Olen tässä viime vuosinä vähitellen lukenut huomattavan osan Barbara Pymin tuotannosta, tämä Syksyinen seurue oli jäänyt väliin vaikka onkin suomeksi ilmestynyt (ainoana Pymin kirjana), on 1001 Books -listalla ja merkittävä osa uraa myös siinä mielessä, että oli kirjailijauran pitkän tauon ja uudelleenlöytämisen jälkeen ensimmäinen julkaistu kirja, alun perin vuodelta 1977.
Tässä on paljon Pymin kirjojen tuttuja elementtejä (ja pari viittaustakin muihin kirjoihin ja sen henkilöihin), mutta samalla myös merkittäviä eroja. Juoni ei koskaan ole ollut Pymin tuotannossa niin keskeinen asia ja tässä se jää entistä enemmän taka-alalle, keskiössä on henkilökuvat neljästä henkilöstä jotka sattuvat jakamaan työpaikan, toimiston eräässä yrityksessä (ulkopuoliset eivät oikein ole selvillä mitä kyseinen osasto oikein tekee, eivätkä sitä taida kunnolla tietää työntekijätkään).
Kirjan tapahtumat ja henkilökuvat sekoittavat tuttuun tapaan huumoria ja melankoliaa, mutta tällä kertaa painopiste on selvästi enemmän melankolian ja surumielisyyden puolella. Kirjan nimikään ei viittaa tapahtuma-aikaan (kirjan tapahtumat ulottuvat yli vuoden jaksolle), vaan henkilöiden elämäntilanteeseen, kaikki neljä ovat lähes eläkeikäisiä, elävät yksin eikä tulevaisuudelta ole oikein mitään hyvää odotettavaa...
Edwin, ryhmän ainoa leski (muut ovat naimattomia) on aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa, päiviä rytmittää liturginen kalenteri, messut, hetkipalvelukset ja seurakuntien toimet (useamman seurakunnan osalta).
Marcialta on juuri leikattu rinnasta kasvain, ja vaikka on aina ollutkin luonteeltaan ja tekemisiltään varsin eksentrinen, alkaa eksentrisyys korostua entistä enemmän...
Norman on vähemmän eksentrinen muttei välttämättä helpompi ihminen, tunnontarkka, kyyninen ja usein pilkallinenkin...
Ja Letty on tyypillisin Pym-päähenkilö, keski-ikäinen ei kovinkaan huomiotaherättävä nainen, jossa eniten herää tietoisuus yksinäisyydestä ja tunteesta että elämä on mennyt ohi melkein huomaamatta, varsinkin nyt kun tulevaisuudensuunnitelmat, ne vaatimattomatkin, kokevat järkytyksiä...
Näiden neljän henkilön elämää sitten seurataan rinnakkain, ajoittain erillään, ajoittain vähän yhdistyen (koska tietysti se että neljä henkilöä työskentelee samassa toimistossa ei tee heistä varsinaisesti ystäviä, mutta millainen kanssakäyminen muualla sitten on sopivaa tällaisessa tilanteessa...)
Pymin kuvauksissa on tietysti paljon tarkkanäköisyyttä ja huumoria totuttuun tapaan, mutta yleinen tunnelma on sellainen että en tätä ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi suosittelisi, vaikka tästä pidinkin.
'I'll get some flowers and take them round - the hospital's not far from where I live,' said Edwin soothingly. 'And I'll get in touch with Letty.'
Norman fumbled in his trouser pocket and produced a fifty pence piece. 'You'd better say they're from all of us, the flowers. Here's something towards it.'
'Thank you. I won't ask to see her, just leave the flowers,' Edwin said. It was a relief that the general embarrassment of the situation had not made them burst out laughing, as he had feared. Perhaps there were still some things, hospitals especially, that were still sacred.
'I wouldn't want to go and see her,' Norman said. 'I did go when my brother-in-law, Ken, was in hospital, but then he had nobody and being the blood-tie and that I felt I had to.'
Edwin was about to point out that a brother-in-law wasn't exactly a blood relation but he thought it best to leave the subject, and if they got to talking about people having nobody it might well be remembered that Marcia also came into that category.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti