Luin vähän aikaa sitten Jon Fossen (ilmeisesti Norjan nykyteatterin huippunimiä vaikka Suomessa jokseenkin tuntematon) näytelmän The Girl on the Sofa ja kun sattui kirjastosta löytymään myös tämä neljän näytelmän yhteisnide niin jatkoin sitten tutustumista.
The Guitar Man (Gitarmannen, käännös Louis Muinzer) on monologi, jostain etelästä pohjoiseen tullut mies puhuu elämästään katusoittajana, ohikävelevistä ihmisistä, perheestään jne.
Someone Is Going to Come (Nokon kjem till å komme, käännös Gregory Motton) kertoo pariskunnasta joka on ostanut talon kaukana kaikista ollakseen ihan vain kahdestaan rauhassa maailmasta, mutta arvatkaapa vain...
The Name (Namnet; Motton) taas on näytelmä raskaana olevasta tytöstä ja tämän poikaystävästä, jotka ovat muuttamassa takaisin tytön perheen luokse...paitsi että tytön perhe ei ole ikinä tavannut tulevaa isää eikä tytön isä edes tiedä raskaudesta.
The Child (Barnet; Muinzer) kertoo episodimaisesti pariskunnasta joka kohtaa sateisena yönä bussipysäkillä, muuttaa yhteen ja alkaa odottaa perheenlisäystä...mutta.
Tarinoina nämä kaikki ovat aika lailla yksinkertaisempia kuin tuo The Girl on the Sofa, ei mitään rinnakkaisia aikatiloja tms, Gitarmannen on pelkkää puhetta ja muutkin etenevät suoraviivaisesti (joskin ajoittain episodimaisesti ja vihjaten tapahtumiin, menneisiin ja tuleviin). Kovin paljoa tapahtumia näissä ei kuitenkaan näytetä, kaikki näytelmät ovat jotenkin riisuttuja ja varsin tyyliteltyjä (Gitarmannen on nimetön, Nokon kjem...in henkilöt on nimetty "he", "she" ja "man", Namnetissa ja Barnetissa henkilöillä on sentään etunimet) ja toisaalta hyvin arkisia.
Erityisen huomionarvoista on Fossen dialogi, se on hyvin katkonaista, henkilöt aikovat sanoa jotain mutta vaikenevat kesken lauseiden, toistavat sanomisiaan puhuen yhtä lailla itselleen kuin muille, jaarittelevat asian vieriä...toisaalta tämä on hyvin tavallista puhetta, näin ihmiset oikeasti puhuvat silloin kun eivät ole fiktiohahmoja, toisaalta mukana on korostetusti "mistä ei voida puhua siitä on vaiettava"-periaatetta.
Oma suosikkini näistä oli Someone Is Going to Come joka on kaikkein abstraktein, mielessäni aloin jo miettiä että se pitäisi esittää naamioiduilla esittäjillä antiikin näytelmien tai No-teatterin tapaan, samalla esiintuoden puheen epäteatraalisuuden. Tai sitten vain ajatuksissa, saattaisi olla pettymys nähdä tämä esitys konkreettisesti ihan oikeiden ihmisten esittämänä.
Kirjallinen retki Pohjoismaissa etenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti