Tämä on jo kuudes bloggaamani Elizabeth Bowenin kirja, eikä varmaan tämäkään jää viimeiseksi. Siitä huolimatta, että tämä tuntui heikommalta kuin muut lukemani.
Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Stella (jolla on entisestä avioliitosta armeijaikäinen poika Roderick) on jo jonkin aikaa seurustellut Robertin kanssa, kun eräänä päivänä ennestään tuntematon Harrison ottaa yhteyttä Stellaan ja kertoo Robertin toimittavan salaisia tietoja vihollisille...
Mikään varsinainen vakoilujännäri tämä ei kuitenkaan ole, vaan Bowenille tyypilliseen tapaan enemmän keskiössä ovat ihmisten välisten suhteiden epämääräisyys ja epävarmuus: juonikuvioita ja henkilöitä on lukuisia muitakin, ja tärkeämpää kuin mitä Robert tekee on mitä Stela ajattelee Robertin tekevän ja mitä Stella aikoo asian suhteen tehdä...
Mutta tässä on liikaa henkilöitä ja tapahtumia, muissa lukemissani on ollut ajassa, paikassa tai henkilöissä enemmän tiiviyttä kun tämä hajoaa vähän joka suuntaan ja tapahtumista on vaikea saada otetta...ja tässä vaiheessa Bowenin kieli on runsasta mutta ennemmin raskasta kuin niin huikeaa kuin miksi se myöhemmissä Eva Troutissa ja A World of Lovessa yltyi.
These unknown dead reproached those left living not by their own death, which might any night be shared, but by their unknownness, which could not be mended now. Who had the right to mourn them, not having cared that they had lived? So, among the crowds still eating, drinking, workingm travelling, halting, there began to be an instinctive movement to break down indifference while there was still time. The wall between the living and the living became less solid as the wall between the living and the dead thinned.
Kun tätä aloin lukemaan niin mielessä oli Aleksis Salusjärven Finlandia-puhe, kuinka Suomessa jaksetaan kirjoittaa loputtomasti sotakirjoja, ja lukiessa mietin tämän kirjan, tai pari kuukautta sitten lukemani Penelope Fitzgeraldin Human Voicesin asemaa "sotakirjoina".
Kumpikin sijoittuu sodanaikaiseen Lontooseen ja aikakausi vaikuttaa kirjan tapahtumissa. Kirjat ilmestyivät eri aikoina, Bowenin 40-luvun lopussa ja Fitzgeraldin 80-luvun alussa, ja kummassakin kirjassa pohjataan jonkin verran kirjailijan omiin kokemuksiin (Bowenilla oli ilmeisesti joku rakkausjuttu jonkun diplomaatin kanssa, ja Fitzgerald työskenteli assistenttina BBC:ssa), joten ainakin osittain kirjoitetaan omalle sodan kokeneelle sukupolvelle...
Samalla kuitenkin sotamiljööstä huolimatta kumpikin kirjailija kirjoittaa omaa juttuaan, Fitzgerald eksentrikkojen täyttämää henkistä mikroilmastoa, jossa uskollinen äänentoisto on tärkeysjärjestyksessä ylimpänä, ja Bowen monimutkaista ihmissuhdevellontaa jossa ihmiset hapuilevat toistensa ohi.
Jotenkin tuntuu että Suomessa paitsi että sota on niin loputtoman suosittu aihe kulttuurissa, suhtautuminen siihen on niin vakavaa, harrasta, korostetaan Uhria ja Koettelemusta ja Sankaruutta ja Kohtaloa ja Tiesmitä, ja siinä missä jossain vaiheessa huomio kohdistui enemmän rintamamiehiin niin uudemmissa sotakirjoissa jalustalle nostetaan naisten, lapsien, kotirintaman jne kokemuksia, mutta jalustalle pitää kuitenkin nostaa.
Tähän verrattuna Bowenin ja Fitzgeraldin lähestymistapa aiheeseen tuntuu melkeinpä loukkaavalta: irvailua tässä ei ole mutta sotaan suhtaudutaan lähes triviaalisti, se vain on siellä.
Onko tässä kyse sitten oman sodassa olleen sukupolven kokemuksista, jossa ei tunneta tarvetta nostella ketään jalustalle, vai jonkinlaisesta brittiläisestä "keep calm and carry on"-asenteesta vai mistä, en tiedä, mutta kiinnostaisi kyllä, voisiko Suomessa kirjoittaa näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti