Muutama kuukausi sitten luin Aino Kallaksen Polttoroviolla-runokokoelman vuodelta 1945, nyt sitten sitä edeltäneen kokoelman vuodelta 1943.
Tunnelmissa ja kokemuksissa on paljon samaa, sota on käynnissä, tuolloinen kotimaa Viro saksalaisten hallussa, ja Kallaksen kaksi lasta olivat kuolleet ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana, mutta maanpako tulisi vasta seuraavana vuonna näiden kirjojen välillä.
Tämä antaa luonnollisesti oman leimansa myös runoihin, kirjaa leimaa kärsimys ja suru. Kuitenkin tämän kirjan runojen kärsimys ja suru ovat vielä jotenkin abstrakteja ja ulkokohtaisia ja Kallaksen runot lyyrisen korukielisiä, puhutaan surusta mutta kokemus ei oikein välity: aivan kuin tässä olisi jo yritystä käsitellä kokemuksia mutta varsinaisesti ne jalostuivat runoudeksi vasta pari vuotta myöhemmin.
Tai ehkä tässä yritetään vielä herätellä toivoa, sota oli yhä käynnissä joten kaikesta epätoivosta ei vielä edes voinut puhua.
Ei tämä nyt ansioton ole, mutta vertailua kirjojen välillä en voi välttää, ja siinä tämä häviää.
Uusi vuosi 1943
Katson kauas silmiis, uusi vuosi,
silmiin kuolontotisiin ja syviin.
Tuotko rauhan rikkoneille,
uusi vuosi,
anteeks'annon meille? -
Vaivun unelmiini uusiin, hyviin,
rukoilen: myös mulle paikka näytä
riviin!
Voimat voipuneetkin käytä,
uusi vuosi!
Käskyn kuulen: riviin! -
Kuolon riviin.
Minkäköhän kohdan valitsisi Helmet-haasteeseen? Otetaan 24. Surullinen kirja, ja avataan runohaaste 2018.
4 kommenttia:
Minullakin on hyllyssä pari Aino Kallaksen teosta odottamassa lukuvuoroaan. Kallaksen runoja en ole lukenut, kanattaisi ehkä tutusta. Ainakin tämä esittelemäsi oli kovasti puhutteleva ja koskettava.
Kallaksen tuotannosta olen pääsääntöisesti pitänyt, pitäisi lukea kai niitä muitakin romaanejaan kuin se yksi...
Runoistaan suosittelen silti kuitenkin enemmän sitä aiemmin bloggaamaani Polttoroviolla-kokoelmaa.
Mukavaa kun postaat Kallaksen tuotannosta. Runoja en ole lukenut, mutta muutamia romaaneja ja päiväkirjat kolmeen kertaan: niissä on paljon Suomen ja Viron kulttuurihistoriaa. Kallas on hienolla tavalla vanhanaikainen ja juhlallinen.
Kun on näitä novelleja ja runoja lukenut niin vähän harmittaakin että moni jää Sudenmorsiameen, vaikka se tietysti hyvä onkin, mutta jos pitää siitä niin muussakin tuotannossaan on vielä annettavaa...
Lähetä kommentti