Blogimme suosikin Unto Kupiaisen tuotantoon tutustuminen jatkuu, tällä kertaa ihan uran loppua eli viimeiseksi jäänyt kokoelmansa vuodelta 1961.
Vaikka Kupiainen onkin aina perinteisen mitallisen runon suosija niin tässä tehdään ainakin jotain myönnytyksiä modernismin kuvallisuuden ja vapaan mitan suuntaan, ei paljoa mutta kuitenkin...
Ja runoilijan saippuaoopperassa taisi olla onnellisempi vaihe käynnissä, tai ainakin Me-osiossa rakkaus kukoistaa, mutta toisaalta myös vanheneminen on esillä, ehkä myös viitteet tulevasta kuolemasta (mm. Rajan ylitse -runon toteamus kuinka eivät enää pitele mitkään siteet tai konventionaalisuus kun on alkanut niitto...), ja itseironisen tuntuisesti sitten näiden yhdistelmänä runoa vanhenevan miehen lemmestä (eikä Kupiainen nyt edes niin vanha ollut, vähän päälle viisikymppinen). Lempeää resignaatiota vaikka niitä tuttuja groteskin sävyjäkin annostellaan...
Otetaan tällä nyt se Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja.
Ensi lumi
Taas puhe katkes. Tovin totisina
ikäänkuin unohdumme. Hiljaisina.
Vain sormet naputtelee tyhjään pöytään.
Käy sydämessä vuodenajat, arvaan.
Ja syksyn tähti syttyy silmissäsi.
Minua silittelee vastakarvaan
sisällä sitkeästi jonkun käsi.
On lunta satanut, kun ulos töytään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti