Eipä voi Eduard Kotšerginin lapsuutta 40-luvun Neuvostoliitossa kuvailla kauhean tavanomaiseksi. Ainakaan toivottavasti.
Toisen maailmansodan alussa isä teloitetaan ja puolalainen äiti pidätetään vakoojana, ja pikku-Eduard toimitetaan Leningradista muutaman vuoden ikäisenä vakoojien ja kansanvihollisten lastenkotiin Siperiaan. Siellä hieman kasvettuaan ja sodan loputtua kahdeksanvuotias Eduard karkaa tarkoituksenaan päästä takaisin Leningradiin, ja vaellus halki Neuvostoliiton vie seuraavat kuusi vuotta...systeemi kun oli sellainen että kiinnioton seurauksena toimitettiin aina kyseisen alueen lastenkotiin, joten matkustaa saattoi etapeissa alueelta toiselle, viettää aikaa (esim. talvet) kulloisessakin lastenkodissa ja paeta taas.
Ja kuten arvata saattaa tapahtumia riittää, lastenkodeissa on omanlaisensa kulttuurit ja toimintatavat ja matkoilla näkee myös monenlaista, kun jäniksenä liikkuu niin liikkuu väkisinkin alamaailmassa, jossa tulevat tutuksi myös monenlaiset risteillä ristityt (viittaa henkilöihin joille Kresty-tutkintovankila on tullut tutuksi).
Vaikka aika ja tapahtumat sinänsä rankkoja ovatkin, niin kirja on hyvinkin sujuvaa luettavaa, kerronnassa tuntuu pienen lapsen tapa suhtautua asioihin, kaikenlaista nyt vain tapahtuu ja kulloisetkin olosuhteet otetaan sellaisina kuin ne ovat, silloinkin kun joku vanhempi hajoaisi täysin vastaavassa tilanteessa...ja mukana on myös reilusti sellaista venäläisen ominaista hurtinmustaa huumoria.
En tiedä kuinka suuri osa tästä kirjasta on fiktiota, ilmeisesti ihan kaikkeen ei ole luottamista vaikka noin yleensä ottaen muistelmaksi tämä voidaan laskea...tarina kuitenkin etenee hyvin suoraviivaisesti, alun hämärien muistikuvien jälkeen elämää ensimmäisessä lastenkodissa kuvataan enemmän, muista lastenkodeista vähän pienempiä pätkiä ja välissä olevilta reissuilta parhaita paloja.
Tulikin mieleen että itse asiassa tämä teos muistuttaa aika paljon sellaisia vanhemmanmallisia nuortenkirjoja joita esim. Nuorten toivekirjastossa julkaistiin: poika pakenee kurjia oloja, seikkailee ja kokee vaaroja, tapaa ihmisiä, oppii asioita ja pääsee lopulta perille. Osa kirjan tapahtumista on toki sellaisia joita tuon kirjasarjan kirjoihin ei ehkä laitettaisi mutta hei, ei joku Musta veljeskunta nyt niin erilainen ole. Melkeinpä huvittaisikin tietää miten tämä menisi nykyteinille, vaikkei tätä kai nuortenkirjana markkinoida...
Suomennoksestakin tulee vahvasti ilmi, että alkukielinen teos on ollut aikamoista kielellistä tykitystä, jossa sekoitetaan mukana runsaasti alamaailman slangia, aikakauden lastenkotien ja katulapsien omia ilmaisuja ja ties mitä. Suomentaja Tuukka Sandström on vetänyt ilmeisestä pakosta ilmaisua hieman yleiskielisemmäksi, mutta kyllä tämäkin varsin herkullista kieltä on. Tyylinäyte Tšeljabinskin lastenkodin opettajalta (joka ei kiroillut, vastuullinen kasvattaja kun oli):
- No niin, ja jälleen te mahamörssärit olette tahrineet housunne ja leikitte rosvoa ja kasakkaa, te kärpästen imukärsät, te löyhkäävät peikot. Vai tahdotte te opiskelun sijaan vain ölistä ja ärveltää läpi elämän, niinkö, te syyhypunkit, te mumisevat sianpäät? Mitä sinäkin, takapuolinaama siinä auot leipäläpeäsi, tahdotko tintata vai nakata minua klapilla nuppiin? Yritäpäs. Sinä finnikaani olet jo naimaiässä, ja täällä vain kiillotat toisen luokan penkkiä. Kuuletko, tänään saat koko kriminaaliköörisi puolesta anella armoa opettajien edessä, muuten annan sinut vartijoille ja käsken nipistämään ilolihakset irti. Menikö jakeluun?! Ja te muut kurnukonnat, onko läksy hallussa? Tähän luokkaan tulee järjestys välittömästi tai minä teidät pierukepit tuuletan henkilökohtaisesti...
Näitä kuvauksia itä-blokin elämästä on viime ja tänä vuonna tullut luettua useita, tämä oli erinomaisen viihdyttävä lisä aiheeseen: 40-luvun Neuvostoliitto oli merkillinen miljöö ja tämä vaellus lastenkotien ja alamaailman välillä kiinnostava näkökulma, ja kun kerrontakin toimii...
Kustantamolta saatu arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti