Voiko maailmaa muuttaa ja muita kysymyksiä

Sekalaisissa blogeissa on taas intouduttu pohtimaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen lukemista ja siitä keskustelemista (kts. ainakin Rouva Huu, Valkoinen Kirahvi, Kirsi ja moni muu). Blogistanissa lanu tosiaan tuntuu olevan vahvemmin esillä kuin muualla kulttuurikeskustelussa, bloggaajina on paljon niin lanu-lukijoita kuin kirjoittajiakin.

Itsekin niitä tulee luettua, vaikkei minulla mitään "oikeuttavia" syitä olekaan. Ei ole lapsia, omia tai opetettavia, enkä myöskään hae mitään nostalgiaa kun suuri osa lukemistani on sellaisia joita en ole aiemmin lukenut. Painotus on toki enemmän nuorten- kuin lastenkirjoissa ja kuvakirjoja en lue käytännössä ollenkaan (olen ollut paikalla kun Puppe-kirjaa on luettu ääneen ja siinä samalla sisäistänyt sen tarinan, ja Sendakin Hassut hurjat hirviöt selasin kaupassa läpi vuosi pari sitten syystä johon palaamme kohta). Ja pääasiassa klassikoita tai mahdollisia tulevia klassikoita, näissä en juuri poimi kivannäköisiä kirjoja luettavaksi vaan vain sellaisia joista olen jotain ennalta kuullut.

Joskus kuulee väitettävän että hyvällä kirjalla ei ole ikärajoja tai kaikkia hyviä kirjoja voivat lukea kaikenikäiset, itse en ole sitä mieltä (arvelen myös että myös muut lukijan ominaisuudet vaikuttavat lukukokemukseen). En esimerkiksi kykene arvioimaan ovatko ne Puppe-kirjat hyviä vai eivät, olen pakotettu tunnustamaan että ne on kirjoitettu jollekulle aivan muulle kuin minulle. Toisaalta olen lukenut hyviksi arvioimiani kirjoja jotka eivät välttämättä avaudu kaksivuotiaalle.
Kun luen kirjoja niin aika ajoin mieleen tulee kohderyhmä, että parhaiten tästä kirjasta nauttisi ehkä 12-vuotiaana tai 15-vuotiaana tai 55-vuotiaana (joskus kohderyhmä tarkentuu muilla ominaisuuksilla). Mutta ei se toki tarkoita että muut ikäryhmät eivät siitä myöskin voisi nauttia eikä myöskään että kaikki tuon ikäiset automaattisesti pitäisivät siitä, silloinkin kun kirja on "hyvä".
Ja toki on myös kirjoja joiden kohderyhmä voi olla hyvin epämääräinen tai laaja, tai kirjoja jotka paljastavat eri puolia itsestään eri lukijoille.

Mainitsin aiemmassa postauksessa että en ole realismin suuri ystävä. Kun kirjallisuus taidemuotona mahdollistaa liikkumisen myös muilla tasoilla kuin tiukan materialistisilla niin suhtaudun hyvin myönteisesti yrityksiin hyödyntää näitä muita tasoja.
Tätä on kirjallisuudessa toteutettu parillakin tavalla. Yksi on muuttaa kerrontatapaa, muutetaan tapaa jolla maailma havainnoidaan ja koetaan. Toinen on muuttaa maailma kirjoittajan ja lukijan psykologiseksi jatkeeksi, käännetään maailma niin että se suorasanaisesti kuvattuna muuttaa aineettoman aineelliseksi. Toisaalta jälkimmäisessä tavassa voidaan myös hyödyntää etäännyttämistä, muutetaan henkilöitä ja maailmaa abstraktimpaan suuntaan ja näiden abstraktioiden avulla voidaan sitten toisia ilmiöitä ja yleisiä asioita kuvata paljon suoremmin ja avoimemmin.
Tuo maailman muuttelu, abstraktointi ja etäännyttäminen on lanu-kirjallisuuden piirissä peruskauraa, yksi suosittu väline käytettäväksi joten sen käsittely sujuukin yleensä näppärämmin ja taitavammin kuin "aikuisten kirjallisuudessa". Lukijan iästä riippumatta tämä on piirre joka lanussa osataan paremmin.

Toki tuon mukana tulee myös huonoja puolia. Yksinkertaistuksien mukana hahmojen ja tapahtumien vivahteita ja ambivalenssia menetetään ja yleistä on myös että kirja on yhden henkilön tarina, kuvattuna vain yhdestä näkökulmasta. Lisäksi onnellisen lopun vaatimus on varmasti ihan hyödyllinen nuoren lukijan identiteetin rakentamisessa tai jotain mutta voi aikuiselle lukijalle käydä joskus vähän rasittavaksi (mainittakoon että loppu jossa rakastavaiset kuolevat on dramaattisesta näkökulmasta onnellinen loppu vaikkei ehkä olekaan sitä realistisesta näkökulmasta). Nämä ovat aikuiselle lukijalle hyvä syy lukea myös muuta kirjallisuutta.


Toinen tärkeä syy lanu-kirjallisuuden lukemiseen on sivistyksellinen: suurimmat klassikot ovat usein tunkeutuneet hyvin perinpohjaisesti läpi kulttuurin ja esiintyvät kulttuurissa lukuisina versioina ja intertekstuaalisina viittauksina (näistä on ollut puhetta Lurun luvuissa).

Muistelen erästä Sue Townsendin kirjoitusta jossa sekalaisessa seurueessa mainitsi jonkun henkilön olevan kuin Ihaa-aasi, viittaus jota eräs toinen henkilö seurueesta ei tunnistanut, ja kun tätä aihetta sitten selvitettiin Townsend huomasi hämmästyksekseen tavanneensa naisen, täysin normaalin keski-ikäisen brittiläisen naisen joka ei ollut ikinä kuullutkaan Nalle Puhista. Ei siis vain ollut lukematta Milnen kirjoja mutta oli onnistunut välttymään kaikilta niiltä muodoilta ja tavoilta joilla Puolen hehtaarin metsä englantilaisessa kulttuurissa näkyy ja kuuluu.
Minulla on ollut vähän samanlainen kokemus eräässä keskustelussa aiheena ihaillut kirjallisuuden sankarit, jossa usea henkilö mainitsi Atticus Finchin sen kummemmin selittelemättä, joten olin pakotettu kysymään kuka hän oli, ja sen jälkeen huomauttamaan että koska en ole käynyt amerikkalaista high schoolia niin toisin kuin "kaikki" en ollut koskaan lukenut Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen tai nähnyt elokuvaa tai törmännyt sen sisältöön oikein millään muullakaan tavalla.

Vastaavia "tämänhän tuntevat kaikki"-tapauksia vilisee varmaan kaikissa kulttuureissa, ja lasten ja nuorten kirjallisuuden osalta nämä ovat usien ongelmallisempia koska monet klassikot ovat tiukasti kulttuurikohtaisia: tietyn kulttuuripiirin sisällä kyseisen kirjan ovat lukeneet "kaikki" mutta se voi olla täysin tuntematon tai hyvin marginaalinen kaikkialla muualla. Britit ovat vielä olleet varsin tehokkaita levittämään omaa lastenkulttuuriaan ympäri maailmaa mutta jo amerikkalaiset ovat huomattavasti rajoittuneempia (Ihmemaa Oz vielä menee mutta sellaiset kirjat kuin Charlotte's Web, Goodnight Moon, Green Eggs and Ham jne ovat aika lailla tuntemattomampia...tämä oli myös hyvä syy selata läpi se Sendakin Hassut hurjat hirviöt). Jostain Emilio Salgarista puhumattakaan, jonka kirjoja ei kai suomeksi ole käännetty yhtään jotain Aku Ankan taskukirja -versioita lukuunottamatta.
Kaikki kunnia Leopold Bloomille mutta arvelenpa että Nalle Puhin ja Liisan seikkailujen ihmemaassa kulttuurillinen impakti menee reippaasti ohi Joycen Odysseuksen.
Mielenkiintoinen lisätvisti tulee myös siitä kun tähän yhdistetään tuo aiemmin mainittu abstraktio ja yleisten asioiden käsittely: koska lastenkirjoissa käsitellään paljon avoimemmin yleisiä totuuksia tai sellaisina pidettyjä asioita, ne myös kuvaavat selkeämmin sitä yhteiskuntaa jossa ne ovat syntyneet tai nousseet suosioon, eli kaiken järjen mukaan niiden pitäisi tarjota hyvää materiaalia kulttuuritutkimukseen.