9.5.15

Stig Dagerman - Äidin varjossa


Kun joku kuolee, on joku sureva jäljellä. Kun vaimo on kuollut, on leski jäljellä suremassa. Kun äiti on kuollut, on poika jäänyt suremaan. Elleivät he sure, he teeskentelevät surevansa. Sitä sanotaan säädyllisyydeksi. Ja säädyllisyys on jonkun jättämistä yksin. Ja teeskentelyä, että joku tekee niin kuin toivotaan.

En ollut varsinaisesti ajoittanut tämän kirjan lukemista äitienpäiväviikonlopuksi mutta kun tähän kohtaan sattui niin huomioidaan temaattinen ajankohtaisuus.
Vaikkei tämä mitenkään auvoinen perhekuvaus olekaan...

On ylipäänsä vaikeata tehdä mitään, mitään muuta kuin katsella käsiään ja joskus ottaa niillä jokin leivonnainen. Sillä vihatulle ilmiselle, joka istuu pöydässämme ja juo teetä, me voimme varsin vähän. Jopa Juudaskin olisi voinut istua pöydässämme. Emmekä kysyisi häneltä Jeesuksesta. Puhuisimme hänen kanssaan ilmasta.

Kirjan (suom. Arvi Kivimaa) alussa valmistaudutaan pienessä tukholmalaiskodissa hautajaisiin, Alma, vaimo, äiti on kuollut ja suremaan ovat jääneet mies Knut ja parikymppinen poika Bengt. Knutin suru tosin ei ole niin kovin syvää, hän pitää kauniista asioista ja vaimo on viime vuosina ollut kovin sairas ja ruma, ja kun Bengt saa vielä hautajaispäivänä vahingossa selville että isällä on suhde toisen naisen kanssa, sappi nousee ja poika haluaa rankaista isäänsä tavasta jolla hän äitiä kohteli...mutta mutta mutta.

Luvassa on siis psykologista erittelyä neljän päähenkilön, Knutin, Bengtin, Knutin rakastajattaren, iloluontoisen Gunin ja Bengtin tyttöystävän, sairaalloisen Beritin suhteista. Ja luonnollisesti myös kuolleen Alman, joka on läsnä kaikkialla...vähän tästä tuli mieleen moderniin realistiseen tilaan siirretty Hamlet jossa Hamletin vanhemmat vaihtavat paikkaa ja näin suhteiden oidipaalisuus saa erilaisia sävyjä.
Kerronta etenee osittain kertojan, osittain Bengtin kirjeiden itselleen tai muille voimalla, ja kertojaäänikin on aika modernistisen subjektiivinen ja rikkonainen.
Täytyy kyllä myöntää että vaikka kirjan ansioita pitääkin tunnustaa niin en tästä ihan valtavasti innostunut, päähenkilö Bengt oli vähän turhan obsessiivinen vässykkä, muut henkilöt olivat ohuempia ja kirja alkoi hajota loppupuolella...mutta on tässä paljon hyvääkin ja luulen että joku teistä pitäisi tästä enemmän kuin minä. Ja niinkuin Hamletissakin, on tässäkin erinomaisen herkullisia siteerattavia pätkiä.

Vanhemmat elävät aina epäpuhtaampaa elämää kuin heidän lapsensa, koska he antavat itselleen kaiken anteeksi. Tämä: antaa kaikki anteeksi itselleen, mutta ei käytännöllisesti katsoen mitään lapsilleen, on se voittosaalis, minkä "kokemus" lahjoittaa ihmiselle. Se, mitä vanhemmat sanovat kokemukseksi, ei ole mitään muuta kuin suoranaiseen kyynillisyyteen saakka johtavia menestyksellisiä yrityksiä kaiken sen kieltämiseksi, minkä he nuoruudessaan ovat eläneet puhtaana, totena, oikeana. Itse he eivät huomaa sitä kauhistavaa kyynillisyyttä, mikä piilee tässä "kokemusta" elämän korkeimpana päämääränä koskevassa alinomaisessa puheessa. He havaitsevat vain lastensa "kokemattomuuden", se on: sen kokemattomuuden muodon, jota sanotaan puhtaudeksi ja kunniallisuudeksi, ja silloin he ärsyyntyvät. Kun he ärsyyntyvät, he purkavat ärtymyksensä lapsiin; tätä sanotana kasvatukseksi, sillä mitä muuta kasvatus on kuin ärsyyntyneiden vanhempien yritys kaiken sen tukahduttamiseksi heidän lapsissaan, minkä he tuntevat heissä itsessään tukahtuneiksi parhaiksi ominaisuuksiksi.

Stig Dagerman oli sodanjälkeisen Ruotsin lupaavimpia kirjoittajia jonka elämä kuitenkin katkesi 31-vuotiaana itsemurhaan. Käännöksen nimi on vähän väritön verrattuna alkuperäiseen ("Bränt barn", palanut lapsi) mutta tuo kansikuva on symbolisesti sopiva kun tuntee kirjan...
Tällä kirjalla poimin neljännen Ruotsi-osuman Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, olen siis nyt myös ruotsalaisen kirjallisuuden taituri (joo, niin varmaan).

5 kommenttia:

Leena/Donna mobile kirjoitti...

Usein kun kuulee kirjailijan itsemurhasta, alkaa jälkiviisaasti saada sen tekstin näyttämään masentavalta ja masentuneelta. Tuo viimeinen ote on pikemminkin vihainen ja katkeroitunut, mutta kyllä hampaankolossa on ollut paljon - ja on muuten myös kyyninen.

hdcanis kirjoitti...

Joo, en yleensä halua liikaa lukea kirjailijan elämäntarinaa tuotantoon, ja tässä tapauksessa itsemurhaan vaikutti ilmeisesti myös kovin rakettimainen suosio jota seurasi paha kirjoitusblokki...mutta joo, tämä on kitkerä kirja. Ja kun kävin lukemassa vähän kontekstia niin ilmeisesti nämä 40-lukulaiset olivat vähän oma koulukuntansa jota leimasi pessimismi ja eksistentialistinen ahdistus (ja 50-lukulaiset halusivat sitten lähteä eri suuntaan).

Marjatta Mentula kirjoitti...

Onpas kyllä kyyninen asenne Dagermanilla. En ole yhtään hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että vanhemmat antavat kaiken anteeksi itselleen, mutta lapsilleen ei mitään.
Onhan se tietysti voinut hänen aikanaan olla enemmän totta. Ja onkin. Kun ajattelee vaikka Ingmar Bergmanin elokuvia, niin pahimpia kriitikoita, lyttääjiä ja auktoriteetteja niissä ovat omat vanhemmat.

Ulla kirjoitti...

Tuon olen unohtanut. Pitää tilata.

hdcanis kirjoitti...

Tulkitsin tuon kasvatus-puheen heijastavan nuoruuden ehdottomuutta joka iän myötä lientyy kompromisseiksi jotka voi sitten nähdä petturuutena, ja toisaalta myös sellaista "älä tee niinkuin minä teen, tee niinkuin minä sanon"-ajattelua.
En ole myöskään niin samaa mieltä tuosta mutta tunnistan kyllä mistä moinen kumpuaa...