Yasutaka Tsutsuin hönähtäneeseen spefiin tutustuin jokin aika sitten
Salmonella Men of Planet Porno -novellikokoelman muodossa; kirjan nimi
kiinnitti huomiota kaupassa ja kun sitä pari ekaa sivua selasin niin
pitihän se ostaa. Ja palkitseva lukukokemus se absurdissa huumorissaan,
oudossa scifissä ja muussa kummailussaan olikin. Sittemmin näin myös
anime-leffa Paprikan joka perustuu myös Tsutsuin kirjaan, ja siinä
jatketaan samalla unen ja toden leikittelyllä ja absurdilla huumorilla,
ja oli se sen verran hyvä että herran tuotoksia pitää siis lukea lisää.
Niinpä
kaupasta tarttui mukaan The Girl Who Leapt Through Time, joka sisälsi
nimitarinan lisäksi myös toisen kertomuksen The Stuff That Nightmares
Are Made Of. Aluksi arvelin näitä novelleiksi ja olisin jommankumman
ehkä nostanut Novelli palaa! -projektiin (johon kuten Velman novellihaasteeseen
palannen joskus myöhemmin jollain muulla) mutta nämähän osoittautuivat
sitten kahdeksi pienoisromaaniksi, tai oikeastaan nuortenromaaneiksi
(kirjan takakannessa on maininta Young Adult, itse ehkä laittaisin
otollisimmaksi kohderyhmäksi 12-vuotiaat...tarinoiden päähenkilöt ovat
14-15-vuotiaita).
Täytyy myös sanoa että en ole täysin
tyytyväinen näihin tarinoihin. Tsutsui vaikuttaa olevan parempi ideoiden
keksijä ja pyörittelijä kuin henkilöiden kuvaaja, ja niinpä Salmonella
Menin ideavyörytys toimi kun taas tämä kirja perustui suurelta osin suht
tavallisten koululaisten suht tavalliseen elämään. No, ensimmäisessä
tarinassa päähenkilö huomaa kehittäneensä kyvyn matkustaa ajassa ja
mukana on muitakin mysteerejä, mutta ainakin erään henkilön toiminta jäi
aika hämärästi perustelluksi ja tämän tarina aikamoiseksi
läpijuoksuksi, ja jälkimmäine kertomus painajaisista ja fobioista ei
myöskään vakuuttanut psykologisella herkkyydellään.
Dialogikin
jota näissä tarinoissa on paljon oli usein jotenkin tönkköä ja minua
ärsytti myös tapa jolla tarina oli pätkitty lyhyiksi luvuiksi vaikka
tapahtumat eivät sitä sinänsä vaatineetkaan (tästä tuli myös sitä
nuortenkirjamaisuutta, vähän kuin odotettaisiin lukijalla olevan ADHD).
Noissa jälkimmäisissä kohdissa ongelma saattaa tietysti olla myös kääntäjässä (David Karashima).
No,
kritiikki keskittyy enemmän kerrontaan, juonet sinänsä olivat
kiinnostavia ja tarinat eteneivät hyvin, sujuvia pieniä välipaloja
joissa oli ainekset parempaan.
Ja nimitarinasta tehtyä
animea on kehuttu ja se pitääkin varmaan katsoa joskus, tämä antoi
vaikutelman että homma toimisi paremmin leffana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti