On jotenkin outoa kuvata klassikoksi kirjaa, joka on alle 30 vuotta
vanha, mutta William Gibsonin Neurovelho (julkaistu 1984) vetää vahvasti
siihen suuntaan: se on eittämättä cyberpunkin, kokonaisen scifin
alagenren lähtölaukaus ja on ollut vaikuttimena suurelle määrälle
taideteoksia useissa eri medioissa, teoksia joista osa on merkittäviä
myös itsessään eikä vain heikkoja kopioita.
Mikä vielä hämmentävämpää, Neurovelhon klassikkostatus oli paikallaan jo 1991 kun tämä Arto Häilän suomennos ilmestyi.
Mutta pidänkö minä tästä kirjasta? Nooh...
Periaatteessahan
Gibsonin idea on yksinkertainen, otetaan ajan henkeen sopivaa
scifimaailmaa (jossa ei enää paljoa lennellä tähtien välillä,
henkilökohtainen elektroniikka on kasvavasti todellisuutta, punk ja
futuristit tapahtui) ja levitetään paksu kerros kovaksikeitetyn dekkarin
päälle. Koska jälkimmäinenhän tässä on rakenteena, ja kun sen lukeminen
ei minulle ole ongelmatonta muutenkaan niin ei myöskään tässä muodossa.
Juonityyppi
joka ei yleensä toimi minuun on sellainen "mennään paikkaan - tapahtuu
jotain - mennään uuteen paikkaan - tapahtuu jotain - jne", tarina
esitetään toisiaan seuraavina tapahtumina kuin helminauhassa, päähenkilö
ei juuri kehitä syvyyttä reflektiolla ja mielellään tapahtumissa
vaihtuvat paikat ja sivuhenkilöt. Tämä tuntuu olevan hallitseva muoto
hardboiledeissa ja tämä näkyy myös Neurovelhossa (pulmadekkarien
verkoistoituneet insestisen sotkuiset juonet ovat minusta paljon
parempia). Henkilöissä ei juuri syvyyttä ole ja juoni jolkottelee omaa
rataansa eikä sillä mitä tapahtui äsken ole juuri vaikutusta siihen mitä
tapahtuu seuraavaksi. Kirjan ansiot painottuvat vahvasti maailmaan,
tunnelmaan, tyyliin ja kieleen, ja näissä voi havaita Gibsonin olevan
enemmän noir-romantikko kuin kyynikko, enemmän Chandler kuin Hammett
(tässäkin tämä lukija toteaa "harmi", mutta näissä on kyse
henkilökohtaisesta mausta).
Gibson osaa kuvata
maailmaansa. Mitenkään liian kauas kovan scifin puolelle ei mennä,
ilmeisesti kirjailijalla ei mitenkään kauhean selvää käsitystä ole miten
ne tietokoneet ja muut laitteet oikeastaan toimivat ja tekninen kehitys
on mennyt omia polkujaan tästä välittämättä. Mutta eittämätön
visionääri Gibson on, hänellä on näkemystä miten radikaalisti kehittyvä
teknologia näkyy yksilötasolla ja hän osaa kuvata sitä inspiroivasti ja
innostavasti. Ei ole mikään ihme että kokonainen skene kehittyi tämän
kirjan ympärille.
Kirjan kieli on myös omanlaistaan
uuskieltä, joka vilisee erikoistermejä joista monia ei juuri selitellä.
Vaikea sanoa mitä pitäisin alkukielisestä versiosta, toimisiko se
paremmin vai tuskastuttavammin, arvelen Häilän onnistuneen käännöksessä
kuitenkin suhteellisen hyvin (joitain kömmähdyksiä lukuunottamatta,
selvimpänä sanojen Turing ja Turin sekoittaminen).
Yleissivistykseen kuuluva klassikko, vaikka kirjalliset ansiot eivät aina kohtaakaan henkilökohtaisia mieltymyksiäni.
(lasketaankohan tämä teksti Lukudiplomin "tee kirjasta mainos"-tehtävän vastaukseksi...)
(Ai niin, So American -haasteeseen saa kirjasta merkinnät Post-WWII Classics ja Modern Men Writers -kategorioihin ja South Carolinan osavaltioon. Ja kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jyrki Kasvi, Raija, Kerkko ja Mikko)
4 kommenttia:
Minun pitäisi lukea Neurovelho. Ihan jo noin periaatteen vuoksi :)
Joo, minäkin olin tähän asti onnistunut välttämään. Olin kyllä aloittanut tämän joskus silloin kun suomennos ilmestyi mutta silloin hyytyi, mahdollisesti kieleen.
Hdcanis, olen tämän joskus lukenut tenttiä varten, mutta eipä ole jäänyt juurikaan mieleen. Tämä taisi olla minusta tylsä ja ehkäpä olen harpponut...
Njooh, en itsekään kovin paljoa välittänyt niistä henkilöistä ja mitä heille tapahtui, joten ymmärrän kyllä että tämän voi kokea tylsäksi.
Lähetä kommentti