Tässä Arvi Kivimaan kokoelmassa onkin jotain vähän samaa kuin edellisen bloggauksen Getsemanessa: yhtenäinen runojen sarja jossa päähenkilö vaeltaa pitkin Eurooppaa.
Tiettyä surumielisyyttäkin ja katoavuuden tunnetta on mukana, vaikka vähän eri lähteistä: Kivimaan Eurooppa kun on muutama vuosi aiemmin kulkenut läpi hajottavan suursodan jonka syitä tai oikeutuksia on vaikea nähdä tai hyväksyä...
Kokoelma on varsin yhtenäinen, runot on vain numeroitu nimeämisen sijaan ja jotkut kuvat, kuten vihreän veden laineet, toistuvat runosta toiseen. Kivimaa ei harrasta Branderin tapaista kuvapommitusta, vaan suosii enemmän abstrakteja käsitteitä (ja myös vertikaalista katsetta ylöspäin ja ikuisuuteen), joskin samalla on pakko sanoa että runojen kieli ja kuvat ovat aika usein aika kuluneita...
Helmet-haasteeseen tämä kuuluu kohdaksi 9. Kirjan kansi on yksivärinen (en laske noita tekstivärejä tähän). Ja Runo18-haasteeseen tämä tietysti kuuluu.
Vihreä vesi kohisee minulle:
kumarru maahan.
Kylmään multaan paina otsasi,
levitä kätesi sitä vasten.
Pian olet mullan pimeydessä,
pian olet hävinnyt,
jäljettömiin pyyhkäisty.
Ihmiskäsilläsi tajua katoamisesi.
Ota mullan imu huokosiisi -
pimeys on ympäröivä sinut.
Marmorinen oli muotosi,
kiveen hakattu ja kova:
pettymyksesi olit panssaroinut,
ankaraan kuoreen kätkenyt
kärsimyksesi ja kipusi.
Katoavaa ovat nekin.
Vain pahat tekosi jäävät,
kun liu'ut pimeyteen, palaamatta.
Yhä huudan sinua, Jumala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti