21.8.15

Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär


Jatkamme Birgitta Trotzigin kera historiallisessa Ruotsissa, tällä kertaa tosin ihan 1900-luvulla.

Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.

Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?

Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistötö jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin. 

Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä (suom. Oili Suominen), ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.

Jos yltä ei käynyt ilmi niin tämä kirja ei fyysisyydestään huolimatta ole kauhean konkreettinen, ennemminkin mystinen eikä sille tee täyttä oikeutta suhtautumalla siihen analyyttisesti. Epäilyt karisivat lukiessa, ja viimeistään viimeiset n. 50 sivua olivat lukemisen riemua.

6 kommenttia:

Omppu / Reader why did I marry him? kirjoitti...

Vaikka tämän lukemisesta on varmaan 20 vuotta niin muistan, että tässä oli ihan omanlaisensa imu ja vahva tunnelma.

Ulla kirjoitti...

Luin tuon jokin aika sitten, jaan ajatuksesi. Ajastin tuon muutaman viikon päähän. Paikoin rämmin liejussa, mutta jokin veti maaliin asti. Tämä on ansainnut paikkansa hyllyssä.

Jokke kirjoitti...

Luin linkistä wikipedian jutun, minulta on mennyt tämä aivan ohi. Mielenkiintoinen tuttavuus,ja ilmeisesti hyvä kirja.

hdcanis kirjoitti...

Tunnelma on tosiaan hyvin vahva, ja lukijanakin maistaa paikoin liejua, mutta samalla myös nousun hetkiä...

On tämä vähän tuntemattomaksi jäänyt, julkaisusta melkein 30 vuotta ja Trotzigilta ei muutenkaan ole paljoa suomennettu (kotimaassaan tunnetumpi, akateemikko jne). Se että itse päädyin tämän kirjan lukemaan johtui pohjoismaa-haasteesta, kirjan kuulumisesta mainioon Otavan kirjastoon ja tietysti myös tekijän katolilaisuudesta (joka ehkä näkyy jonkin verran yhteyksinä Ristin Johanneksen mystiikkaan ja ajoittaisina viittauksina liturgiseen vuoteen...)

Marjatta Mentula kirjoitti...

Lukemisen riemua. Kyllä vain. Kirjoituksesi palautti tämän upean kirjan mieleeni. Tekee mieli lukea uudestaan.

Omppu Martin/ Reader, why did I marry him? kirjoitti...

Kävin lukemassa tekstisi uudelleen, kun ihan muissa yhteyksissä putkahti Liejukuninkaan tytär mieleen. Ja tosiaan, sinä olit kirjoittanut tekstin imusta. Sitä juuri mietin.