26.11.11

Unto Kupiainen - Puuhevonen

Nämä kirjamerkinnät menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä: edellisen merkinnän Eliot inspiroi vilkaisemaan jotain runoantologiaa, ja se joka käteen tarttui on vielä kesken ja varmaan tulee puhutuksi seuraavassa merkinnässä.
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.

Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.

Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.

Uusi luominen

Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.

Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!

5 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Kupiaisen Lyhyt runousoppi oli hyppysissäni, kun perehdyin Otto Mannisen runojen metriikkaan.

En tunne minäkään kovin viljalti Kupiaisen omaa tuotantoa. Yksittäisten runokokoelmien suhteen saa usein olla hyvillään, jos kaksikin hyvää runoa kokoelmasta löytää.

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Kupiainen ei oikein houkuttele, koska hänen suomalaisen kirjallisuuden oppikirjansa oli aikoinaan pääsykoekirjana. Lähinnä puistattaa koko mies, vaikka syytönhän hän siihen oli.

hdcanis kirjoitti...

Kas, Kupiaisen tieteellisempi osuus näkyy olevan tuttua, minulle on muodollinen kirjallisuustiede vieraampaa, tutkittavan aineiston ohella tulee luettua lähinnä esseitä mutta oppikirjat ovat jääneet vähiin (pitäisiköhän kokeilla joskus).

Ja juu, saahan niitä huippuja etsiä monistakin kokoelmista ja iloinen olla jos löytää, mutta jotenkin tässä se korostui entisestään. Ne huiput olivat korkeita mutta mukana oli myös paljon sellaista "laitetaan nyt jotain paperille" tavaraa...

Monissa muissa kokoelmissa silloinkin kun yksittäinen runo ei ole kovinkaan kiinnostava niin se voi silti tukea kokonaisuutta ja antaa kontekstia jonka päällä ne hyvät runot sitten lepäävät, mutta tässä sitä ei tullut.

Tuo on tietysti myös pohdittava aihe sekä lukijalle että kirjoittajalle, pitäisikö runokokoelmat ottaa kokoelmina joissa jokainen runo on toisista riippumaton yksilö, vai teoksina joissa yksittäiset runot liittyvät yhteen. Kirjoittajapuolella löytyy varmasti molemmista esimerkkejä ja lukijoilla voi myös olla preferenssejä.
Ja nyt kun asia tuli mieleen ja esille, huomaan lukijana olevani taipuvainen kiinnittämään huomiota tuohon jatkumoon, runokokoelmat ovat minulle kirjoja ja jos yleiskuva on pielessä niin ne huiputkin voivat jäädä huomaamatta tai niiden teho jäädä heikoksi (ja vastaavasti tasapainoisessa kokoelmassa ei tarvitse löytyä mitään yksittäisiä neronleimauksia). Tuo epäilemättä värittää mielipiteitäni...

Tässähän oppii kaikenlaista uutta myös itsestään lukijana.

ketjukolaaja kirjoitti...

En tiedä onko näin vai niin, mutta jotenkin veikkaan, että kirjojen kustantajat taitavat nykyään suosia kokoelmia, joissa on yhtenäinen aihe tai tyyli tai jossa runot jollakin tapaa tosiaankin muodostavat kirjan. Tämä on minun vaikutelmani, joka perustuu melko vähäiseen asiantuntemukseen.

Ennen sotia ja varmaan vielä sotien jälkeisenä aikanakin runokirjat saattoivat olla kokoelmia, jotka sisälsivät aika hajanaista ja kokeilevaa aineistoa. Runoilijan vissiin annettiin hakea tyyliään ja sitä paitsi sen hajanaisuuden myötä lukija sai vähien rahojensa vastineeksi monenlaisia runoja.

hdcanis kirjoitti...

Voipi hyvinkin olla, olen aika vähän ennensotia-kokoelmia lukenut ja niissä on ollut ainakin tyylillistä yhtenäisyyttä, mutta se saattaa olla myös tekijäkohtaista.

Ja toisaalta sillä perusteella mitä olen nähnyt niin yksittäiset runot ovat lyhentyneet, yli sivu on jo aika harvinainen ja yli kaksi sivua poikkeustapaus siinä missä vanhemmat runoilijat saattavat posottaa useitakin sivuja...