26.9.11

Miksi kirjallisuuden opiskelijat tuhoavat maailman

On mahdollista että en ikinä kykene lukemaan Eeva Kilven kirjallista tuotantoa. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tuotantoonsa on ollut mielipidekirjoitus sanomalehdessä muutamia vuosia sitten, joka on jättänyt selvän kuvan kirjailija Kilvestä; siinä kirjoitettiin asioista joista kirjailijalla ei selvästikään ollut mitään käsitystä mistä kirjoittaa, ja sen sijaan että olisi ollut väärässä siten kuin maallikot joskus tapaavat olla, se viesti arroganttia tiedon sivuuttamista ennakkoluulojen hyväksi, ennakkoluulojen jotka olivat arvokkaampia kuin asiantuntijoiden tieto koska niiden luulojen esittäjä oli kirjailija.
Tämä tapaus on antanut minulle vakaan mielikuvan että Eeva Kilpi on sivistymätön ihminen ja en ole sen johdosta tuntenut vähäisintäkään halua tutustua hänen varsinaisiin kirjoihinsa.

Kirsin kirjanurkassa on käyty keskustelua kirjailijoiden vuositulosta, voiko kirjoittamisella elää ja pitäisikö kirjailijoiden hankkia se toinen työ vaikka siihen työhön käytetty aika onkin pois kirjoittamisesta. Mutta onko se mahdollinen toinen työ välttämättä hukkaan heitettyä aikaa muuten kuin palkan osalta?
Asia josta on aika ajoin valiteltu muidenkin kuin minun osaltani (ihan kirjailijoita myöten) on se, että kirjailijoiden taustojen yhdenmukaistuessa myös kirjallisuus kapenee. Kun se "kirjoita mistä tiedät" on kuitenkin varsin hyvä ja suosittu ohje, ja kirjailijaksi tullaan yhä enemmän opiskelemalla kirjallisuutta ja kirjoittamista, niin lopputuloksena on suuri määrä kirjoja joiden aiheena on kirjoittaminen ja kirjailijan elämä ja kirjallisuuden opiskelu ja tutkiminen, mitä nyt muutama irrottelee ja kirjoittaa vaikka sanomalehtien toimituksesta tai mainostoimistotyöstä. Muu maailma on olemassa vain vahingossa.

Tämä ilmenee kyllä muuallakin. Se kuuluisa humanistinen yleissivistys on havaitusti loppujen lopuksi aika kapea-alaista ja sillä suorastaan ylpeillään että matematiikasta, luonnontieteistä tai taloustieteestä ei ymmärretä yhtään mitään (saati sitten vaikkapa urheilusta tai populaarikulttuurista). Minusta tuo on moukkamaisuutta.
Joskus opiskeluaikoina tuli huvittuneena seurattua että jos seuraisi vain lehtiä niin mitä sen perusteella yliopistolla opiskeltaisiin, jos jutussa esiteltiin opiskelijoita tai opiskelua. Tällä perusteella tiedekunnista oikeustieteellinen oli vahvasti edustettuna kuten myös humanistinen (tosin valikoiden, kirjallisuus, historia ja estetiikka ovat jees mutta ketä kiinnostaa joku romaaninen filologia tai folkloristiikka). Valtiotieteilijöitä on jonkin verran ja lääketieteellisestä kuuluu huhuja vaikkei niitä ikinä näekään. Mm. teologista, matemaattis-luonnontieteellistä, biotieteellistä tai maa- ja metsätieteellistä tiedekuntaa ei ole olemassa (muista pääkaupunkiseudun korkeakouluista Kauppakorkeakoulu, Hanken, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu ovat olemassa ja TKK:sta liikkuu myös joskus huhuja).
Kirjallisuuden antama kuva on vielä kapeampi, jos akateemisista aloista jotain mainitaan niin puhe on muutamasta humanistisen tiedekunnan oppiaineesta (poikkeuksiakin on, mieleen tulee ainakin Kirsti Ellilän teologian opiskelijat ja Leena Lehtolaisen matemaatikko-Antti).

Näin lukijana joutuu pohtimaan että miksi minä nyt oikein kirjallisuutta sitten luen. Kuten tuolta edeltä ja aiemmista kirjoituksistani on ehkä voinut päätellä, olen itse akateemisella alalla ja suurella osalla tuttavistani on myös tuollainen tausta, joten minulla on aika akateemispainotteinen elämä. Ja tarkennettuna tulen sieltä sivistyksen ulkopuolisista luonnontieteellisistä piireistä. Jos en halua etsiä toiseuden tunnetta että jaa, tuollaistakin on, niin mikä kirjallisuus puhuttelisi minua? Tieteiskirjallisuuden (joka lieneekin ylivoimainen suosikkigenre tuttavapiirissäni) ulkopuolella hyvä luonnontieteitä sivuava fiktio on harvassa, mieleen tulevat kirjailijat ovat laskettavissa yhden käden sormin (Primo Levi, Leena Krohn, James Herriot, Veikko Huovinen, Italo Calvino).
Toki on kirjailijoita joiden teokset ovat varsin yleispäteviä, ja toki minäkin olen sen verran diletantti että minua kiinnostavat monet asiat, mutta silti tuo ihmetyttää kuinka jotkut elämän osa-alueet ilmeisesti jäävät täysin nykyisen kirjailijakunnan ajattelun ja tuotannon ulkopuolelle. Mistä päästäänkin sitten toiseen Kirsin blogissa mainittuun juttuun... että ehkä ne eivät ole yksipuolisesti lukijat jotka ovat hylänneet kirjat, ehkä kirjat ovat myös hylänneet lukijat. Ja on typerää todeta että syy on automaattisesti lukijan, että huono lukija ei sopeudu pyhästä norsunluutornista vuodatettavaan kirjallisuuteen ja huonon lukijan on muututtava.

Ja jos alkaa miettiä niitä juttuja kirjallisuuden mieltä tervehdyttävästä vaikutuksesta, niin mitä siitä seuraa kun merkittävä osa ihmisistä rajataan ulos kirjallisuuden kohderyhmästä, erityisesti sellaiset henkilöt jotka mm. päättävät talouselämästä, politiikasta, teknisestä kehityksestä ja muusta sellaisesta. Meemidiversiteetin puuttuminen on uhka koko henkiselle ekosysteemille.

(Kirjoitus menee ehkä tämän blogin valitun aihepiirin ulkopuolelle mutta kyllä tämä myös aiheeseen liittyy...)

11 kommenttia:

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Aah, loistavaa keskustelua on noussut muutamasta blogiini heitetystä täkystä! Kiitos! Lueskelen juuri Merete Mazzarellan kirjaa Silloin en koskaan ole yksin - lukemisen taidosta, jonka alkusanoissa Mazzarella puhuu mm. keskustelun tärkeydestä ihmisten välillä.

Pohdiskelin jo oman kommenttisi perusteella eilen mielessäni tuota kirjailijoiden kosketusta "muihin" ammatteihin. Tuleeko rakennusmestarista tai metsänhoitajasta parempi kirjailija kuin filosofian maisterista? Ehkä, mutta onko syy sitten siinä, että on tullut muutakin tehtyä? Tosin kannattaa muistaa sekin fakta, että harva pystyy sinnittelemään opinnoistaan ilman jonkinlaista työtä oppilaitoksen ulkopuolella, joten ajatus norsunluutornista on varmasti liioiteltua sekin. Harvoin kuulee myöskään valitettavan, että kuvataiteen puolella aiheet olisivat yksipuolistuneet, ja siellä sentään opetuksella on jo Suomessakin vuosisataiset perinteet.

Kovin meillä Suomessa vielä arvotetaan ihmisiä, kirjallisuuden henkilöitäkin, työn ja ammatin kautta. Onko kassahenkilö kiinnostavampi kuin professori tai päinvastoin? Virpi Hämeen-Anttilan romaaneissa henkilöt ovat korkeakoulutettua sivistyneistöä, mutta ei se heistä kovin mielenkiintoisia vielä tee. Suden vuodessa professori ei osaa omia käytännön asoitaan hoitaa lainkaan. Surkuteltavaa vai huvittavaa? Ei kovin kiinnostavaa ainakaan...

Miettivätköhän kirjailijat aiheitaan tästä näkökulmasta ja pitäisikö heidän? Nytpä kirjoitan romaanin ranskanopettajasta! Mitäköhän syntyisi?

Jatketaan pohdiskelua ja lukemista!

ketjukolaaja kirjoitti...

Taiteilijapalkka on tosiaan hankala kysymys. Kaikki tuethan vääristävät kilpailua? "Timeo Danaos..."

Kirjailijan kirjoittama kirja kirjan kirjoittamisesta on tietysti klassikkoaihelma.

Tunsiko Pentti Haanpää tukkijätkien sielunelämää? Tunsiko sitä Veikko Huovinen? "Ihminen on itselleenkin tuntematon manner", sanoi Pentti Holappa jossain tv-ohjelmassa. Niin että vaikka näkisi vierestä miten toiselle käy, voiko todella kertoa muusta kuin itsestään - jos nyt sitten itsestäänkään muuten kuin ihmetellen?

Kuopion taidemuseossa on muuten joku lintutaidenäyttely. Siis kuvataiteilijoitten aiheena linnut. Siellä on mm. lintusairaala. Keskiviikkoisin vapaa pääsy.

hdcanis kirjoitti...

Se "kirjoita mistä tiedät" on varmastikin hyvä ohje ja kyllähän se näkyy monellakin kirjailijalla. Noista mainitsemistani kirjailijoista Levi ja Herriot kirjoittavat suoraan omasta elämästään, Huovisella se näkyy myös samoin kuin vaikkapa Valtosella (kaikki ne opettajat) ja Hämeen-Anttilalla (jonka Suden vuoden luin vähän aikaa sitten, viihdyttävä kirja mutta huomaan tosiaan että ei se yliopisto oikein samalta näyttänyt kuin se minkä minä tunnen...)
Nykyään taitaa mennä niin että huomattavalla osalla kirjailijoista se mahdollinen muu työ liittyy kuitenkin kirjoittamiseen, oli sitten kirjallisuuden tutkimusta, journalismia tai mainostoimistotyötä. Poliisi-kirjailijoita on joitain mutta onko metsänhoitaja-kirjailijoita, kassaneiti-kirjailijoita tai human resorces manager-kirjailijoita?

Levi pohtii aika paljonkin ammattien yhteensopivuutta: "The bond between a man and his profession is similar to that which ties him to his country; it is just as complex, often ambivalent, and in general it is understood completely only when it is broken" ja "The habit of penetrating matter, of wanting to know its composition and structure, foreseeing its properties and behaviour, leads to an insight, a mental habit on concreteness and concision, the constant desire not to stop at the surface of things. Chemistry is the art of separating, weighting and distinguishing: these are three useful exercises also for the person who sets out to describe events or give body to his own imagination." (lainaukset esseestä Ex-chemist, kokoelmasta Other People's Trades)

Kyse ei ole välttämättä pelkästään kokemuksista vaan jopa tavasta ajatella, jolloin sen päähenkilön ei edes tarvitse olla sen "oman alan" edustaja (en tiedä onko Konsta Pylkkänen realistinen hahmo sellaisenaan, mutta tutulta kyllä kuulosti). Ranskanopettajakirjallisuutta vastaan minulla ei mitään ole :)
Niitä vaikuttavia taustoja on toki muitakin, kotipaikka, uskontosuhde, perhesuhteet jne.

Tämä pohdintahan on kyllä enemmän tällaista koko kirjallisuuden kenttää katsovaa ja sen diversiteetistä huolestuvaa. En tiedä kuinka paljon yksittäinen kirjailija voi tähän vaikuttaa, kukin on mitä on ja tekee mitä parhaaksi näkee, mutta laajemmassa keskustelussa nämä ovat kysymyksiä joita sopii pohtia.

Tiedän että "mutta onko siitä mitään hyötyä?" on kysymys joka saa kirjailijapiirit näkemään punaista mutta korostan että tuohon kysymykseen liitän myös mahdolliset aineettomat hyödyt. Jos kirjallisuus on täysin epärelevanttia lukijalle, niin miksi sen lukijan pitäisi lukea sitä kirjaa? Saako kukaan muu kuin sinä ja sinun kaverisi kirjallisuudesta mitään irti?

hdcanis kirjoitti...

Piitkä teksti, katkotaan kun sanottavaa on...

Tuosta mieskampanjasta tuli mieleen se, että onko kenelläkään käynyt edes mielessä että joku sosiaalinen paine ei välttämättä ole ainoa tai ehkä edes suurin syy sille että moni mies ei lue, se voi ihan olla se että moni mies ei löydä kiinnostavaa luettavaa. Sitä voi ehkä olla jossain tarjolla mutta kysyjä ja tarjoaja ei välttämättä kohtaa.

Leffojen kohdalla on helpompaa, esim. sanomalehdissa arvostellaan kaikki televisiossa pääkanavilla esitettävät elokuvat ja siitä voi lukija sitten katsoa että jahas, Kajava antoi yhden tähden, se on varmaankin hyvä. Sanomalehtien kulttuurisivut ja kulttuurilehdet sen sijaan harrastavat karsintaa, vain jotkut kirjat nostetaan esille ja ne ovat sitten ne jotka kiinnostavat sitä suhteellisen rajallista joukkoa mutta eivät välttämättä ketään muuta. En puhu kansasta koska kansa ei ole homogeeninen massa mutta jokaisen olisi ihan hyvä tunnustaa että koko maailma ei ole niinkuin minä ja minun kaverini, ja ne kaveripiirini ulkopuoliset eivät välttämättä ole ulkopuolisia sen takia kun ne ovat tyhmiä rassukoita jotka eivät tajua omaa parastaan.

Tuo on tavallaan myös tämänkin blogin lähtösysäys, liikkeelle lähdettiin erään toisen henkilön kommentoinnista että runot ovat tosi hyvä juttu, kaikkien pitäisi lukea runoja. Niinpä hyönteisdokumentti, jossa on pakko todeta että aika paljon on runoja jotka eivät anna minulle yhtikäs mitään ja yleinen arvostus ja oma arvostukseni eivät korreloi suuntaan tai toiseen.

Jere/Words Like Turds kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus.

ketjukolaaja kirjoitti...

Joo, tuota, Leviltä olen lukenut vain sen keskitysleirikirjan, "Tällainenko on ihminen". Hän seisoo siinä kirjassa Auswitchissä saksalaisen kemistin edessä ja ihmettelee miten toinen kemisti voi käyttäytyä noin tylysti häntä kohtaan. Näin ainakin muistelen, on aikaa kun luin sen kirjan.

Minusta on todella mukavaa, että joku muukin sanoo, etteivät runot ole osoittautuneet aina niin antoisiksi. En minäkään käsitä niitä läheskään aina. Ja usein varmasti käsitän ihan miten sattuu. Mutta on tietysti monenlaisia runoilijoita. Ja sama runoilijakin voi kirjoittaa monenlaista tekstiä, jopa samassa kokoelmassa.

Minä olen varma siitä, että kirjastoissa on paljon kirjoja, joista en pystyisi nauttimaan. Joskus minun on ollut vaikea löytää mitään itselleni luettavaksi soveltuvaa hyvin varustellustakaan kirjastosta. (Sama ongelma on tosin ollut edessäni myös videovuokraamossa!) Ilokseni olen huomannut, että netistä löytyvä hesarin klassikkoautomaatti valitsee aika hyvin minun mielestäni kiinnostavia kirjoja, kun sille mieleisensä kirjan parametrit syöttää. Tosin siellä ei kai ole kuin 400 kirjaa, mutta minulle se määrä riittää koko eliniäksi. Ehkä kirjastoihin voitaisiin laatia äijäkirjallisuuslistoja, joissa olisi lyhyt luonnehdinta kirjan sisällöstä?

Minulla oli muuten lukiossa tosi hyvännäköinen ranskanopettajatar. Lukisin edes mielelläni jonkun kirjan hänen elämästään.

hdcanis kirjoitti...

Kiitos Jere (ja mielenkiintoisen näköinen blogi sinulla, pitää tulla tutkimaan ajatuksen kanssa).

Ketjukolaaja, tuo Levin kirja odottaa minulla vielä lukemista vaikka pääteoksensa onkin, ja esimerkiksi Auschwitzin kokemuksiinsa ja tuohon ongelmaan että miksi ihminen tekee toiselle ihmiselle tuollaista jän viittaa kyllä muuallakin.
Tuota on kyllä myös että joskus on suuristakin kirjastoista vaikea löytää sitä mikä nyt haluttaisi lukea, ja myös sitä että huomaa jotain arvostettua kirjaa lukiessaan ne seikat jotka tekevät kyseisestä kirjasta arvostetun klassikon mutta että ne seikat eivät itselle ole kovinkaan tärkeitä ja kirja ei vain toimi.

Jos edes jollain tavalla pystyy määrittämään sitä omaa kirjamakuaan niin muiden kirjoittamista esittelyistä voi niitä sopivia fraaseja etsiä, tiedän että jos joku kehuu rönsyilevän runsasta tajunnanvirtaa niin se ei ole minulle sopiva, ja kirjan haukkuminen sillä perusteella että päähenkilö oli epämiellyttävä saattaa olla hyvinkin kiinnostavaa...
Hesarin klassikkoautomaattia olen minäkin tutkaillut ja kiinnostavia vinkkejä sieltä tosiaan tuli. Auttaa myös että muutama kirjailija joiden kirjoista pidän on myös mainioita esseistejä (Calvino, Borges, Krohn, Meri, Eco...) joten näiltä saa suoraan vinkkejä hyvistä kirjoista.

Äijäkirjallisuuden ohella muitakin alatyyppejä voisi tutkailla ja eri parametreillä etsiä kiinnostavia juttuja, esimerkiksi vain yhden genren lukija joka haluaa laajentaa lukemistaan muihin genreihin. Mitä romanttista viihdekirjaa suosittelisi ihmiselle joka lukee Kari Hotakaista? Mitä moderni proosa tarjoaa kovan scifin ystävälle?

penjami kirjoitti...

Kirjoitan hieman ohi tuosta postauksestasi tämän kommentin, silä löysin tänne vasta nyt ja ajattelin vain todeta, että hyvä aihe sinulla blogissasi, hyvä näkökulma myös.

En tiedä, onko runon määrittely sinänsä kovin oleellista. Itse suhtaudun siihen kuten taiteeseen yleensäkin, eli kahtalaisesti. Toisaalta tuntuu hyvältä ymmärtää, mitä taiteilija tarkoittaa. Ja toisinaan se on täysin mahdotonta: mutta haittaako se? Kyllä nykytaiteen näyttelyssäkin voi käydä ihan vaan ihmettelemässä, joten miksei saman voisi tehdä runokokoelman suhteen.

Taiteilija- ja kirjailijapalkkojen toimivuuteen suhtaudun erittäin epäilevästi. Käytännössä niiden pitäisi olla eräänlaisia toimia, joihin haettaisiin: enkä ymmärrä, miksi silloin jo jotakin julkaisseet muka olisivat itseoikeutetusti muita oikeutetumpia saamaan "homman". Kustannuspäätökset eivät ole mitenkään vertailukelpoisia mittareita, niihin vaikuttaa niin moni asia.

Ja kustannuspäätöksethän käytännössä ovat edellytys, että saa kirjoja julkaistua ja voi hakea Kirjailijaliittoon. Eli rannalle jää paljon potentiaalia.

Jos haku kirjailijoiden toimiin olisi yleinen, voisi seurata kaaos. Suomessa on luultavasti kymmeniä tuhansia pöytälaatikkokirjoittajia, ellei enemmänkin.

Parempi pitäytyä nykyisessä apurahajärjestelmässä, vaikka se ei kieltämättä olekaan kovin hyvä pitkäjänteistä luovaa työtä tekevien kannalta.

hdcanis kirjoitti...

Hei Penjami, sinäkin näköjään pohdiskelet runosuhdetta blogissasi...

Niin, kirjailijavirka voisi mennä merkilliseksi jos se tehtäisiin avoimella haulla neutraalisti. Noista kustannuspäätöksistä on jossain muualla myös pohdiskeltu että mitäköhän varten esim. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanne on hyväksyttävä muoto ja siinä on jopa omaa gloriaa kun taas kirjallisuudessa siihen liittyy usein ajatus sellaisista vanity press -julkaisuista...no, nykyiset BoD-tekniikat ja verkkojulkaisut tulevat epäilemättä muuttamaan vielä tilannetta.

Menneiden aikojen kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden elantoja tuli kanssa mietittyä. Musiikissahan vapaan taiteilijan periaatteen keksi Mozart, nero joka päätyi 35-vuotiaana nimettömään köyhäinhautaan. Sitä ennen kaikki säveltäjät ja muusikot olivat kirkon tai aatelisten palveluksessa ja sävelsivät lähinnä näiden tarpeisiin. Kirjailijoilla oli myös vastaavia diilejä, mutta kyllähän se myös tarkoitti että kenen leipää söit sen lauluja lauloit ja niin vain antiikin Kreikkaan sijoittuvassa näytelmässä yllättäen aletaan ylistää neitsytkuningatarta...en tiedä moniko nykykirjailija moiseen ryhtyisi (joskin ainakin Fay Weldon on myynyt tuotesijoittelua yhteen kirjaansa).
Vanhemmassa kirjallisuudessa myöskään munkkien ja nunnien osuus ei ollut vähäinen, ja vankilassakin kirjoitettiin muutama maailmankirjallisuuden klassikko. Noin niinkuin vinkiksi.

Sanomalehdissä ja aikakauslehdissä ei myöskään enää juurikaan julkaista novelleja tai jatkotarinoita muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, sinänsä sääli. Minusta esim. 50-luvun Seurat ovat yhä mainiota luettavaa osittain sen runsaan kirjallisen sisällön vuoksi. No, kolumneista vetävät jotkut harvat lisätuloja.

penjami kirjoitti...

Lisäyksenä vielä noihin kirjailijapalkkoihin: aika murskaava on tuo tuoreimman Hesarin Kuukausiliitteen juttu kirjailijoille jaettavista kirjastoapurahoista. Suuria summia apurahoja nostavat monet sellaiset kirjailijan tittelinsä muinoin ansainneet henkilöt, jotka eivät kuitenkaan viime aikoina ole edes kirjoittaneet paljonkaan. Ja samoilla apurahoilla ovat myös muista hommista päätulonsa saavta - siis sellaiset, jotka eivät nyt niin olisi apurahojen saamisen tarpeessakaan. Eli eipä taida nykyisetkään systeemit olla kovinkaan toimivia ...

hdcanis kirjoitti...

Jeps, joskin keskusteluissa mennään helposti hieman ylikin (kuten joku huomautti, ovat nuo kirjastoapurahat kuitenkin hyvin pieni osa kirjastojen kuluista).
Ja sinänsä ymmärrän myös sen jos henkilö jolla on joku muu työ hakee apurahaa esim. tarkoituksenaan ottaa virkavapaata ja edistää kirjoitusprojektia täysipäiväisesti (kirjoittamiseen, taustojen selvittelyyn tai muuhun tarkoitukseen), itse asiassa juuri tällaiseen tarkoitukseen minusta apurahat onkin tarkoitettu. Se, että haetaan apurahaa vain palkkatyön päälle kuulostaa minusta enemmäm "kun sitä rahaa nyt on jaossa niin haetaan pois" toiminnalta mikä ei niin hyvältä tunnu.
Ja sitten tämä juttu että kun on kirjailijan statukseen noussut niin siitä ei joudu pois vaikkei mitään julkaisisi, onkin hyvä syy suhtautua kriittisesti kirjailijapalkkoihin (ja vastaavasti tapaus Katariina Souri jolta on varsin tasaisesti tullut uusia kirjoja mutta jonka status "oikeana kirjailijana" on silti yhä ahkerasti kyseenalaistettu, ja vastaavia esimerkkejä löytyy muitakin).

Säätiöt ja muut yksityiset tahot voivat toki toimia miten huvittaa mutta valtion, kuntien yms. apurahamenetelmiä kyllä sopii ja pitää tarkkailla (yksi vinkki heti alkuun: päättävien lautakuntien jäsenten kauden pituus maksimissaan kolme vuotta, ei poikkeuksia).