8.6.17

A.E.Ingman - Rimpisuon usvapatsas

 

Kovin laaja ei ole Alfred Emil Ingmanin tuotanto, neljä kirjaa vuosilta 1915-17 ja tämä esikoinen ilmestyi kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle viisikymppinen, mutta jonkinlainen asema suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kuitenkin löytyy (huomasin että SKS on kymmenisen vuotta sitten julkaissut uusintapainoksen tästä alkuperäisessä kieliasussa, tähän NTK-painokseen ja sen uusintapainoksiin on kieltä korjaillut Pentti Huovinen: Ingman kirjoitti suomeksi vaikka olikin varsinaisesti ruotsinkielinen).

Kirjana tämä ottaa hieman vaikutteita Robinson Crusoesta, vaikka Lappiin sijoittuukin: pääosassa aikuisuuden kynnyksellä olevat pojat Matti ja Jussi kuulevat tarinaa laajan Rimpisuon yllä leijuvasta merkillisestä sumupilvestä, ja alueen kuuluisasta vaikeakulkuisuudesta huolimatta päättävät lähteä katsomaan miten sellainen voi muodostua olosuhteissa joissa ei sellainen pitäisi olla mahdollinen, ja jatkavat sitten maailmalle töihin...mutta kun Rimpisuon keskellä oleva saari vaikuttaa kiinnostavalta ja mukavaltakin niin päättävät jäädä asuttamaan sitä ainakin tulevaksi vuodeksi, ja loppuosassa kirjaa sitten eletään erämaassa ja tutkitaan seutuja (mm. sen usvapatsaan syntyä).

Jos syvällistä psykologista otetta kaipaa niin suosittelen enemmän suunnilleen mitä tahansa muuta kirjaa, tässä päähenkilöillä on nimet eikä sitten paljoa muuta, ja keskeisimmällä sivuhenkilöllä, vanhalla ukolla joka suosta ja patsaasta kertoo, ei ole edes nimeä: tässä kirjassa keskitytään olennaiseen, eli Erämaassa Seikkailemiseen, ja siihen kuuluu sellainen mutkaton toveruus mitä tässäkin kirjassa kuvataan. Erämaakirjallisuus näin runsaalla painotuksella ei ehkä ole suosikkiaiheitani, mutta...

Näkemämme ei voinut olla todellista; sen täytyi olla uusi ansa, vaarallisempi kuin mikään aikaisemmista. Jos pakenemme emmekä yritä päästä selville tuollaisista kielletyistä salaisuuksista, voimme ehkä pelastua hengissä, kunhan vain purjehdimme ensi tilassa tästä taikasaaresta.

Ingman kehittelee kyllä hyvin merkillistä paikkaa tästä Rimpisuosta, joten vaikka kirja on monella tapaa hyvin, no, konkreettinen, on sen realismi varsin joustavaa. Anakronistisesti kirjan aikana mieleen tuli että tässähän on aika mallikas pohjustus H.P.Lovecraftin tyypillisille Cthulhu-tarinoille, minä hetkenä hyvänsä suosta nousee shoggotheja tai saaren luolasta Shub-Niggurathin palvontapaikan luota löytyy Necronomicon...nämä eivät tässä muodossa tietenkään aktualisoidu, mutta kovinpa vihjaa Ingman, kovinpa vihjaa. Myöhemmän kulttuurikerrostuman läpi tämä vanhempi teos kyllä näyttää hieman erilaiselta (enkä pitäisi lainkaan mahdottomana, että Suomeen sijoittuvia Cthulhu-tarinoita kirjoittaneet S. Albert Kivinen ja Boris Hurtta olisivat Ingmaninsa lukeneet, pitäisi ainakin).

3 kommenttia:

hdcanis kirjoitti...

Ai niin, unohdin mainita ilmeisistä vaikuttajista myös Seitsemän veljestä, lähtö Impivaaraan ja sieltä paluu tuntuvat myös tässä kirjassa.

Aino kirjoitti...

Olen tämän kirjan joskus muinoin lukenut ja muistikuvissa on vahvasti lappalaisuus ja taikuus läsnä. Pojathan löytävät sen kuolleen miehen ja se jokin rannerengas lukittuu sen toisen pojan käteen vai miten se nyt olikaan, jotain sen suuntaista kuitenkin. Nuo mainitsemasi tarinat ovat minulle outoja. Olen joskus miettinyt, että pitäisikö lukea tämä uudelleen, mutta tuo mytologinen puoli hieman työntään luotaan pois päin.

hdcanis kirjoitti...

Joo, rannerengasta on ja saarella on vanha uhripaikka yms, vaikka tuolla osastolla pysytäänkin vihjailujen ja kummallisuuksien-jotka-voivat-olla-ihan-luonnollisia tasolla. (ja luulenpa että et pitäisi Lovecraftista...)

Hyllyssä on vielä jokunen NTK-kirja, mm. toinen Ingmanin teos, pitää katsoa jossain vaiheessa millainen se mahtaa olla.