14.4.16
Hulbert Footner - Turkiskuninkaan perintö
Tämän kirjan otin luettavaksi lähinnä sarjaankuulumisen ja kannen perusteella, NTK-haasteen yhteydessä mainitsin että saatan vaellella myös joidenkin muiden sarjojen pariin kuten Punaisen sulan, sarjan josta olen joskus aikoinaan pari kirjaa lukenut.
Hulbert Footner on näköjään pääasiassa pulp-kauden dekkarikirjailija, mutta on kirjoittanut myös ei-fiktiota ja sitten näitä Kanadan erämaihin sijoittuvia seikkailuja, alkukielinen A Backwoods Princess ilmestyi 1926 (ja Aili Somersalon suomennos sitten joskus myöhemmin, tämä minun niteeni on jo viides painos vuodelta 1972, päällyksen tekijä Toivo Fahlenius).
Kirjan päähenkilö on jossain Kanadan metsissä koko ikänsä eläneestä 17-vuotiaasta Laurentia Blackburnista, kutsumanimi Loseis, jonka isä pitää varsin hyvin toimeentulevaan kauppa-asemaa, jossa intiaanit ostavat tavaraa turkiksilla ja turkikset taas kärrätään etelän sivilisaatioon ja vaihdetaan rahaksi ja tavaraksi, hyvässä suhteessa tietty. Sekä isä että tytär elelevät intiaanialueilla varsin autoritäärisin ottein, kovin paljoa muita valkoisia ei alueella liiku eikä varsinkaan naisia, asujat ovat pääasiassa intiaaneja (tässä vaiheessa kannattaa siis taas laittaa aikakausi- ja pulpfiltterit silmille intiaanikuvausten kohdalle).
Paitsi että kirjan alussa isä-Blackburn kuolee joten Loseis jää yksin. Ja lähimmällä toisella asemalla johtava Gault, joka oli Blackburnin kilpailija, huomaa hyvä tilaisuuden ottaa Loseis holhottavaksi vaikka varsinaisena päämääränä on tietysti kaapata Blackburnien omaisuus...Loseis myös arvaa nopeasti uhan ja saa avukseen lähiseuduilla liikkuvan geologin Conacherin...
Tarina etenee sinänsä varsin toimintakeskeisesti joten käänteitä on, mutta perusjuonihan tässä on aika selvä. Kirjaa lukiessa mietin kuitenkin kuinka hankalaa olisikaan määrittää sille nykyään genresijaintia tai kohderyhmää. Ennakko-oletus oli että kyseessä olisi poikakirja mutta kuten aiemmin lukemassani Pizarron varjossa, henkilöt ovat vähän vanhempia kuin mitä taitaisi nykynuortenkirjoissa olla tapana, Loseis vielä aikuisuuden kynnyksellä mutta Conacher jo hyvän matkaa päälle parikymppinen.
Kirjan selkeäksi keskushenkilöksi nouseva Loseis, kirjan problematiikka ja osittain sen käsittely (varsinaisten materiaalisten ongelmien ohella Gault katsoo intresseissään olevan Loseisin naiminen, Loseisin ja Conacherin välillä on tietysti myös vipinää ja vaikkei mikään Carrie Bradshaw olekaan niin jonkin verran itsetutkiskelua harrastetaan että mitä on olla valkoinen nainen) taas vinkkaa romanttisen viihdekirjallisuuden suuntaan mutta ei tähänkään suuntaan sitouduta.
Ja tärkeässä osassa on tietysti seikkailu ja pärjääminen erämaassa, ei niin suuressa osassa että voitaisiin varsinaisesti puhua eräkirjallisuudesta mutta sen verran että ei tämä ihan perinteinen tyttökirjakaan taida olla.
Itse asiassa parempi mielleyhtymä tuli aikakauden elokuvista, joissa tällainen toiminnallis-romanttis-jotain-sekoitus olisi helpommin ymmärrettävissä. Loseisiksi 30-40-luvun vaihteen Bette Davis tai Gene Tierney (koska sympaattisuutta pitää tasapainottaa sopivalla annoksella tylyyttä ja autoritäärisyyttä ja molemmat ovat ansioituneet tällaisissa rooleissa) tai kirjan aikalaisista Clara Bow (vähän Mantrapin henkeen), Gaultiksi vaikka Henry Daniell ja Conacheriksi joku uusi lupaava miesnäyttelijä josta halutaan variaatio Jimmy Stewartista.
Mutta sinänsä vaikka tämän teoksen keskeisenä lukijakuntana varmaan ovat nuoret, on jotenkin vaikea hahmottaa tätä varsinaisesti nuortenkirjana niinkuin se nykyään ymmärretään. Onko ongelma kirjassa vai määritelmässä, sitä voi pohtia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Vaikuttaa varsin perusnuorten kirjalta: jännittävä, moraalista pohdiskelua, aikuistumista ja kumppanin esintää/löytymistä.
Onkohan tuo ollut "nuortenkirja" ilmestyessään?
Eikö jollekin Fenimore Cooperille (tai Frederick Marryatille) käynyt jossakin vaiheessa samalla tavalla - aikanaan aikuisille kirjoitetuista romaaneista tuli myöhemmin "nuortenkirjoja"? Ja jos nyt, tänään lukee Cooperia tai Marryatia, tuskin nekään nimenomaisesti nuortekirjoilta tuntuvat.
Sellaisenaan mielenkiintoista miten romaanin lukijakunta saattaa aikojen kuluessa vaihtua.
Olen lukenut pari Marryattia ja kolme Fenimore Cooperia, ja tarkoitus on lukea ainakin Nahkasukka-sarja. Minusta Kyösti on oikeassa Fenimore Cooperit ovat aika kaukana nykynuorten kirjoista ja ovat teemoiltaan ja käänteiltään varsin "vahvoja".
Sama juttuhan on vaikka Burroghsin Tarzanien kanssa. Luulen kyllä kanssa että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu nuortenkirjaksi vaan juuri oman aikansa seikkailuromaaniksi (ja tosiaan vahvoja viboja tuli myös 20-40-lukujen Hollywood-filmeistä) mutta suomennoksen julkaisussa on jo ollut ajatus nuortenkirjoista (ja tässä Punainen sulka -sarjassa on toki tullut myös mm. Doylen Baskervillen koira ja Dumas'n Musta tulppaani...)
Nuortenkirjaelementtejä on mukana mutta fokus ja käsittelytapa on vähän eri kuin nykyään.
Ja joo, kuvaus intiaaneista vaatii oman aikansa asenteiden filtteröimistä, samoin vissiin myös Fenimore Cooperit...
Heitän ihan lonkalta, kun olen joskus tästä kirjoittanut "lähteisiin" nojautuen: Fenimore Cooperin sanotaan kritisoineen modernisoituvaa Yhdysvaltoja oikeastaan ennen kuin sitä oli syntynytkään.
Ts. Cooper oli modernin ajan kriitikko, ja ihaili luontoa ja entistä menoa. Täytyy myös muistaa, että Haukansilmän (Nahkasukan eli Natty Bumppon) paras ystävä on intiaani, hänen kasvinkumppaninsa Chingachgook. Eli eivät intiaanit ole Cooperin kirjoissa samanlaisia kuin Hollywood elokuvissa. Tietysti siellä on myös pahoja intiaaneja - ja he ovat ne jotka ovat siirtyneet "palkkatyöhön" (sotimaan) ranskalaisille tai englantilaisille.
Kun elokuvista puhutaan Cooperin Viimeiseen mohikaaniin perustuva Michael Mannin filmi on kyllä melkein parasta mitä kuvitella voi - ja siinä Cooperin rakkaus aitoon intiaaniin tulee hyvin esille.
Lähetä kommentti