Kirjan alussa Juan Pablo Castel, taidemaalari, kertoo tappaneensa María Iribarnen. Miksi, se sitten selviää tämän varsin tiiviin kirjan vaiheilla (jos selviää).
Eräs kerta Juan Pablo huomaa näyttelyssään tuntemattoman naisen kiinnittävän huomiota yhden taulunsa yksityiskohtaan, sellaiseen jota harva huomaa...taiteilija tunnistaa tästä naisen ymmärtävän häntä niinkuin kukaan ei, ja kehittää varsin obsessiivisen suhteen naiseen: obsessiivisuudella on perusteensa, nainen kyllä tuntee myös jotain mutta...
Todettakoon, että Juan Pablo on aika epämiellyttävä henkilö, joka säännönmukaisesti lukee ihmisten, erityisesti Marían, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä merkkejä ja tekee niistä pitkälle, hyvin pitkälle, vietyjä johtopäätöksiä, harkiten monia vaihtoehtoja ja valiten niistä tarpeen mukaan joko miellyttävimmät tai pahimmat. Ja, no, se johtaa siihen mikä jo kirjan alkulauseessa mainitaan.
Tämä on Sábaton suhteellisen vähäisen mutta arvostetun proosafiktiotuotannon ensimmäinen romaani (suom. Kari Veikko Salonen), joka herätti jo aikalaisarvostusta (mm. Albert Camus, joka käänsi tämän ranskaksi). Ja eksistentialistista ahdistusta tässä onkin, mutta varsinkin Andrejevin ekspressiivisen kauhun tämä tuntui vähän värittömältä ja kuivalta sillä tavalla kuin arvatenkin laadukas kirjallisuus joskus on; olen tainnut tämän sisällön jo olla nähnyt, ehkä seuraajissa mutta kuitenkin (tai ehkä arkielämässä, tuttavissa, itsessäni?) Ja kuitenkin Juan Pablon ajattelun nykivän pakkomielteisessä "logiikassa" on jotain viehättävää, ärsttävää mutta myös hieman huvittavaakin...
Kirjan ovat lukemeen myös Elegia ja Lea.
5 kommenttia:
Jos minun pitäisi nimetä yksi teos, joka on vaikuttanut ratkaisevasti elämääni, niin se olisi juuri tämä. Luin nuorena paljon, mutta lukion abivuonna jossain vaiheessa kirjallisuusharrastus hieman uhkasi hiipua – piti panostaa koulunkäyntiin. Kuitenkin tuntui henkilökohtaiselta kunnia-asialta saada romaanejakin tahkottua (runoja luin jo tuolloinkin paljon), joten hieman "huijasin" – valikoin paksujen klassikoiden sijaan lyhyempiä romaaneja.
Sabaton Tunneli löi kipinää, innostuin siitä valtavasti. Jopa niin, että vaihdoin suunnitelmani hakeutua luonnontieteellis/teknilliselle alalle ja hain opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylään. Toki ei se ainoa syy ollut – taide ja kirjallisuus oli aina ollut yksi vaihtoehto. Mutta Tunneli selkeytti valintani, herätti jälleen kiinnostuksen kirjallisuuden mahdollisuuksiin.
Hyllystä löytyy – vaan en ole pitkään aikaan kyllä uskaltanut edes avata. Voi olla, että hetki ei nyt ole yhtä otollinen kuin silloin.
Kirjan mitta tekee siitä eittämättä helposti lähestyttävän jos ei ole kauheasti aikaa (mä en muuten muista mitenkään erityisesti panostaneeni abivuonna kouluun enempää kuin edellisinäkään...)
Mitenköhän olisin suhtautunut tähän jos olisin lukenut nuorempana, ehkä eksistentialistiset teemat kuten se tunneli olisi tehnyt suuremman vaikutuksen, ja "laadukas teos joka osoittaa kirjallisuuden mahdollisuuksia"-slottiinkin on päätynyt osumaan muita teoksia.
Menneisyyden tärkeisiin teoksiin palaaminen on aina riski, joskus teos toimii yhä ja joskus paljastaa uusiakin puolia, joskus parasta on nostalgiafiilistely :)
Huikkaan vaan, että ihan hurjaa, mitä Penjami yllä kirjoittaa. Olen tämän Tunnelin läpi joskus kultaisella 90-luvulla kulkenut ja kirja kuuluu niihin, jotka aion joskus lukea uudestaan. Se joskus vaan on joskus niin kovin kaukana.
Olen lukenut Tunnelin kaksi kertaa (alkukielellä). Ensimmäisen lukukerran syy oli samantapainen kuin Penjamilla: etsin ohutta kirjaa luettavaksi espanjaksi. Vasta lukiessani tajusin osuneeni yhteen eksistentialismin merkkiteoksista.
Tässä on sen verran paljon sisäistä monologia että saattaa olla kohtuullisen helposti lähestyttävä teos myös alkukielellä...
Lähetä kommentti