We don't need no stinking badges ja muita sekalaisia mietteitä

Poristaan lisää. Minua ihan huvittavat laajemmat periaatteelliset keskustelut ja täysi lukupäiväkirja tämä blogihan ei ole aikonutkaan olla.

Sitten edellisen postauksen on keskustelu vellonut siellä täällä, esimerkiksi nyt Taikan luona institutionaalisuudesta. Ja kun tulee toiveita blogini aseman määrittämisesta suhteessa etabloituneempiin instituutioihin niin ensimmäisenä tulee mieleen tämä (vaikka pidänkin kirjallisuutta tärkeänä ja suhtaudun siihen tosissani, kovin vakavissani en ole. Vakavuus on sielunvihollisen juonia).

Paljon on puhuttu että lukeminen ja bloggaaminen on bloggaajalle harrastus. Toisaalta osa meistä työskentelee eri puolilla kirja-alaa ja harrastuksella on havaitusti myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Ennemminkin voisi sanoa että lukeminen (ja bloggaaminen) on nautinto ja ilo. Kangasniemen tapaan on moni meistä varmasti myös lukenut yksinäisiin kammioihimme sulkeutuneina koska lukeminen nyt vaan on kivaa, mutta ei se suljettu lukukammio ole myöskään mikään itseisarvo ("Jolla on rauhaisa mieli, totuuden nimessä, hänellä on rauhaisa mieli kaikissa paikoissa ja kaikkien ihmisten keskuudessa. Jolla ei ole rauhaisaa mieltä, hänellä on hankalaa kaikissa paikoissa ja kaikkien ihmisten kanssa." -Mestari Eckhart). Ei aina tarvitse kärsiä ja hävetä.
Cooliudesta en tiedä mitään, minusta se tavoitteena liittyy turhan helposti ylempänä kieltämääni vakavuuteen ja sen johdannaiseen snobiuteen.
Kirjablogit varmaan myös keräävät lukijoikseen muita ihmisiä joista lukeminen on nautinto ja ilo, ja ilolla on taipumus olla tarttuvaa. Kustantajat ja kirjailijatkin varmaan arvostavat sitä että heidän tuotteisiinsa yhdistetään nautinto ja ilo ja näin ollen varmaan suhtautuvat myötämielisesti blogeihin, mutta suhteen kehittymistä on vaikea ennakoida niin kauan kun toisen osapuolen motivaatio perustuu epämaterialistisiin arvoihin (ja sitten kun motivaatio perustuu materialistisiin arvoihin, katkos tapahtuu helpommin bloggaajan ja blogin lukijan välillä).
Pidän hyvinkin luultavana että jossain vaiheessa jos ei jo nyt alkaa myös lukijablogeja joiden pääasiallisena tavoitteena on kerätä paljon arvostelukappaleita, kiertää skumppajuhlissa ja hengata uuden parhaan ystäväni Sofi Oksasen kanssa, koska kirjablogi on uusi musta. Arvelen kuitenkin että tuollaista ei jaksa paria kuukautta pitemmälle (vaikka omalla tavallaan olisi hauskakin seurata tällaista blogia, Pentinkulma Babylonia...kuka ryhtyisi suomalaisen kirjallisuuden Kenneth Angeriksi?)

Pidän muuten myös mahdollisena että merkittävä osa Journalistisen Etiikan pyhällä krismalla voidelluista kriitikoista myös saa lukemisesta nautintoa ja iloa. Jopa jotkut heistä jotka peittävät sen tosi hyvin.

Nautinnon lähteet sitten vaihtelevat eri lukijoilla. Joku haluaa rentoutua, toinen tulla haastetuksi, kolmas vertaistukea ja neljäs teknistä täydellisyyttä, ja jonain toisena hetkenä jokin muu kelpaakin paremmin. Kun puhutaan "tärkeistä" kirjoista niin kuka ne on tärkeiksi määritellyt? Millä mittareilla ja millä lihaksilla? Jos kritiikin pitää suosia "tärkeitä" kirjoja niin miksi lanu-kirjallisuuden kritiikki on niin heikoissa kantimissa vaikka se on yhteiskunnallisesti luultavasti kaikkein syvimmin vaikuttavaa kirjallisuutta?
Rinnakkaistapauksena mieleen tulee Flannery O'Connorin ajatus elämänkokemuksen merkityksestä kirjailijalle: "joka ei kykene käyttämään hyväksi vähää ei hyödy paljostakaan". Jos ei osaa lukea muropaketin selkämystä ei hyödy Joycesta.
Myös kun muistaa väitteen että kirjallisuuden yksi vaikutus on kehittää empatiaa ja ymmärrystä toisten ihmisten elämää ja ajattelua kohtaan niin aina kun näen jonkun "objektiivisen" arvion jossa hitti-ilmiökirja lytätään edes yrittämättä ymmärtää miksi se on hitti-ilmiö, mielessä käy että taas kerran kirjallisuus on epäonnistunut.
Jos minä luen jonkin kirjan, määritelmällisesti se on tärkeä kirja. Monet kirjat joita en ole lukenut ovat myös tärkeitä.

Ai niin, pseudonymiteetti ei ole sama asia kuin anonymiteetti. Käytän järjestelmällisesti tätä nimimerkkiä kirjablogien yhteydessä eli en ole anonyymi, ja pseudonyymeillä on perinteisesti merkittävä rooli kirjallisuuden historiassa. Muut joutuvat reagoimaan enemmän siihen mitä sanon kuin kuka olen, ja on aina olemassa marginaalinen mahdollisuus että oikeasti olenkin Pirkko Saisio.