Kupiaisen runoja on blogissa luettu aiemminkin, nyt sitten toinen kokoelma joka on kirjoitettu vähän tuota edellistä aiemmin (Puuhevonen 1960, Rakastunut koppakuoriainen 1950).
Mutta mikä päti edelliseen pätee myös tähän. Epätasaisuudesta huolimatta minua viehättää kirjan nimestä lähtien esillä oleva ristiriitaisuus, lyyrisyydestä siirrytään helposti groteskiin ja takaisin ja tuntuu ettei kirjailija itsekään oikein tiedä onko lintu vai kala ja päätyy sitten olemaan jotenkin ironinen kaunosielu. Ironia on minusta aika väsyttävä elämänasenne ja se antaa tällekin kokoelmalle "suomalaista miestä ahistaa"-pohjavireen, samoin kuin valitut aiheet.
Epätasainen Kupiainen on tässäkin, osa runoista ei juuri hetkauta mutta parhaimmillaan jatkaa yhä kiinnostavana. Ja on hieman harmi että kirjoittaa niin säästeliäästi pitempiä runoja, niissä on yleensä enemmän ytyä kun taas muutaman rivin huokaisut eivät yleensä tee mitään mitä muut eivät olisi tehneet paremmin.
Tiedä sitten miten paljon omaelämäkerrallista ainesta näihin runoihin voi lukea. Onko Sukukokous-runossa mainitut yksityiskohdat runoilijan suvusta tosia vai eivät? Oliko runoilijalla jotain avioliiton ulkopuolista säätöä kuten Ringa-sarjan runot antavat ymmärtää? En tiedä, eikä se oikeastaan edes kiinnosta. Pohjimmiltaan aiheet ovat yleisempiä.
Kevät
Pölyä pöydällä. Kärpäsenpilkkuja
nurkissa paperien.
Kevät on ihmeellinen
kaikelle-ilkkuja
sielussa ihmisen.
Pihalla piiat mattoja hakkaa.
Venettä tervataan.
Käärmettä tapetaan.
Lintujen laulu ei lakkaa.
Jostakin minuun tai johonkin minusta
johtaa tie.
Niin taas lie:
uneksin sinusta.
Peijakas vie.
Keskellä pölyä povessa hakkaa
keväinen kello. Raksuttaa
niin että itkettämään ihan pakkaa
(Toisen akkaa
himoita eihän saa.)
Ah, kevät! Nyt mua tue!
Maa, jonka paljastit, ruoholla peitä,
kukkiin pue!
Omenakukkien tuoksu mieto
herkempi on kuin hedelmän tieto.
Ah, kevät, nyt mua tue!
Kuudes käsky ja myös Isämeitä
minulle lue!
4 kommenttia:
Runo on aika kiva! Voisi luulla Einari Vuorelaksikin, jotenkin on samantapaisia sävyjä ja sointuja.
Vuorelan varhaisempi tuotanto on minulta yhä pääosin lukematta mutta joo, on tässä jotain samaa.
Unto Kupiainen oli isäni ihailema runoilija ja kirjailija. Isä oli myös hänen oppilaansa ja ystävänsä. Se harmittaa etten tullut kysyneeksi enenmmän tästä puolesta hänen elämäänsä tarkemmin kun isääni haastattelin vielä hänen kuolinvuoteellaan.
Tuo lienee yleistä, huomata kaikenlaisia asioita joista olisi vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kysyä silloin kun vielä oli tilaisuus...mutta jotain ehdit kuitenkin haastatella.
Lähetä kommentti