Olin tästä Millerin kirjasta jossain määrin tietoinen (alkuteos A Canticle for Leibowitz, suomennos Martti Montonen), että se oli scifiklassikko maailmasta joka on ydinsodan jälkeen hajalla ja sääntökunnan luostarista johon kerätään sotaa edeltävän kulttuurin jäänteitä, mutten sitten oikein enempää.
Niinpä olikin yllätys että se mitä olin aluksi luullut mausteeksi olikin kirjan sisällön keskeinen osa: teos on spekulatiivista fiktiota mutta spekulaatio painottuu suurimmaksi osaksi teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin.
Kirja jakaantuu kolmeen osaan, Fiat Homo, Fiat Lux ja Fiat Voluntas Tua, joissa kaikissa on sama tapahtumapaikka, jossain lounais-Yhdysvalloissa sijaitseva albertiaanisen sääntökunnan luostari. Aikaskaala sen sijaan on mittava, ensimmäinen osa sijoittuu noin kuudensadan vuoden päähän valtavasta tulenpaisumuksesta jonka jälkeen maailma on taantunut muistuttamaan suunnilleen Rooman hajoamisen jälkeistä Eurooppaa, sitä seuraava osa taas kuusisataa vuotta eteenpäin jolloin ollaan edistytty jo renessanssiin ja viimeinen osa vielä kuusisataa vuotta eteenpäin uuteen atomiaikaan. Ei siis kannata tottua liian läheisesti henkilöihin tai varsinaiseen "juoneen", päähenkilö on ihmiskunta ja juoni historia.
"Ja tuohon aikaan", jatkoi lukijaveli,
"maan ruhtinaat olivat paaduttaneet sydämensä Herran lakia vastaan eikä heidän ylpeydellään ollut rajoja. Ja kukin heistä ajatteli itsekseen, että parempi olisi, jos kaikki tuhoutuisivat kuin että hän itse joutuisi toisten ruhtinaiden alamaiseksi. Sillä maan mahtavat taistelivat keskenään ylivallasta; varastamalla, pettämällä ja juonittelemalla toisiaan vastaan koettivat he hallita ja sotaa pälkäsivät he suuresti ja vapisivat sen edessä, sillä Herra oli antanut tuon ajan viisaiden keksiä keinot, joilla koko maailma voitaisiin tuhota, ja heidän käsiinsä oli annettu arkkienkelin miekka, jolla Lucifer syöstiin taivaasta, jotta ihmiset ja ruhtinaat pelkäisivät Jumalaa ja nöyrtyisivät kaikkein mahtavimman edessä. Mutta he eivät nöyrtyneet.
Ja saatana puhutteli erästä ruhtinasta näin sanoen: 'Älä pelkää käyttää miekkaan, sillä viisaat miehet ovat pettäneet sinua sanoessaan, että koko maailma tuhoutuisi. Älä kuuntele heikkojen neuvoja, sillä he pelkäävät ylen määrin sinua ja sitomalla kätesi tekevät palveluksen vihollisillesi. Iske, ja saat olla varma, että sinusta tulee koko maailman kuningas.'"
Kuten sanottu, keskiössä on Albertus Suuren mukaan nimetty uusi sääntökunta jonka muuan Isaac Leibowitz perusti pian ydinsodan jälkeen: sotaa seuranneessa sekasortoisessa tilanteesta väkijoukot olivat alkaneet suhtautua suurella epäluuloisuudella ja vihamielisyydellä tiedemiehiin ja kirjoituksiin jotka olivat tuhoon johtaneet, ja nyt vuorostaan ne pyrittiin mahdollisimman laajasti tuhoamaan, vaikka katolinen kirkko onnistuikin varsin hyvin väistämään tuhoamisen...Leibowitzin luostari keräsi, salakuljetti ja piilotti niin paljon kuin pystyi ja vaikka ymmärrys kerättyjen tekstien sisällöstä onkin käytännössä kadonnut niin niitä säilytetään ja kopioidaan odottamaan rauhallisempaa aikaa jolloin taas löytyy ihmisiä jotka kykenevät ymmärtämään niiden sisältöä. Ja yleisen rauhattomuuden, maantierosvojen yms ohella luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...
Toisessa osassa ymmärtäviä ihmisiä sitten jo löytyy, ei vielä sotaa edeltävällä tasolla mutta tarpeeksi että ymmärtää luostarin kokoelmasta löytyvän paljon tärkeää ja hyödyllistä, ja näitä ihmisiä on sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...
Kolmannessa osassa tieteellinen kehitys on sitten jo saavuttanut luostarin memorabilian ja mennyt joiltain osin jo ohikin. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...
Oppinut veti kiihkeästi henkeään. "Epäsuhdan sellaisten ihmisten välillä, joita me katselemme ikkunasta, ja sellaisten kuin historioitsijat uskottelevat heidän kerran olleen. En voi hyväksyä tällaista näkemystä. Miten olisi suuri, oppineiden ihmisten rakentama sivilisaatio voinut tuhota itsensä noin täydellisesti?"
"Olemalla aineellisesti suuri ja viisas, mutta ei mitään muuta", sanoi Apollo. Hän meni ja sytytti talilampun, sillä hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi. Hän ahersi tulusten kanssa, kunnes onnistui iskemään kipinän ja puhalsi varovasti taulaan.
"Ehkäpä", sanoi Taddeo, "mutta epäilen sitä."
"Te siis hylkäätte kaiken historian pelkkänä myyttinä?"
Aikaskaalan lisäksi yllättävä piirre kirjassa oli tosiaan kuinka teologis-filosofisen pohdinnan täyttämä se oli. Kirja heijastelee kirjoitusaikaansa, kylmää sotaa ja ydinsota-ahdistusta, mutta keskeinen aihe oli lopulta ihmisen kykenemättömyys: mitään ei opita aiemmista virheistä, vaan vääjäämättä suunnataan kohti uutta tuhoa kun edellisen jäljet on saatu paikattua.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta huomionarvoista on että tämä ei kuitenkaan ole synkän misantrooppinen kirja: suurin osa henkilöistä on omissa lähtökohdissaan ihan fiksuja ja älykkäitä (ja poikkeuksilla ei puolestaan ole niin inflatoitunut ego että luulevat muuta) ja samoin suurin osa henkilöistä pyrkii omissa lähtökohdissaan siihen mitä pitää hyvänä. Mutta teoilla, hyviksikin tarkoitetuilla, on seuraamuksia jotka leviävät kauaksi ja usein odottamattomilla tavoilla...tässä kirjan pitkä aikaskaala pääsee oikeuksiinsa, jälkimmäisissä osissa näkyy kaikuja edellisten osien teoista vaikka niiden tekijät ja heidän vaikuttimensa ja kontekstinsa olisivatkin jo unohtuneet...
Kirja ei ole misantrooppinen jos sitä lukee perisynnin käsitteen kautta, ja siihen läheisesti liittyvän toivon hyveen.
Lukija joutuu kysymään oliko Leibowitz alunperinkin väärässä, olisiko ollut parempi vain antaa kaiken mennä ja tuhoutua eikä yrittää säästää mitään jälkipolville, antaa periksi epätoivolle. Tai olisiko silläkään ollut merkitystä jos ilmankin Memorabiliaa lopputuloksen mahdollisuudet olisi kehitetty ehkä vähän hitaammin mutta kuitenkin. Ja oliko se sivuhenkilönä vilahtava vanha ukko puheistaan huolimatta aina eri ukko, tai ilmestyvä Leibowitz, tai Lasarus tai Ahasverus, tai Saatana? Miller ei vastaa, lukijan pitää itse, ja vastaus riippunee suhtautumisesta maailmaan, ihmisyyteen ja toivoon (ihmettelin toisaalla näkyvää mainintaa että tämä olisi dystopia. Ei ole, tai sitten todellisuus on dystopia jolloin koko termi on merkityksetön. Toisaalta jos hyväksyy perisynnin käsitteen, myös utopia on mahdottomuus).
Tämän keskusaiheen ympärillä ja osin siihen linkittyen on sitten mukana runsaasti juttua mm. kirkon ja valtion sekä uskonnon ja tieteen suhteista (tieteen ja valtion suhteet, jotka lopulta ovat ne ongelmallisimmat, ovat jääneet toisten kirjojen pohdittaviksi) sekä ihan vaikuttava valikoima sivujuonteita vokaatioista, kirkon käsitteestä, kanonisaatiosta, uskonnollisesta taiteesta, eutanasiasta jne (eli jos ei ole tippaakaan kiinnostunut uskonnollisesta/kristillisestä ajattelusta niin tämä lienee aika tuskastuttava kirja, mutta se on sitten oma tappio).
Minusta tämä oli loistava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti