Bowen on mainittu aika ajoin mm. Barbara Pymin, Elizabeth Taylorin ja Jane Austenin yhteydessä, joten luettavaksi tämäkin kirja tuli poimittua Akateemisen alennusmyynnistä.
Tässä kirjassa on kyllä nähtävissä yhteyksiä noihin muihin, pienen paikkakunnan tapakomediassa kevyen ironiseen tyyliin sekoittuu aavistus eksistentialistista ahdistusta. Ja tavallaan tapakomedia on viety pitemmälle, kirja vilisee hahmoja jotka suuren osan ajasta puhuvat ympäripyöreää ei-mitään, ja runsaasta joukosta henkilöitä nousi kunnolla yksilöiksi vain harva. Tämä saattoi olla harkittu efekti kuvaamaan tapahtumapaikkaa, suurta taloa jonka seurapiireissä tullaan ja mennään ja Betty sanoi niin johon Francie vastasi näin ja David pelaa tennistä. Kun Bowen kirjoittaa myös aika austenmaisen kiemuraisia lauseita niin parisataasivuinen kirja ei ollut ylettömän nopealukuinen.
Kirja perustuu ilmeisesti osittain Bowenin omiin kokemuksiin anglo-irlantilaisena 10-20-luvun vaihteen Irlannin vapaussodan aikaan. Tapahtumapaikkana on kartano Danielstown jossa seurustelevat ango-irlantilainen parempi väki, brittisotilaat ja muut pyrkien mahdollisimman vähän välittämään ulkopuolella leijuvasta väkivallan uhasta. Tästä (ja erityisesti tenniksestä) tuli hieman mieleen myöhempi Giorgio Bassanin Ferraran puutarha, vaikka kirjojen näkökulma onkin varsin erilainen...
Varsinainen päähenkilö lienee nuori neito Lois, Danielstownin Sir Richardin sisarentytär joka on rakastunut nuoreen upseeriin Gerald Lesworthiin, ja joka muutaman vuoden päästä voisi ehkä olla Viisastelevan sydämen Anne Elliot. Eli ei, tämä ei ole mitenkään erityisen onnellinen kirja vaikka pisteliään humoristiset huomiot tätä lukijaa huvittivatkin.
Alkupuolen sekavuus (mahdollisesti tarkoituksellista) hieman epäilytti mutta myöhemmät luvut armollisesti fokusoituivat selvemmin ja lopputulos oli kiinnostava. Boweniakin pitää siis ehkä lukea joskus lisää.
'And I expect you are having a wonderful time now you've grown up?'
'Oh, well...' said Lois. She went across a fire-place and rose on her tiptoes, leaning her shoulders against the marble. She tried not to look conscious. She still felt a distinct pride at having grown up at all; it seemed an achievement, like marriage or fame. Having a wonderful time, she knew, meant being attractive to a number of young men. If she said, 'Yes, I do,' it implied 'Yes, I am, very -' and she was not certain. She was not certain, either, how much she enjoyed herself. 'Well, yes, I do,' she said finally.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti