Kritiikin kriisistä ja miksi minun pitäisi olla kiinnostunut

Blogistanissa velloo taas jännittävä keskustelu siitä mitä tässä nyt oikein ollaan tekemässä ja mitä pitäisi tehdä ja miten (Morren postauksessa on laaja linkkiluettelo josta voi seurata usealla taholla käytävää keskustelua). Sekalaisissa keskusteluissa olen jo kommentoinut asiasta ja asian vierestä joten kootaan ajatuksia hieman tännekin.

Kuten blogikuvauksessa lukee tämä ei ole täysin lukupäiväkirjamainen blogi. Alunperin tämä alkoi, no, ärtymyksestä, kirjallisuuskeskusteluissa törmäsin usein ajatukseen että runoja luetaan liian vähän ja niistä puhutaan liian vähän ja kaikkien pitäisi lukea runoja ja niin edelleen. Toisaalta näytti siltä että runoudesta puhuttiin kahdessa äänilajissa, löysässä ja arkaanisessa, ja kummallakaan ei ollut minulle mitään annettavaa.
No, ei siinä mitään, vauhtiin vain, toteutetaan se dogma että kaikkien tulisi lukea runoja ja katsotaan mitä tulee.
Matkan varrella olen ehkä oppinut vähän paremmin lukemaan runoja ja ehkä hieman myös terapoinut muita joilla on kompleksinen suhde runouteen. Ei tämä ole niin vakavaa, ja kuten G.K.Chesterton totesi, "Everything worth doing is worth doing badly." Jos kirjallisuus on tärkeää ja siitä puhuminen on tärkeää niin parempi olla hömelö mutuhuttuilija kuin hiljaa.
Sittemmin olen laajentanut bloggauslinjaa lukupäiväkirjamaisemmaksi, joskin esim. sarjakuvista kirjoitan yhä kiinnostavimmista tapauksista, joko sellaisista joista huvittaa kirjoittaa tai sellaisista joille soisin enemmän huomiota. Eli tietty määrä aatteellista linjaa tässä on mukana vaikka valittu tyyli onkin blogeille tyypillinen subjektiivinen lukukokemus, ja luen mitä huvittaa.

"Luen mitä huvittaa" tarkoittaa varmasti eri ihmisille hieman eri asioita. Jotkut jahtaavat puhdasta viihdytystä, jotkut taas etsivät aktiivisesti kaikenlaista kummallista haastaakseen itseään ja aika moni meistä taitaa olla noiden kahden välimaastossa. Minulla on omia suosikkialueitani (1900-luvun britit, sodanjälkeiset japanilaiset) ja alueita joita seuraan laiskanlaisesti (suomalainen nykyproosa) mutta uteliaisuuden tyydyttäminen on oma nautintonsa vaikka sen vuoksi joskus lukisikin huonoja kirjoja (ja siitä tämä koko blogi on saanut alkunsa).

Olen näin ollen kummastellut kovasti kirjablogeista esitettyjä yleistyksiä. Kuinka kaikki lukevat samoja kirjoja (suurin osa bloggaamistani kirjoista on sellaisia joita ei juuri suomalaisissa kirjablogeissa ole näkynyt), vain uutuuskirjoja (huomattava osa lukemistani kirjoista on kirjoitettu ennen 2000-lukua, aika moni ennen syntymääni), vain kehuen (just luin huonon Vuorelan) ja kuinka arvostelukappaleita isoilta kustantamoilta sataa sisään ovista ja ikkunoista (hei vaan Heidi, olet yhä ainoa tällaisen lähettäjä) ja omakustanteita poljetaan ja nauretaan pilkallisesti päälle (näitä on muutama luettu).

Enkä ole kirja-aloilla töissä (en edes wannabe) saati sitten että olisin 25-35-vuotias nainen joka äitiyslomallaan heittäytyy blogistanissa villiksi tytöksi.

On toki hienoa että on myös blogeja joissa luetaan paljon uutuuskirjoja ja muutenkin seurataan mitä kirjamaailmassa tapahtuu nyt, arvostan tätä koska itse en sitä halua tehdä. Tosiasia kuitenkin on, että marginaalia käsittelevät kirjoitukset ovat myös marginaalia, erikoisempaa linjaa pitävät blogit saavat vähemmän lukijoita, huomiota ja keskustelua ja samassa blogissakin tunnetumpia kirjoja käsittelevät postaukset keräävät enemmän klikkauksia. Tästä saattaa helposti syntyä käsitys että blogeissa kirjoitetaan vain samoista kirjoista, niistä joista kirjoitetaan muutenkin paljon, koska blogien lukija on mennyt lukemaan vain ne postaukset jotka käsittelevät paljon huomiota saaneita kirjoja ja jättänyt oudommat postaukset huomiotta. Niinpä joillekin tulee ilmeisesti suurena yllätyksenä että onkin jo olemassa blogeja joissa käsitellään lähinnä ennen vuotta 2000 julkaistua kirjallisuutta, sellaista jota löytää vain divareista ja kirjastojen perähyllyiltä: lukija ei ole vaivautunut vilkaisemaan tarjontaa kun on niin keskittynyt lukemaan kirjoituksia Oksasen tai Tervon uutuudesta.
 
Mieleen tuli että tässähän on rinnakkaistapaus sille paljon puhutulle kritiikin kriisille. Jos kriitikolla on sivistysaatteellinen velvollisuus tarkastella kulttuurin kenttää laajasti huomioiden myös marginaalisemmat teokset, niin auttamatta huomattava osa kritiikistä on myös marginaalista (ja joidenkin kriitikoiden tapa kirjoittaa ei auta asiaa). Sanomalehdet, joista suurin osa on liikeyrityksiä ja joiden näin ollen täytyy kantaa huolta palstamillimetrien hyötysuhteesta, ovat havahtuneet että mistä syystä heidän oikeastaan pitää rahoittaa näiden vapaamatkustajien puuhastelut, artikkelit ei mistään ei kenellekään, kun lukijasilmät seuraavat ihan muita asioita (ja siinä sivussa mainoksia joilla suuri osa lehtien toiminnasta rahoitetaan). 
Internetissä voi harrastuksekseen kirjoitella mitä huvittaa vaikka sen saama huomio olisikin vähäinen, tilaa on jos on intoa, sanomalehdissä tämä ei kuitenkaan toimi ja ratkaisuksi sitten luovutaan marginaalisemmasta aineistosta.
Tästä seurauksena sitten toiselle julkaisumuodolle, lukijablogeille, sovitellaan kritiikin kaapua ja valitetaan kun se ei sovi (siitä huolimatta että lukijablogeissa yleisenä näkemyksenä on että ne eivät ole kritiikkiä vaan subjektiivisia kokemuksia; tässä kohtaa saa yleistäen puhua kirjablogeista), samalla sortuen täsmälleen samaan käytösmalliin joka alun perin johti päivälehtikritiikin kriisiin.