Siltä varalta että joku kuvittelee minun suhtautuvan nykyään valtavan myönteisesti runouteen kirjallisuudenlajina, voin taas todeta että asia ei ole näin, ja sen muistutti taas kerran Bruno Öijerin kokoelma Hopeanmustaa (suom. Markku Into).
Nämä olivat sellaisia romanttisia "havaitsen jotain/asiat/ovat/kuin toisia asioita/se tuntuu/jotenkin/epämääräiseltä", selkeäkielisiä sentimentaalisuuksia jotka unohti suunnilleen saman tien lukemisen jälkeen.
Öijer on ilmeisesti suosittu Ruotsissa, kommenteista päätellen suurelta osin esiintymistensä ansiosta. Tämän kirjan luettuani nyökyttelen että jossain muualla sen suosion syy piillee...
*
sinä hengitit
läheltä ikkunaruutuun
ja kirjoitit sormella
piirsit nimesi huuruun
sitten pyyhit sen taas nopeasti pois
kerran
kaksi kertaa
kunnes tunsit rauhoittuneesi
tunsit onnen hitaasti ryömivän sisällesi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti