Kuusi kovaa kotimaista -haasteen summaus ja muuta pohdintaa pyhäinpäivän ratoksi

Kuusi Kovaa Kotimaista -haaste julistettiin Morren blogissa viime itsenäisyyspäivänä, ja siihen ilmoittauduin seuraavilla kirjoilla:

Leena Krohn: Kertomuksia
Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa
Markku Envall: Kieltä terävämpi giljotiini
Juhani Rekola: Beetlehem on kaikkialla
Armas J Pulla: Mykän filmin sankarit
Reino Hirviseppä: Hupilaulun taitajia
Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa
Veijo Meri: Sata metriä korkeat kirjaimet
Jyrki Vainonen: Luutarha
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kaikki olivat silloin lukemattomia (tai sellaiseksi luultuja, huomasin tuon Krohnin Kertomuksia lukeneeni aiemminkin) omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Näistä on tässä vaiheessa luettu kahdeksan. Veijo Meren novellikokoelma jää joskus luettavien pinoon ja Nousiaisen romaani aloitettiin ja jäi kesken: en erityisemmin pidä kirjoista jotka perustuvat päähenkilön mielipuolisuuteen ja Vadelmavenepakolaisen monomania hyydytti lukemisen alkumetreille.

Kahdeksaan kirjaan mahtui kuitenkin kaksi pienoisromaania, kaksi novellikokoelmaa, kaksi tietokirjaa, esseekokoelma ja mikä tuo Envallin aforismin, fragmentin ja esseen välimaastossa oleva tekstikokoelma sitten onkaan.
Perustaso on tyydyttävä, mikään noista ei ollut huikaisevan hieno kokemus muttei myöskään mikään epäonnistuminen (no, Tuurista en jaksanut erityisemmin innostua ja ilmeisesti Vainosen muut kirjat ovat parempia?). Toisaalta positiivinen painotus on luonnollinen jo siitä syystä että kyseiset kirjat ovat hyllyyni päätyneet, kun kaikki nuo ovat itse hankittuja, lahjakirjoja ei ole mukana.

Tosiasia kuitenkin on, että suomalainen kirjallisuus ei ole minulle mitenkään läheinen tai rakas kokonaisuus. En sitä varsinaisesti välttele joten kun Suomessa ollaan niin suomalaisia kirjailijoita tulee luonnollisesti myös luettua huomattavasti enemmän kuin mitä näiden osuus maailmankirjallisuudessa oikeasti oikeuttaisi, mutta suurin osa lukemisistani tulee kuitenkin muualta eikä niitä muita ole välttämättä edes käännetty suomeksi.

Moni bloggaaja puolustaa suomalaista kirjallisuutta vedoten kieleen (viime aikoina esim. Salla), mikä onkin varmasti pätevä argumentti jos lukija on kielikeskeinen, mutta itse myönnän suosivani eniten varsin neutraalia ja hiotun hillittyä kieltä niin yksi kotikenttäetu horjuu heti tuossa.

Jotkut ovat ehkä huomanneet myös että blogini kuukausikatsauksissa ja muutenkin on luettu aika vähän uusinta uutta kirjallisuutta kun taas vanhemmissa kirjoissa ei juuri ole väliä milloin se on kirjoitettu. Helpommin tartun 1300-luvulta olevaan kirjaan kuin tämän syksyn uutuuteen. Tästä nousee selkeä ongelma: suomalainen kirjallinen kulttuuri on auttamattoman nuorta moneen muuhun kulttuuriin verrattuna. Vaikka nyt kuinka kirjoitettaisiinkin liikaa kirjoja ettei niille kaikille löydy huomiota tai lukijoita, niin vanhemmassa kirjallisuudessa ei liikoja vaihtoehtoja ole. Ja vaikka kuinka nuoruus olisi siivekästä ja veristä niin se on myös hieman ohutta; Goethen sanoin joka ei osaa tehdä tiliä 3000 viime vuodesta elää vain kädestä suuhun.
Onneksi Suomessa löytyy sentään ihan ansiokas määrä kerättyä kansanperinnettä.

Pitkään voisi varmasti puhua myös suomalaisen kirjallisuuden kahdesta lajityypistä, maaseutu- ja kaupunkirealismista, joista kummastakaan en juuri löydä samaistuttavaa mutten myöskään toiseuden kokemuksia. Spefistäkin olen vieraantunut kun se on niin usein materialistista realismia hassu hattu päässä. Uuskummasta pidän silloin kun se on osoittelemattoman hienovaraisesti kummaa, mutta se tapaa turhan usein olla "nyt kirjoitan Uuskummaa", ollaan kiinni normissa vaikka pyritäänkin reagoimaan sitä vastaan.

Jottei ihan negatiiviseksi mennä niin totean arvostavani sitä edellä mainittua suomalaista kansanperinnettä. Joukko mainioita esseistejäkin löytyy (haasteessani heistä neljä). Jonkin verran tehdään myös hyviä sarjakuvia (ei niin paljoa kuin jotkut tahot antavat ymmärtää mutta kuitenkin) ja lastenkirjoja ja runoilijoistakaan ei tarvitse kaikkia haukkua. Novellejakin on hyviä usealta kirjoittajalta, ja joka tapauksessa "ihan kiva" novelli on parempi kuin "ihan kiva" romaani.

Niin, romaanit, erityisesti ne vakavat romaanit (muuten olen sitä mieltä että hyvä romaani, tai hyvä elämä, ei perusluonteeltaan ole vakava). Kohtapuoleen ilmoitetaan uudet Finlandia-ehdokkaat ja ennustan että niiden joukosta löytyy yksi jonka voisin mahdollisesti joskus lukea. Mutta en myöskään epäile, että palkintoraati tekisi vuodesta toiseen valtaisia oikeusmurhia, sen verran harvoin tulee vastaan kotimaisia kirjoja joista kustantajien mainosten, kriitikoiden kritiikkien tai bloggaajien mutuhutun herättämä kiinnostus ylittäisi ennakkoluuloisuuteni tason. Ja kun jokin niin tekee niin useimmiten lopputulos on "ihan kiva" tai heikompi, näin vahvistaen ennakkoluuloisuuttani. Tämä pätee erityisesti uudempaan kirjallisuuteen, tiedä sitten onko vanhemmissa kirjoissa jo sellaista arvostettavaa toiseutta joka itsessään on kiinnostavaa vai pitäisikö syyttää taistolaisia. Joka tapauksessa minulla ei ole minkäänlaista sisällöllistä syytä mitenkään suosia suomalaista kirjallisuutta lukuvalinnoissani.

Tiedostan yleistäväni törkeästi ja olevani ennakkoluuloinen. Vastaväitteet ja apologiat ovat tervetulleita.