Jatkan teoksilla jotka on bongattu kirjastonhyllystä niiden sopivuuden Frau, Signora & Bibi -haasteeseen vuoksi: kun en niin aktiivisesti dekkarimaailmaa seuraa niin saksalainen Doris Gercke ei ollut tuttu vaikka tuotantoaan on näköjään julkaistu useampikin teos SaPo-sarjassa (tämän suomensi Anja Meripirtti), ja jos haluaa lukea näitä järjestyksessä niin tämä ei ole ensimmäinen, mutta varsin itsenäinen teos kuitenkin.
Ensikosketus tuntui vähän epäilyttävältä: viime aikoina toisaalla oli puhetta dekkareista joissa keskeisenä koukkuna on että pahoja asioita tapahtuu lapsille, koska sellaisella rankistelulla saa halvasti tuotettua "eiksookauheeta"-järkyttelyä ja, no, tässä tulee alusta ilmi että pahoja asioita tapahtuu lapsille (tässä tapauksessa pääosin varhaisteineille mutta kyllä muutkin saavat osansa) ja lisäksi varsinaisen ongelmadekkarin sijaan tässä ollaan yhteiskunnallisesti tiedostavia ja ryypätään paljon raakaa viinaa. Olenko minä vahingossa päätynyt lukemaan skandinaavidekkaria saksalaisuuden hämäämänä?
Hampurin eräässä betonilähiössä on lyhyen ajan sisällä kolme varhaisteinityttöä tappanut itsensä (tai ainakin vaikuttavat itsemurhilta), ja tämä jää vaivaamaan erästä alueella partioivaa poliisia. Vinkistä tämä päättää kysyä apua entiseltä poliisilta, entiseltä salapoliisilta Bella Blockilta, joka suhtautuu aiheeseen lähinnä välinpitämättömästi mutta päättääkin sitten itsekseen lähteä katsomaan mitä saisi selville.
Monessa dekkarissa keskeinen tekijä on päähenkilön persoona, ja Gercke tekee tässä mielenkiintoisen ratkaisun, Bella Blockia voisi luonnehtia varsin epämiellyttäväksi henkilöksi: Blockia ohjaa kyllä oikeudentunto mutta kanssaihmisiään hän kohtelee varsin tylysti ja katselee heitä nenänvarttaan pitkin. Ja Hoffnungsbergin lähiössä riittää alaspäin katsottavaa, sen verran reippaaksi lähiöhelvettikuvaus menee.
Teosta leimaa myös alkuperäinen julkaisuajankohta 1991 ja vasemmistolainen ajattelu: Bella Blockin äiti Olga on vakaumuksellinen kommunisti joka viittailee Leniniin, ja vasemmistolainen kasvatus heijastuu myös Bellan ajattelussa vaikkakin irvokkaammantuntuisesti (samoin ymmärtääkseni kirjailija Gercke on poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen), ja Saksa on tietysti vastikään yhdistynyt eikä se kuitenkaan ihan kivuton prosessi ole...
En mitenkään ihastunut tähän mutta ärsyttävyys teki tästä kuitenkin varsin mielenkiintoisen kokemuksen, Gercke ei halua lukijan viihtyvän ja niin näkökulmahenkilön epämiellyttävyyden (joka ei ole mitään sympaattista renttuutta) tuottama ristiriita on kiinnostavaa.
Ja myönnän että haluaisin kuulla mitä muutamat tutut lähiöromanttiset vasemmistoaktiivit ajattelisivat tästä kirjasta, terveisiä vain sinne Kontulaan...
Helmet-lukuhaasteessa tällä kirjalla ei oteta kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos, tämä ei ole sellainen dekkari. Ihan äänteellisellä, vaikkei sisällöllisellä, tasolla tämä sopisi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis mutten taida sitä silti siihen laittaa...(alkukielinen nimi Kinderkorn viittaa samaan lapsien ja raa'an viinan yhteyteen mutta mietin onko se myös kääntynyt viittaus Stephen Kingin Maissilapsiin...)
2 kommenttia:
Olen lukenut yhden Gercken dekkarin, enkä pitänyt siitä lainkaan. Enpä taitaisi pitää tästäkään.
Kävin lukemassa bloggauksesi ja joo, ei tämä muuttaisi mielipidettäsi.
Kirjan ärsyttävyys jäi kyllä hieman kiinnostamaan mutta pitää katsoa missä määrin ne muut kirjansa ovat tarkoituksellisen ankeita...
Lähetä kommentti