19.11.12

Voiko maailmaa muuttaa ja muita kysymyksiä

Sekalaisissa blogeissa on taas intouduttu pohtimaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen lukemista ja siitä keskustelemista (kts. ainakin Rouva Huu, Valkoinen Kirahvi, Kirsi ja moni muu). Blogistanissa lanu tosiaan tuntuu olevan vahvemmin esillä kuin muualla kulttuurikeskustelussa, bloggaajina on paljon niin lanu-lukijoita kuin kirjoittajiakin.

Itsekin niitä tulee luettua, vaikkei minulla mitään "oikeuttavia" syitä olekaan. Ei ole lapsia, omia tai opetettavia, enkä myöskään hae mitään nostalgiaa kun suuri osa lukemistani on sellaisia joita en ole aiemmin lukenut. Painotus on toki enemmän nuorten- kuin lastenkirjoissa ja kuvakirjoja en lue käytännössä ollenkaan (olen ollut paikalla kun Puppe-kirjaa on luettu ääneen ja siinä samalla sisäistänyt sen tarinan, ja Sendakin Hassut hurjat hirviöt selasin kaupassa läpi vuosi pari sitten syystä johon palaamme kohta). Ja pääasiassa klassikoita tai mahdollisia tulevia klassikoita, näissä en juuri poimi kivannäköisiä kirjoja luettavaksi vaan vain sellaisia joista olen jotain ennalta kuullut.

Joskus kuulee väitettävän että hyvällä kirjalla ei ole ikärajoja tai kaikkia hyviä kirjoja voivat lukea kaikenikäiset, itse en ole sitä mieltä (arvelen myös että myös muut lukijan ominaisuudet vaikuttavat lukukokemukseen). En esimerkiksi kykene arvioimaan ovatko ne Puppe-kirjat hyviä vai eivät, olen pakotettu tunnustamaan että ne on kirjoitettu jollekulle aivan muulle kuin minulle. Toisaalta olen lukenut hyviksi arvioimiani kirjoja jotka eivät välttämättä avaudu kaksivuotiaalle.
Kun luen kirjoja niin aika ajoin mieleen tulee kohderyhmä, että parhaiten tästä kirjasta nauttisi ehkä 12-vuotiaana tai 15-vuotiaana tai 55-vuotiaana (joskus kohderyhmä tarkentuu muilla ominaisuuksilla). Mutta ei se toki tarkoita että muut ikäryhmät eivät siitä myöskin voisi nauttia eikä myöskään että kaikki tuon ikäiset automaattisesti pitäisivät siitä, silloinkin kun kirja on "hyvä".
Ja toki on myös kirjoja joiden kohderyhmä voi olla hyvin epämääräinen tai laaja, tai kirjoja jotka paljastavat eri puolia itsestään eri lukijoille.

Mainitsin aiemmassa postauksessa että en ole realismin suuri ystävä. Kun kirjallisuus taidemuotona mahdollistaa liikkumisen myös muilla tasoilla kuin tiukan materialistisilla niin suhtaudun hyvin myönteisesti yrityksiin hyödyntää näitä muita tasoja.
Tätä on kirjallisuudessa toteutettu parillakin tavalla. Yksi on muuttaa kerrontatapaa, muutetaan tapaa jolla maailma havainnoidaan ja koetaan. Toinen on muuttaa maailma kirjoittajan ja lukijan psykologiseksi jatkeeksi, käännetään maailma niin että se suorasanaisesti kuvattuna muuttaa aineettoman aineelliseksi. Toisaalta jälkimmäisessä tavassa voidaan myös hyödyntää etäännyttämistä, muutetaan henkilöitä ja maailmaa abstraktimpaan suuntaan ja näiden abstraktioiden avulla voidaan sitten toisia ilmiöitä ja yleisiä asioita kuvata paljon suoremmin ja avoimemmin.
Tuo maailman muuttelu, abstraktointi ja etäännyttäminen on lanu-kirjallisuuden piirissä peruskauraa, yksi suosittu väline käytettäväksi joten sen käsittely sujuukin yleensä näppärämmin ja taitavammin kuin "aikuisten kirjallisuudessa". Lukijan iästä riippumatta tämä on piirre joka lanussa osataan paremmin.

Toki tuon mukana tulee myös huonoja puolia. Yksinkertaistuksien mukana hahmojen ja tapahtumien vivahteita ja ambivalenssia menetetään ja yleistä on myös että kirja on yhden henkilön tarina, kuvattuna vain yhdestä näkökulmasta. Lisäksi onnellisen lopun vaatimus on varmasti ihan hyödyllinen nuoren lukijan identiteetin rakentamisessa tai jotain mutta voi aikuiselle lukijalle käydä joskus vähän rasittavaksi (mainittakoon että loppu jossa rakastavaiset kuolevat on dramaattisesta näkökulmasta onnellinen loppu vaikkei ehkä olekaan sitä realistisesta näkökulmasta). Nämä ovat aikuiselle lukijalle hyvä syy lukea myös muuta kirjallisuutta.


Toinen tärkeä syy lanu-kirjallisuuden lukemiseen on sivistyksellinen: suurimmat klassikot ovat usein tunkeutuneet hyvin perinpohjaisesti läpi kulttuurin ja esiintyvät kulttuurissa lukuisina versioina ja intertekstuaalisina viittauksina (näistä on ollut puhetta Lurun luvuissa).

Muistelen erästä Sue Townsendin kirjoitusta jossa sekalaisessa seurueessa mainitsi jonkun henkilön olevan kuin Ihaa-aasi, viittaus jota eräs toinen henkilö seurueesta ei tunnistanut, ja kun tätä aihetta sitten selvitettiin Townsend huomasi hämmästyksekseen tavanneensa naisen, täysin normaalin keski-ikäisen brittiläisen naisen joka ei ollut ikinä kuullutkaan Nalle Puhista. Ei siis vain ollut lukematta Milnen kirjoja mutta oli onnistunut välttymään kaikilta niiltä muodoilta ja tavoilta joilla Puolen hehtaarin metsä englantilaisessa kulttuurissa näkyy ja kuuluu.
Minulla on ollut vähän samanlainen kokemus eräässä keskustelussa aiheena ihaillut kirjallisuuden sankarit, jossa usea henkilö mainitsi Atticus Finchin sen kummemmin selittelemättä, joten olin pakotettu kysymään kuka hän oli, ja sen jälkeen huomauttamaan että koska en ole käynyt amerikkalaista high schoolia niin toisin kuin "kaikki" en ollut koskaan lukenut Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen tai nähnyt elokuvaa tai törmännyt sen sisältöön oikein millään muullakaan tavalla.

Vastaavia "tämänhän tuntevat kaikki"-tapauksia vilisee varmaan kaikissa kulttuureissa, ja lasten ja nuorten kirjallisuuden osalta nämä ovat usien ongelmallisempia koska monet klassikot ovat tiukasti kulttuurikohtaisia: tietyn kulttuuripiirin sisällä kyseisen kirjan ovat lukeneet "kaikki" mutta se voi olla täysin tuntematon tai hyvin marginaalinen kaikkialla muualla. Britit ovat vielä olleet varsin tehokkaita levittämään omaa lastenkulttuuriaan ympäri maailmaa mutta jo amerikkalaiset ovat huomattavasti rajoittuneempia (Ihmemaa Oz vielä menee mutta sellaiset kirjat kuin Charlotte's Web, Goodnight Moon, Green Eggs and Ham jne ovat aika lailla tuntemattomampia...tämä oli myös hyvä syy selata läpi se Sendakin Hassut hurjat hirviöt). Jostain Emilio Salgarista puhumattakaan, jonka kirjoja ei kai suomeksi ole käännetty yhtään jotain Aku Ankan taskukirja -versioita lukuunottamatta.
Kaikki kunnia Leopold Bloomille mutta arvelenpa että Nalle Puhin ja Liisan seikkailujen ihmemaassa kulttuurillinen impakti menee reippaasti ohi Joycen Odysseuksen.
Mielenkiintoinen lisätvisti tulee myös siitä kun tähän yhdistetään tuo aiemmin mainittu abstraktio ja yleisten asioiden käsittely: koska lastenkirjoissa käsitellään paljon avoimemmin yleisiä totuuksia tai sellaisina pidettyjä asioita, ne myös kuvaavat selkeämmin sitä yhteiskuntaa jossa ne ovat syntyneet tai nousseet suosioon, eli kaiken järjen mukaan niiden pitäisi tarjota hyvää materiaalia kulttuuritutkimukseen.

10 kommenttia:

Jokke kirjoitti...

Kiireisen vastaus esittämääsi kysymykseesi, "ovatko ne Puppe-kirjat hyviä vai eivät". Ovat, ainakin tietyssä ikäluokassa oikein "nautittuna" eli esim. äiti lukee, ja jos on luukkuja itse avaa.
Vastaus on luonnollisesti subjektiivinen :)

Merenhuiske kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Huomasin nyökytteleväni täällä itsekseni: olipas tuokin hyvin sanottu. Hienoa, että lasten- ja nuortenkirjallisuudesta puhutaan ja kirjoitetaan.

Katri kirjoitti...

Mielenkiintoista pohdintaa!

Minäkään en näe, että kaikki kirjat olisi tarkoitettu kaikille tai että hyvän kirjan määre on se, että sen voisi lukea nuorena ja vanhana. Muumeja voi toki lukea lapsena ja aikuisena, ja molemmille riittää purtavaa, mutta monet muut kirjat eivät tarjoa samaa. Ehkä Potterit ovat sellainen, että kelpaa sekä nuorena, että vähän vanhempana, mutta ei tietenkään kaikille. Ja toki nuortenkirjoja voi lukea aikuisetkin, mutta usein itse huomaan nuortenkirjoissa sen, että olisin pitänyt siitä nuorempana kuin nyt :D

Minusta hyvän kirjan määre ei siis ole se, että sen pitäisi kelvata iästä riippumatta. Oikeastaan jotkut kirjat ovat sellaisia, että niitä ei voi esimerkiksi tietyssä elämäntilanteessa tai vaikka mielalassa lukea lainkaan, sillä ne eivät aukea, mutta sitten kun ne lukee oikealla hetkellä, ne aukeavat, ja niin voi löytää varsinaisen helmen.

Joka tapauksessa minä olen lukenut jonkin verran nuortenkirjoja ja ihan lastenkirjojakin. Nuortenkirjoja huvikseni, mutta lastenkirjoja pääasiassa töissä. Lastenkirjoja minä arvioin yleensä kuvien ja tarinan perusteella (että mitä otan luettavaksi), ihan kuin mitä vain kirjaa, mutta lopullinen tuomio tulee lapsilta. Itse olen huomannut, että sekä minä, että lapset pitävät helposti vanhemmista kirjoista, joissa on selkeät kuvat, selkeä tarina ja selkeät hahmot kuten äiti, isä ja lapsi. Nykyään lastenkirjoissa voi olla outoja örkkejä hahmoina, outoja nimiä joita edes aikuinen ei osaa lausua, epämääräinen piirrostyyli (ja hyvin tietokonemainen...........) ja kuvat ovat usein TÄYNNÄ tavaraa. Ne sekoittavat lapsia liikaa ja usein kirjan luettua tuntuu siltä, ettei lapsilla ole käryäkään mikä niihin iski.

Mutta lastenkirjojen kuten kaikkien kirjojen arviointi ja arvostelu on aika subjektiivista (kuten Jokke tuossa mainitseekin). Minä arvioin lastenkirjoja omasta näkökannasta ja lapset omasta. Toiset lapset rakastaa vanhempia kirjoja ja toiset pitävät uudemmista.

Puppekirjoista tykkää pienet ja vähän vanhemmat lapset, että kyllä ne varmana aika hyviä ovat!


hdcanis kirjoitti...

Jokke, olen ymmärtänyt jotain tuonsuuntaista, omaa kokemusta ei ole asiasta :)

Merenhuiske, kiitos, ja tosiaan hyvä että puhutaan, myös siitä näkökulmasta että mitä ne antavat aikuiselle lukijalle joka lukee niitä omilla ehdoillaan.

hdcanis kirjoitti...

Katri, noissa Muumeissa ja vaikka Astrid Lindgrenin joissain kirjoissa on myös sitä mitä mainitsin että lapset ja aikuiset voivat lukea niitä eri näkökulmista lähestulkoon eri kirjaa, mutta molemmat näkökulmat toimivat. Veljeni Leijonamieli oli pienenä kiva seikkailu, ehkä vähän surumielinen mutta ei suinkaan niin sydäntäraastava kuin aikuisena luettuna.

Ja kuvituksia olen katsellut täällä sekalaisista blogeista, ja joskus tulee varsin persoonallisia ratkaisuja vastaan, sellaisia että minä saatan tykätä mutta objektiivisesti pystyn arvaamaan ettei tuo ole mitenkään kaikkien juttu. Ja toisaalta tulee mieleen jokunen lastenkirjakuvittaja joiden tyylistä en pitänyt itse lainkaan kun olin pieni (en muista nimiä mutta tyylit tunnistan).

Ja kuvien täyteydestä...onhan sekin hyväksi havaittu tyyli kuten mitä mm. Richard Scarry ja Mauri Kunnas ovat tehneet, piirtäneet isoja kuvia joissa on kaikenlaisia hauskoja yksityiskohtia. Mutta niissä ne kuvat ovat tarina, ne eivät kuljettaneet tarinaa.

Jokke kirjoitti...

Katsoin joskus Sopranosta, joka on varsin väkivaltainen sarja. Siinä kuitenkin puhuttiin jatkuvasti Ihmemaa Ozista. Menin lainamaan kirjastosta DVD:n ja raina oli 1939 (muistaakseni tehty) Judy Garlandin "tähdittämä" lasten seikkailu, eli jokaiselle kulttuurille on tärkeitä juttuja, esim. Suomesaa Jukolan Jussi, alikersantti Rokka, Suo kuokka ja Jussi. Minusta Suomessakin yhteinen perinne voi hajoata, kun ei ole oikeastaan niin voimakkaita kirjallisia tai elokuvallisia samaistusmiskohteita tai valintaa on niin paljon.
***
Liian nuorena ei kaikkien kannata lukea ikätasoaan "ylempiä" kirjoja eikä aina päinvastoin, tai niin, että vanhemmat arvostelisivat "nykynuorten" kirja- tai animaatiomakua, joukossa on teoksia, jotka kestävät ajan hammasta, vaikka usea jää unholaan.

hdcanis kirjoitti...

Juu, esim. Seitsemän veljestä lienee kaikille tullut jossain muodossa tutuksi silloinkin vaikka koko kirjaa ei olisikaan kirjana lukenut.
Tai kuinka edellistä presidenttiämme kutsuttiin Muumimammaksi tai Ruotsin jääkiekkomaajoukkuetta hannuhanhiksi...

Jokke kirjoitti...

Oivasti kiteytetty. Luultavasti henkilö on pitänyt, jos häntä Muumimammaksi tituleerataan. Olisiko pointti on, että vaikka kirjoja ei olikaan lukenut, tuntee kirjojen hahmot tai siihen liittyvät tärkeimmät sanonnat, ja luonnehdinnat?

hdcanis kirjoitti...

Joo, tuosta varmaan löytyisi laajempaakin pohdintaa meemiteorian puolesta, mutta näkyisi olevan jotain kirjoista ponnistavia käsitteitä jotka ovat tunnistettavissa myös vaikka ei olisikaan kyseistä kirjaa lukenut koska niihin viitataan niin paljon kaikkialla muualla.
Ja mututuntumalla arvelen että suurin osa noista tulee nimenomaan lastenkirjoista tai niistä klassikoista joita luetutetaan koulussa.

Salla kirjoitti...

Ihan loistava kirjoitus siitä miksi lastenkirjoja ja varsinkin lastenkirjaklassikoita kannattaa lukea. Kiitos!