4.4.16

Alexis de Tocqueville - Demokratia Amerikassa

 

Vaikka kirjallinen mukavuusalueeni onkin suht laaja, eivät poliittisen filosofian järkäleet ole ihan ykkösmateriaalia kun lukemisia valitsen, siispä vähän taustoja: jokin aika sitten, kun selasin vanhoja Documenta-lehtiä, silmäilin muiden muassa läpi André Bonduellen artikkelin Alexis de Tocquevillesta, ranskalaisesta 1800-luvun valtiotieteilijästä, jolla vaikutti olevan ihan kiintoisia ajatuksia (Documenta 2/71, jos kyseisen lehden jostain käsiinne saatte).
Vähän tämän jälkeen Suketus jakoi linkin lehtijuttuun jossa Kari Enqvist ihmetteli kuinka huonossa huudossa asiantuntijuus ja tieto on nyky-Suomessa, pääministerin vähättely kaikenmaailman dosentteja kohtaan ollen huippuna muttei lopulta mitenkään poikkeuksena...jolloin hoksasin että olinhan juuri lukenut mistä tämä johtuu, Tocqueville oli kirjoittanut tästä aiheesta eli ilmiö ei sinänsä ole tyypillinen vain nykyhetkelle ja vain Suomelle. Kun kirjakin sattui lähikirjastossa olemaan niin kai sitä pitää vilkaista (Sami Janssonin käännös ilmestyi kymmenen vuotta sitten Gaudeamukselta).
Tietysti samaa asiaa käsiteltiin esim. pari viikkoa sitten Kyösti Salovaaran blogissa, jossa etsittiin moderneja intellektuelleja...

Mistä tässä kirjassa siis on kyse? Alexis de Tocqueville, ranskalainen aristokraattitaustainen poliittinen ajattelija, matkusti 1830-luvun alussa Amerikkaan alkuperäisenä tarkoituksenaan tarkastella Yhdysvaltojen vankilalaitosta. Vankilat jäivät lopulta vähän sivuun kun Tocqueville matkusti ympäri maata haaintoja tehden, ja havainnot ja niistä tehdyt johtopäätökset koottiin lopulta kaksiosaiseen kirjaan Demokratia Amerikassa (osat ilmestyivät 1835 ja 1841). Kirjassa esitellään laajasti Yhdysvaltojen (silloista) hallintoa ja poliittista elämää samalla koko ajan pohtien miksi mikäkin piirre poliittisessa elämässä on muodostunut sellaiseksi kuin se on, mitä vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan sekä myös yksilöön elinkeinoista moraaliin ja taide-elämään, samalla myös erotellen mitkä ilmiöt ovat tyypillisiä amerikkalaisille ja Yhdysvalloille ja mitkä taas ovat demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän vaikutusta.

Tocqueville vertailee näkemäänsä paljon mm. aristokraattisempiin Ranskaan ja Englantiin ja ahkerasti vertailee demokraattisen ja aristokraattisen yhteiskunnan hyviä ja huonoja puolia kohta kohdalta. Vertailuja värittää se, että Tocqueville pitää demokraattista kehitystä jokseenkin vääjäämättömänä, se on luonnollinen kehityssuunta joten siinä nähdään paljon ansioita, mutta samalla hän ei mitenkään erityisesti pyri "myymään" aatetta vaan runsaasti esittelee myös demokratiassa piileviä uhkia, huonoja puolia, vaaroja ja kehityskulkuja joilla demokraattinen yhteiskunta joko heikentää itseään tai kääntyy tyranniaksi tai uudenlaiseksi aristokratiaksi. (Tocqueville itse on liberaali, joka voimakkaasti vastustaa tyranniaa, riippumatta siitä onko tyranni yksi autokraatti vai vähemmistöä sortava enemmistö.)

Lueskelin joitain lukuja, erityisesti ensimmäisessä osassa, lähinnä silmäillen koska yksityiskohdat mm. Massachusettsin osavaltion perustuslaista eivät nyt niin puhutelleet. Kirjoitustyyli on paikoin lavea mutta toisaalta armollisesti kun näin vanhasta kirjasta puhutaan niin akateemista jargoniakaan ei juuri esiinny, eli maallikkonakin tästä sai paljon irti.
Toki myös sisällössä on joitain vanhentuneita kohtia. Yhdysvaltain liittovaltio ei poliittisilta piirteiltään vastaa nykyään ihan tätä, jotkut yhteiskunnalliset tilanteet ovat muuttuneet: kirjan aikojen Yhdysvalloilla ei juuri sotilaallista uhkaa ollut, joten armeija oli pieni ja presidentin valta on vähäinen, koska se on ensisijaisesti toimeenpanovaltaa. Joitain merkittäviä kirjailijoitakin Yhdysvallat on sittemmin tuottanut (joskin tätä Tocqueville osasi odottaakin).

Jotkut kohdat ovat kiinnostaviakin juuri siksi että ne ovat vanhentuneita: harvassa nykyisessä poliittisen ajattelun teoksessa puitaisiin esim. orjuuden vaikutusta taloudelle näin neutraaliin sävyyn...Tocqueville suhtautuu kuitenkin orjuuteen kriittisesti, koska se heikentää yhteiskunnassa suhtautumista työhön: niillä alueilla joissa orjuus on toiminnassa, vapaat suhtautuvat kielteisesti kaikkeen manuaaliseen työhön koska haluavat erottua orjista, ja näillä alueilla keskitytään lähinnä maanviljelykseen jossa orjista on selkeää hyötyä ja halveksutaan mm. teollisuutta tai kauppaa jossa orjat ovat hyödyttömämpiä, ja näin etelävaltiot jäävät kehityksessä jälkeen pohjoisesta. Rhett Butler taisi olla ainoana Tocquevillensa lukenut.
Mutta toisaalta koska orjuus ja ihonväri ovat Yhdysvalloissa niin tiukasti sidoksissa, ei orjuuden lakkauttaminen suinkaan poista ongelmaa, ja tätä mustien asemaa voitiinkin pitää suurimpana Yhdysvaltoja uhkaavana ongelmana...

Mutta historiallisen aineksen ohella kirja tosiaan pitää sisällään paljon yleisiä huomioita demokratian piirteistä, vaikutuksista ja mahdollisista kehityskuluista, osa näistä varsin korkealentoisia, jotkut hieman epäilyttäviä mutta kovin usein kirja myös osuu maaliinsa, ja niinpä täältä voi löytää ilmiöitä jotka ovat tuttuja myös vuoden 2016 Suomessa. Hieman tragikoomista on huomata lukuisia kohtia joissa Tocqueville varoittelee että tämä on sitten demokratiassa piilevä uhka, huomioikaa tämä, älkää tehkö näin...arvatkaa vaan moniko näistä löytyy nykymaailmasta.

Jotkut kuvatuista ilmiöistä myös sisältävät tutulta kuulostavia, muihin asioihin yhdistettäviä prosesseja, esim. intiaanikysymys joka herätti runsaasti huolta ja puhetta liittovaltiotasolla, mutta koska kenenkään paikallisen toimijan intresseihin ei sovellu intiaaniyhteisöjen huomioiminen, ei asiassa tehdä positiivisia käänteitä ja niinpä Tocqueville arvelee intiaanien kuolevan sukupuuttoon Pohjois-Amerikassa siinä vaiheessa kun valkoiset asuttavat Tyynenmeren rantaa (ihan näin ei sitten käynytkään mutta aika lähellä oli, ja omanlainen yhteiskuntajärjestyksensä ja elinkeinonsa kyllä hävitettiin). Kovasti tuo kuulostaa ilmastonmuutoskeskustelulta...

Ja kirjassa tosiaan tarkastellaan myös demokratian vaikutusta yksilöiden moraaliin, perhesuhteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin, uskontoon jne ja toisinpäin (jotkut uskontoon liittyvät ajatukset epäilemättä saavat karienqvistit nikottelemaan mutta, no, ei ehkä olisi kannattanut edistää kvartaalisyklissä elävää plutokratiaa). Osa jutuista ovat tosiaan hieman kyseenalaisia ja aikansa henki näkyy näissä, mutta kyllä näissä pohdittavaa riittää...

Vaikka noin yleensä ottaen Tocqueville suhtautuukin myönteisesti demokratiaan, on hän varsin selväsanaisesti "vain äänestämällä voit vaikuttaa"-ajatusta vastaan, päin vastoin hän katsoo että kansanäänestyksissä tehdään pääsääntöisesti huonoja valintoja, kansa valitsee edustajikseen keskinkertaisuuksia siinä missä oikeasti merkittävillä, pätevillä ja potentiaalisesti aikaansaavilla henkilöillä on vähänlaisesti mahdollisuuksia menestyä äänestyksissä (valitsijamiesvaalit onnistuvat tekemään parempia päätöksiä ja valintoja).
Sen sijaan yleisen äänioikeuden vahvuus on siinä, että se aktivoi kansalaisia toimimaan: demokratian hyvät saavutukset tulevat yleisestä toimeliaisuudesta ja lukuisista toimijoista, ei äänestyksillä tehtävistä päätöksistä.

Niin, palatakseni alussa esitettyyn kysymykseen. Demokratiassa hallitsevana ja tavoiteltavana arvona on tasa-arvo, mutta koska asiantuntijuus, erikoisauktoriteetin hakeminen poikkeuksellisen tietomäärän avulla on perusluonteeltaan epätasa-arvoista, suhtautuminen asiantuntijoiden on epäluuloista ja vihamielistäkin. Demokratian tasa-arvoinen kansalainen on haluton tunnustamaan toista tasa-arvoista kansalaista itseään ylemmäksi auktoriteetiksi.
Yksittäisten henkilöiden sijaan demokratian tasa-arvoinen kansalainen luottaa enemmistöön, koska jos jonkin ajatuksen kannalla on suuri joukko kansalaisen kanssa samassa asemassa samassa arvossa olevia ihmisiä, on se luonnillisesti hyvä ajatus.
Some-maailmassa on siis helppo olla demokraattinen ajattelija: mitä enemmän jollain ajatuksella on tykkäyksiä ja jakoja, sitä parempi ja todempi se ajatus on. Ja henkinen johtaja, intellektuelli, on siis henkilö joka tuottaa paljon ajatuksia jotka saavat paljon tykkäyksiä ja jakoja.

Mainittakoon että Tocqueville suhtautui hyvin epäluuloisesti enemmistön tyranniaan ja on erityisen huolestunut siitä että Yhdysvaltojen hallinnossa ei ole tarpeeksi tehokkaita vastatoimenpiteitä rajoittamaan mahdollisuutta enemmistön tyranniaan: jopa lehdistö on niin kovin riippuvainen yleisestä mielipiteestä ja haluton toimimaan sitä vastaan...
Ja enemmistön tyranniaan kuuluu, että sen ei tarvitse käyttää väkivaltaa tai sensuuria, riittää että se vain sivuuttaa, syrjäyttää, marginalisoi väärin ajattelevat: nämä saavat toki puhua mitä puhuvat mutta enemmistö ei heitä kuuntele koska erimieliset ovat vähemmistö (kirjoitin muuten itse vähän samansuuntaisia ajatuksia sananvapaudesta vajaa vuosi sitten).
Ja kuten tuolla yllälinkitetyssä Kyösti Salovaaran blogissa pohdittiin, jos intellektuellin vaatimuksena on asettua valtaa vastaan niin demokratiassa se tarkoittaa enemmistöä. Ei siis sitä tyyppiä jonka enemmistö on nostanut hallitukseen, vaan kansan enemmistöä. Mikä tahansa onkin yleinen mielipide, sitä intellektuellin pitää vastustaa...mutta jos enemmistön tyrannia toteutuu, intellektuellit vaietaan näkymättömiin ja kuulumattomiin. Jos siis tuntuu siltä, että maassamme tai maailmassa ei oikein löydy intellektuelleja, ehkä et vain pysty kuulemaan heitä, tai ehkä et edes halua.

Niin, miten tämä oma blogini sitten asettuu tähän kuvioon. Onko tässä kyse juuri siitä että suhtaudun kielteisesti kirjallisuuden auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin, alennan heidät itseni tasolle tasa-arvoisiksi lukijoiksi? Vai olenko ehkä väärinajattelija jonka mielipiteillä ja näkemyksillä ei enemmistön tyranniassa ole mahdollisuutta tulla esiin muuten kuin itse julkaisemalla? Jätän kysymyksen auki.

Kuten tästä laveasta tekstistä näkyy (paljon pohdintoja ja lainauksia jäi vielä käsittelemättä), teki tämä kirja aikamoisen vaikutuksen. Nyt maailma on taas vähän helpommin ymmärrettävä.

6 kommenttia:

Leena/Donna mobile kirjoitti...

'jos intellektuellin vaatimuksena on asettua valtaa vastaan niin demokratiassa se tarkoittaa enemmistöä' - tuo on minusta älytön ajatus. Eikö intellektuellin vaatimuksena ole olla sille väsymätön kriitikko? Mikä on eri asia...

hdcanis kirjoitti...

Jörn Donner näköjään sanoi että intellektuellin rooliin kuuluu vallan vastainen kapina (tai Salovaara siteeraa Lipposta joka siteeraa Donneria, rikkinäisen puhelimen mahdollisuus toki on). Ehkä se on vähän turhan jyrkkä ajatus. En tiedä, ja tuolla Salovaaran blogissa pohdittiin että olisi aika rasittavaakin asettua päättäväisesti vastustamaan kaikkia yleisiä mielipiteitä, olla aina paholaisen asianajajana...

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Mielenkiintoista, huh, pitäisi varmasti tämä(kin) kirja lukea!

Tuota Donnerin ajatusta voisin selventää - eli varmaankin sitten lopulta kysymys oli omasta tulkinnastani.

Jos siis ajatellaan että "valtaa" käytetään Suomessa ja länsimaisssa ylipäänsä demokraattisesti, eli niin että kansalaiset äänestävät parlamentin, joka edustuksellisesti valtaa käyttää, niin tuo valtahan muuttuu aina silloin tällöin "vastakohdakseen" kun kansalaiset muuttavat mielipiteitään.

Jos sitten ideana on että intellektuelli on AINA kulloistakin valtaa (siis kansan äänestämää valtaa) vastaan, niin, kysyin että mitä "intellektuellia" siinä lopulta on; sehän tarkoittaisi ettei intellektueilla ole mitään omia ajatuksia vaan pelkkää vasta-argumentointia.

No, niinkin voi tietysti ajatella ettei intellektueilla olekaan mitään "omia" ajatuksia, mutta miksi sitten kutsua heitä intellektuelleiksi, jää mietittäväksi.

Enemmistöjen ja vähemmistöjen suhde toisiinsa ja niiden suhde valtaan, on todella kiehtova aihe - ja mielenkiintoista tietysti on nähdä, kuten blogissa hyvin esille tulee, että tätä ongelmallista suhdetta on pohdittu jos silloin kuin nykyaikaista demokratiaa vasta kehiteltiin.



hdcanis kirjoitti...

Niin, tuo ainakin tarkoittaa että jos intellektuelli on valtaa vastaan niin se ei voi tarkoittaa kulloinkin vallassa olevia puolueita tai näiden henkilöedustajia, vaan pitää päästä hallitus-oppositio-dualismista jonnekin syvemmälle...
Eli ehkä kyse onkin ennemmin kyseenalaistamisesta, lateraaliajattelusta ja valppaudesta.

Tavallaan Tocqueville, niin demokratiamyönteinen kuin onkin, esittää että demokratia on itsessään yhtä ongelmallinen kuin muutkin poliittiset järjestelmät ja ideologiat, pitkälle vietyinä se on yhtä vaarallinen kuin kommunismi, kapitalismi yms (käsitteet joita hänen ainakaan ei tietenkään vielä ollut) ja vaatii jotain tasapainottamaan omia heikkouksiaan ja huonoja pyrkimyksiään: ajatuksia ja asioita joiden arvo on juuri siinä että ne eivät suoraan sovi demokraattiseen ajatteluun.

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Tuo(kin) kuulostaa hyvin modernilta ajattelulta, ja panee taas miettimään kuin varhain erilaiset ajattelijat (kuten vaikka Platon, tai sitten Raamatun kirjat jne) ovat sinänsä osuneet ihmisen ja ihmislauman keskinäisen elämän problematiikkaan.

Mutta jotta antaisi kehitykselle muutamia pisteitä, uskaltanee väittää että ihanteet ihmislauman elämän kehittämiseksi ovat tuleet mahdollisiksi toteuttaa vasta teknologian ja kasvatuksen (jne) kehittyessä, siis isoille joukoille ihmisiä. (Onko se hyvä vai paha, siitäkin saa kiistellä.)

Aineellisesta edistyksestä huolimatta yksilön vs joukon välillä on edelleen ratkaisemattomia kysymyksiä - ja tullee aina olemaankin. Nykyään tulee välillä mieleen, että onko "demokratia" liian vaativa hallitsemisen muoto yhä pinnallisemmilta tuntuviin yhteiskuntiin. Se ei onnistu katselemalla telkkarin viihdeohjelmia vaan siihen pitäisi oikein syventyä... mutta kukapa haluaisi nykyään syventyä... juuri mihinkään.

Ei silti pitäisi heittäytyä pessimistiksi - ellei satu jo olemaan!

hdcanis kirjoitti...

Niin, tuossa kun vertaillaan aristokratiaan niin todetaan että vaikka kuinka yrittäisi, aristokratia ei kykene tuottamaan tasaisesti jakautuvaa hyvää vaan suosii aina pientä joukkoa, demokratia onnistuu hyvinvoinnin jakautumisessa paremmin. Ja kun valistus etenee kansassa niin demokraattisen kehityksen vaatimukset tulevat helposti väistämättömiksi.
Ja että siitä on kovin vaikea päätyä takaisin ancien regimen henkiseen monarkia-aristokratiaan joskin monet muut huolestuttavat kehityskulut ovat toki mahdollisia. yhtenä näistä nk. teollisuusaristokratian nousu, ja tästähän sittemmin Marx kirjoitti enemmän ja nykyään puhuttaisiin plutokratiasta.

Tocqueville piti tosiaan yleisen äänioikeuden etuna juuri yksilötasolla kasvavaa toimeliaisuutta (ja kannatti siis ensisijaisesti kansalaisyhteiskuntaa, suhtautuen kriittisemmin valtiovetoiseen malliin joka sittemmin omaksuttiin pohjois-Eurooppaan) mutta piti huolestuttavina kehityskulkuina juuri kasvavaa lyhytjännitteisyyttä, itsetyytyväistä oman lyhytkestoisen materiaalisen edun tavoittelua, epäluottamusta yksittäisiä ajattelijoita kohtaan ja vastaavasti liiallista luottamusta enemmistön yleiseen mielipiteeseen...mikä kai sitten kaikki näkyy pinnallisuutena ja telkkarien viihdeohjelmien nousemisena elämän sisällöksi.

Kuten totesit niin Platonista, Raamatusta yms löytyy monia tuoreita ajatuksia mikä viittaa ihmisen rajalliseen kykyyn oppia (ainakaan toisten virheistä, omista sentään joskus). Mutta kai niitä ajatuksia myös nousee tasaisesti esille.
Tocquevillen ideaksi luin kuitenkin että olemassaolevat arvot, olosuhteet ja historia vaikuttavat siihen millainen poliittinen järjestelmä muodostuu ja toiseen suuntaan poliittinen järjestelmä taas vaikuttaa arvoihin, ajatteluun ja lopulta olosuhteisiinkin, eli pyörä pyörii.
Ja kuten sanottu, Tocquevillen luottamus äänestämiseen ei ole valtavan suuri, mutta muitakin tapoja toimia ja vaikuttaa on. Ja ääneen sanotaan myös se mielellään vaiettu truismi että vallankumous on yksi käytössä oleva keino muiden joukossa useimmissa vinoutuneissa poliittisissa järjestelmissä (ja mainitaan että se on ollut erityisesti suosiossa Ranskassa).