Jatkamme seikkailuja Neuvostoliiton eteläisemmissä osissa, Leningrad - Ost-Berlin -akselilta on vaellettu jo Aasian puolelle Turkmenistaniin (tai Turkmeniaksi sitä tässä kutsutaan) Leonid Leonovin pienoisromaanissa (suom. Edvard Torniainen 1951, alkuteoksen ilmestymisaikaa en tiedä).
Ja, no, tämä oli aika hämmentävä teos. Alussa Pjotr Maronov, oltuaan kolme vuotta Novaja Zemljalla veljensä Jakovin kanssa, joka kuoli "keripukkiin ja ikävään", matkustaa Turkmenistaniin tapaamaan veljensä entistä rakastettua Idaa. Kun oli taas tottunut lukemieni neuvostovenäläisten aika suoraviivaiseen ja selkeään kerrontaan niin tämä oli taas vihjailevampaa ja kiertelevämpää, että mistä tässä onkaan kyse...
Sitten alkaakin laaja ja yksityiskohtainen kuvaus valtaisasta heinäsirkkaparvesta joka lähestyy Turkmeniaa uhaten sen viljelyksiä, ja kuinka maa mobilisoidaan heinäsirkkojen torjuntaan: Maronovkin värvätään johtamaan yhden alueen torjuntatoimenpiteitä. Ja lopussa sitten palataan Jakoviin ja Idaan.
Täytyy myöntää että tuon kehystarinan ja keskiosan yhteys jäi minulle hämäräksi. Heinäsirkkataistelussa voi lukea symboliikkaa sosialistisen järjestelmän kamppailusta ulkoisia tuhovoimia vastaan, niin onko petollinen nainenkin sitten jotenkin verrattavissa heinäsirkkoihin tms. ja jotenkin se kehystarina jäi kovin lyhyeksi, tuntui että siitä olisi voinut saada enemmänkin juttua, kun Leonov kuitenkin vihjailee psykologisesta taidostaan ja erinomaisesta tyylistään.
Hienoa fraseerausta tässä kyllä riittää, vaikka osa niistäkin on merkitykseltään ainakin minulle aika hämäriä. Tämä jatkona keripukki-mainintaan:
- Eikö ollut lääkkeitä?
- Ei, me joimme petäjälientä... Ja se on sama kuin jos isorokon aikana voitelisi jodilla sängynjalkoja.
Samoin heinäsirkkainvaasion kuvaus on vaikuttavaa, henkilökohtaisen ja suurten joukkojen kokemusten välillä siirtyminen ja fyysisten ja henkisten ponnistusten kuvaaminen...mutta kokonaisuutena tuntui kuitenkin että minulta meni jotain ohi.
-Ryömivä on voitettu, nyt on neljäs ikäluokka hyökkäämässä, tšusaari. Ja sitten afganilaiskaravaani kävi täällä kerjäämässä arsenikkia. Huusivat: "Neuvostolainen, anna meillekin, anna meillekin..." En antanut - ei ole ja sitäpaitsi se olisi salakuljetustakin. Niinkuin sananlaskussa sanotaa: vieraalle kamelille ei ole vettäkään.
- Ei se ole hyvä sananlasku, toveri.
- Mutta edullinen...
2 kommenttia:
Hieno löytö! Eikö sinulle tullut noista heinäsirkoista mieleen ne Jumalan Egyptiin lähettämät vitsaukset - että vähän niinkuin synnin palkka?
Egyptin vitsauksia ei tässä tullut kyllä mieleen (vaikka sinänsä muutama niistä katettiinkiin, eli heinäsirkkojen mukana tulee kaikkea muutakin). Enemmän tuossa nousi esiin se että päähenkilö oli ollut liian nuori Osallistuakseen Vallankumoukseen, mutta pioneerihenki ja tekemisen halu oli kova, eli siinä mielessä tuollainen kamppailu tavallaan sopikin hänelle (samoin kuin aiempi elo tundralla), ja onko nainen sitten häiriötekijänä tässä tai mahdollisesti yksi este lisää tms...
Roolinsa tuntui kuitenkin aika irralliselta.
Täytyy katsoa jos jotain muuta tulee joskus Leonovilta luettua...
Lähetä kommentti