Tämän Milena Michiko Flašarin kirjan löysin kirjastohyllystä etsiessäni luettavaa Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: kirjan takakansi kuulosti merkilliseltä (tämä on siis positiivinen määre) ja itävaltalais-japanilainen kirjailija kirjoittaa saksaksi joten sopii hyvin (suomennos Olli Sarrivaaran).
Kirja sijoittuu kuitenkin Japaniin, eräällä puistonpenkillä kohtaavat hikikomori joka varovasti ajoittain tulee taas ulos huoneestaan ja salaryman joka on vastikään saanut potkut mutta ei ole vielä rohjennut kertoa siitä vaimolleen. Henkilöitä voisi luonnehtia japanilaisen kulttuurin kliseiksi, mutta ehkä tässä tapauksessa pitäisi puhua ennemmin stereotyypeistä.
Kirjoitustyyli ei sen sijaan juuri muistuttanut monille japanilaisille ominaista viileää vähäeleisyyttä: tietyllä tavalla minimalistista se kyllä oli mutta enemmän lyhyillä lauseilla luota tajunnankuvaa: muistelin että kirjoittikos Herta Müller tähän tyyliin, eurooppalaisempaa se kuitenkin oli. Kirja etenee lyhyinä lukuina jotka kuvaavat henkilöiden mielenliikkeitä ja muistikuvia menneisyydestä, varsinaisia tapahtumia ei niin paljoa ole mutta muistikuvia niistä kylläkin.
Kirjan varsin psykologinen, henkilöiden ajatuksiin ja tuntemuksiin keskittyvä kuvaus tuottaa mielenkiintoisen ristiriidan kun henkilöt kuitenkin pysyvät hyvin pitkälle stereotyyppeinä, salaryman on salaryman ja hikikomori on hikikomori. Mutta kun kovin paljoa muita persoonallisia piirteitä ei ole niin stereotyyppien kautta päädytään sitten kertomaan yhteiskunnasta laajemmin, miksi ja miten ihmisistä tulee sellaisia ohentuneita ja murskautuvia stereotyyppejä kuin tulee.
En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä. Siinä oli hetkensä mutta toisaalta siinä ei lopulta oikein ollut mitään uutta, kun olen näistä aiheista jo ihan riittävästi lukenut ja, no, lopun toimivuudesta en ole lainkaan varma...
Kirja on luettu myös Annelin kirjoissa, Maailmankirjoissa ja Kiiltomadossa.
Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa (no, kaksi).
3 kommenttia:
Kirjan kansi ja nimi on hyvin mieleenpainuvia. Lienee ollut öh! kokemus. Tuo kerrontatapa vs. stereotyyppiset ihmiset voisi olla kutkuttavaa, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan ollut.
Pidin tätä Lurran kirjaa hyvänä lukukokemuksena. Ja pidin lopunkin osuudesta.
Tässä tapauksessa ei oikein riittänyt kun tunnistin stereotyypit ja ilmiöt niiden takana liian hyvin, jos ilmiöt ovat tuntemattomampia niin ehkä sitten.
Loppupuolessa tuli myös häiritseviä mielleyhtymiä aiemmin tässä kuussa lukemaani Kabu-Kabuun jossa oli juttua käsitteestä "magical negro", tässä ei ollut rodullistettua ulottuvuutta mutta muuten se loppu lipsahti vähän liian sujuvasti tuohon rakenteeseen...
Vähän hankala kirja, ei oikein ollut minun kirjani mutta huomasin sen verran ansioita että ymmärrän että jonkun muun kirja se voisi olla.
Lähetä kommentti