Helvi Juvonen - Kootut runot

Olen tätä kirjaa lueskellut pikkuhiljaa puuskittain jo jonkin aikaa: varsinaisesti näitä "kootut"-kokoelmia ei kai olisikaan tarkoitus lukea ihan kirjatyylillä kannesta kanteen, mutta kun en yksittäisiä runoja siellä täällä lukuunottamatta ollut juuri tuotantoonsa tutustunut...

Helvi Juvosen runotuotanto tiivistyy noin kymmeneen vuoteen ja kuuteen kokoelmaan, jossa on omien tuotantojen mukana myös jonkin verran käännöksiä (Emily Dickinsonia määrällisesti eniten), ja tästä tiiviydestä syntyy myös yhtenäisyyttä: jonkin verran kokoelmissa on eroja mutta enemmän yhteistä niin aiheissa kuin niiden ilmaisussa.

Juvosen kuvastossa on paljon luontoaiheita, usein joko pienuutta, haurautta tai hiljaista yksinäisyyttä kuvaavaa: myyriä, ruohonkorsia, hiiriä, jäkäliä, sirpaleita, mutta myös karhuja tai siirtolohkareita. Itse asiassa Juvonen sopii hyvin tähän vuoenaikaan, vähän harmaaseen ja viileään mutta jossa kevään hiljainen ponnistus on jo läsnä ja aurinkokin hetkittäin lämmittää jos suoraan paisteeseen osuu. Ja toisaalta kaikessa on hieman surumielinen sävy, mutta onko se lopulta pessimistinen vaikka siltä ensisilmäyksellä näyttäisi...

Tuskin silmät maasta nostain
tuntea voi tuttavaa,
on aina käännyttävä jostain
joka on vain maailmaa,
(Yön katakombit, ote)

Varsinaisena luontorunoilijana en voi kuitenkaan Juvosta pitää (ja hyvä niin, minusta) koska ennen kaikkea kysymys on korkeammasta voimasta, Jumalasta, pyrkimyksestä johon kaikki on suuntautunut: luontoaiheet ovat sormi joka osoittaa kuuta. Olen kuitenkin eri mieltä Mikko Kilven esipuheen kanssa, jossa Juvosen runot nähdään panteistisina: olisi erehdys vain katsoa sormea ja luulla sitä kuuksi.
Luontomystikoksi, paino mystiikalla, Juvosta voi toki luonnehtia ja tässä juuri korostuvat pienuuden, haurauden ja yksinäisyyden kokemukset: virsirunoilua ei harrasteta, mutta uskonnollisena kirjailijana hänessä tuntuu olevan hieman samaa kristillisen realismin karuutta kuin Flannery O'Connorissa (runollisena luontomystikkoversiona).

Tätä heijastaa myös kielellinen ilmaisu, jossa ollaan modernismin äärellä, mitallisuus on vapaata ja riimejä käytetään kun siltä tuntuu, mutta tekti on tiivistä, riisuttua ja karuakin, kuvaston pienuus heijastuu usein myös muodossa, mutta tässäkään ei asetuta tiukkaan mittaan, mukana on myös laajempaa ja mahtipontisempaakin hieman mukana mutta ehkä niissäkin lopulta nähdään mikrokosminen yhteys (kuten alempana esimerkissä).

Ensilukemalla kuudesta kirjasta minua eniten miellyttivät toinen (Kuningas Kultatakki) ja viimeinen (Sanantuoja) mutta kuten sanottu on koko kootuissa yhtenäisyyttä, ja vaikuttaa myös siltä että tätä viiniä ei ole vielä juotu pohjaan saakka, osa meni nyt ohi mutta tiedä sitten miten näyttäytyvät joskus muulloin...

Osallistun tällä Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kuningas Kultatakki
Matt. 16:29

Kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta.
Kaikki puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Me kuljemme kysymystä kantaen,
me elämme siinä, se elää meissä:
Onko tämä totta ja kannattaako.
Asiat liukuvat ohitsemme,
ja vaellamme vajaina ilmiöissä.
Leikkikentällä, keinulaudalla seisoo kuningas Kultatakki.
Maata hän ei ole, hän ei ole taivasta,
hän on kuningas Kultatakki,
keinulaudan voittaja,
sillä paenneet ovat kentältä toiset lapset,
yksinäisyyden voittaja,
sillä toiset ovat paenneet.
Oikealla ja vasemmalla keinuu tyhjä
rautaisten ketjujen varassa.
Miksi me olemme kuningas Kultatakki,
kannattaako se ja merkitseekö se mitään.
Miksi me olemme voittaneet,
ja mitä on voittaminen.
Se, joka loi sinisen krusifiksin
taidekaupan ikkunaan,
tiesi varmaan,
että kuljemme vajaina ja kysymme,
koska kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta,
koska kaikki kaupungin puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Kun niiden ylle ja räikeitten valojen ylle
yö yön jälkeen on musta risti naulattu,
me olemme saaneet avun,
me, jotka emmem anoneet, olemme saaneet.
Me näemme sen, koska sitä ei ole.
Me koemme sen, koska se ei ole totta.
Ja kuningas Kultatakki,
tyhjyyden voittaja,
on hiljaa ja nukkuu.
Nyt hän on yhtä kaikkien kanssa.