7.10.11

Heidi Launis - Kovaa vettä

Tämänkertainen kokoelma on valittu Hesarin lokakuun kuukausiliitteen kirjastoapuraha-artikkelista, jossa listattiin vähiten lainatut kirjat pääkaupunkiseudun kirjastoista 2009-2011, ja nollan lainauskerran kirjoja oli aimo joukko, moni niistä runokirjoja. Se jo herätti uteliaisuuteni ja kun Kirsi päätti laittaa haasteen liikkeelle, niin minähän menin katsomaan lähikirjastoni hyllyä että mitä löytyisi. Ja nyt Heidi Launis on virallisesti siirtynyt pois nollakerhosta.

Arvelin monen noista listatuista kirjoista olevan kirjastolle lahjoitettuja omakustanteita ja sellainen tämä ainakin on. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa jo mainitsin sen ihmettelyn että jostain syystä mm. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanteissa on oma gloriansa. Vaikkei niillä niin kauheasti tienaakaan (ja siinä pitemmässä vähiten lainattujen listassa oli kyllä mukana useita oma- ja pienkustantamojen sarjakuvia, jopa varsin arvostettujen tekijöiden ansiokkaita teoksia) niin ne ovat silti validi muoto josta moni ainakin aloittaa, ja joillekin se on aina paras julkaisutapa. Ja hipster crediä saa namedroppaamalla omituisia pienkustantajia tai toteamalla että sen bändin eka omakustanne-EP oli huippu mutta ovat menneet sitten miellyttämään massoja suurien levy-yhtiöiden tallissa.
Mutta sitten kirjallisuudessa omakustanteissa on sellainen vanity press -leima, kirjoittajat jotka eivät kelpaa niille Oikeille Kustantajille, ja jotka haluavat kuitenkin ostaa itselleen kirjailijan statuksen julkaisevat omakustanteita, mutta ei niitä kukaan halua lukea.

Tässäkin käsiteltävässä tapauksessa kirjan ulkoasu (kansi nähtävissä tuolla linkissä) on perusviehättävä mutta eittämättä kotikutoisen oloinen, ja eipä kai näitä arvostellakaan missään että tekijän tai kirjan nimeen jossain törmäisi...joten satunnaisella lukijalla, varsinkin sellaisella joka saattaa suhtautua lähtökohtaisesti kielteisesti omakustanteisiin, ei ole oikein mitään syytä tarttua tähän kirjaan (jos siis Hesarin kuukausiliite ei nimeltä mainitsisi ja bloggaajat lukemaan haastaisi).

Sisältönä siis 28 runoa, joista yksi menee toiselle sivulle. Varsin suorasanaisia otoksia kolmikymppisen kaupunkilaisen elämästä johon reilu kolmikymppisen kaupunkilaislukijan oli helppo päästä sisälle, vaikka täälläkin löytyy se tämän ikäisten naiskirjoittajien suosikkiklisee, sarja runoja raskaudesta, synnytyksestä ja tuoreesta äitiydestä...kyllä minä sen tiedän että se on tärkeä kokemus mutta olen minä niitä jo muutaman lukenut eikä niihin Launiskaan niin uutta tvistiä saa kirjoitettua...
Sävy on arkinen ja jutusteleva, ja Launis piirtää hyvin tilanteita ja tunnelmia (mieleen tulee aika ajoin SusuPetalin blogitarinat ja runot), joskin muutamankin kerran näissä kompastutaan, kesken runon tapahtuva näkökulma vaihdos ei käykään sulavasti vaan lupaavasti alkanut ajatus katkeaa, tai sitten kokonaisuus jää jotenkin ponnettomaksi.

Sinänsä omakustanne on varsin sopiva julkaisumuoto tälle kirjalle, koska Launis ei tunnu olevan kirjoittajana vielä valmis, mutta luulen että ainakin ilmeisimmistä vioista pystyy oppimaan pois ja silloin se mikä on hyvää näyttää vielä paremmalta. En ole myöskään varma että onko runous sopivin kirjallisuuden laji, päteekö tässä se väite että runot ovat aloittelevien kirjailijoiden suosikkimuoto koska ne ovat näennäisesti helppo tapa kokeilla siipiään. Oli tässä kokoelmassa jo jokunen pätkä jotka minusta olisivat parempia novelleiksi kirjoitettuna (mutta minä olenkin proosamyönteinen lukija).

Karhuja

Uuvuksissa aamuyöllä
makaan valveilla
ja ajattelen karhuja

Jääkarhuja, pandoja
käveleviä ja istuvia
pikkuisia ja isoja karhuja

Voisihan sitä nukkuakin
mutta minä kun mieluummin
ajattelen karhuja

6 kommenttia:

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Hienoa, että lähdit mukaan! Proosamyönteinen olen minäkin, vaikka aina välillä koetan ponnistella runouden suuntaan. Ja tunnistan tuon ajatuksen, että omakustannekirjat ovat sitä ylijäämää, johon ei kannatakaan tarttua. Kiitos arviosta, toivottavasti kirjailijakin lukisi sen, koska annat oivallista palautetta!

SusuPetal kirjoitti...

Mielenkiintoinen projekti, nostan teille hattua.

En tiedä, lahjoittavatko omakustantajat teoksiaan kirjastoihin. BoD, jonka kautta itse olen julkaissut, toimittaa kappaleen Kansalliskirjastoon, muuten kirjastot ovat ostaneet kirjojani tavalliseen tapaan.

Omakustanteiden joukossa on kaikenlaista, helmistä kaikkeen muuhun, mutta että ne olisivat ylijäämää, johon ei kannata tarttua, niin kuin Kirsi tuossa yllä totesi, siitä olen eri mieltä.

Toivottavasti tiellenne osuu helmiäkin!

hdcanis kirjoitti...

Kuten sanottu, nuo muut taiteenlajit ovat opettaneet suhtautumaan omakustanteisiin positiivisemmin eli olen myös sitä mieltä että se ei ole pelkkää kuraa, mutta luulen että aika monella lukijalla tuo asenne on...sinänsä kirjallisuudessa ei ollut niin valtavaa UG- ja punk-vallankumousta kuin joissain muissa taiteissa, joten tee se itse -eetos ei ole niin vahvaksi muodostunut. BoD toivon mukaan muuttaa tilannetta.
Tietysti on myös hyvä muistaa, että kaikenlaisista pienemmistä säädöistä huolimatta kirjakustannusalalla ei taida olla niin yleistä ja massiivista kusetusta mitä vaikkapa musiikkiteollisuudessa tai sarjakuvakustannuksessa on aika ajoin ollut (amerikkalaisen omakustannesarjakuvastara Dave Simin kommentti suurista kustantamoista: "They will never pay you enough that you can sue them effectively").

Helmiä toki kuulostellaan, ja kyllä tämäkin oli sellainen, että vaikka ne heikkoudet olivat sen verran ilmeisiä että en minä hyväksi tätä uskalla luokitella, niin kyllä tämä ainakin kirjastosta kannatti luettavaksi ottaa ja mahdolliseen tulevaan tuotantoon on jo positiivinen ennakkoasenne :)

hdcanis kirjoitti...

Heh, pitipä käydä Helmetissä katsomassa kirjan tietoja, ja viidestä kappaleesta neljä on parastaikaa lainassa tai käsittelyssä.
Ehkä se oikeasti menee niin että kaikki julkisuus, positiivinen tai negatiivinen, on hyväksi (tosin pari noista on eräpäivistä päätellen lainattu jo ennen kuukausiliitteen ilmestymistä).

Eli en siirtänyt tätä kirjaa pois nollakerhosta, lainaajia oli jo.

Heidi Launis kirjoitti...

Kaunis kiitos palautteesta ja vaivannäöstä! Luin tämän suurella mielenkiinnolla.

Kirjoittajana olen harrastaja, eli asiaan hartaasti ja rakkaudella suhtautuva. Vierastan runouteen usein liittyvää mystifiointia - jos runo koskettaa, sillä on arvoa. Jäsennän ja jaan runojeni kautta todellisuutta, kokemaani. Suosittelen kirjoittamista kelle tahansa.

En ole toistaiseksi markkinoinut tekstejäni kustantamoille kovin aktiivisesti. Teetin molemmat kirjat (2009 ja 2010) joulun alla antaakseni niitä lahjoiksi ja myydäkseni tuttavilleni. Kaupunginkirjastolle lahjoitin kirjat mielessäni lämmin ajatus ihmisistä, jotka liikenteen melusta tulevat kirjastoon selaamaan tuttua runohyllyä, kuten itse niin monesti olen tehnyt. Jospa joku ottaisi kirjani mukaansa. Jospa joku runoista syttyisi elämään lukijassa ja tavoittaisi jotakin tärkeää. Jospa voisin antaa jotain sellaista eteenpäin, mitä itse olen saanut.

Hyvää syksyä, ystävällisin terveisin Heidi Launis

hdcanis kirjoitti...

Mukavaa että löysit tänne (ja mahdollisesti toit muitakin, blogiin näkyi tulleen kävijämääräpiikki). Harrastelijuutta, sekä kirjoittajien että lukijoiden, onkin tullut myös muissa merkinnöissä pohdittua, ja tuota mystifiointia vierastan minäkin.

Tuo onkin minusta omakustanteiden hyvä piirre, ne horjuttavat sitä ajattelua että kirjoja kirjoittavat ne jotkut ihan toiset, ja pahimmillaan sitten mennään siihen että niitä kirjoja myös lukevat ne ihan toiset.

Hyvää syksyä sinullekin ja toivottavasti joitain lukijoita ymmärtää tarttua teokseen...