Tämän Penelope Fitzgeraldin esikoisromaanin alussa oli hieman hankaluuksia päästä sisään, kirja tuntui varsin muodottomalta, kun lukijalle esitellään laaja valikoima henkilöitä, kirjailijalle tyypillisesti kaikki varsin eksentrisiä, ja tapahtumiin siirrytään suoraan keskelle, paljon asioita tapahtuu ja hoidetaan ja mistä tässä nyt laajemmin on kyse selviää vasta myöhemmin. Mahdollisesti tämä on tarkoituksellista, hieman Bowen-maisesti päähenkilöksi nouseva Waring Smith on niin kokemuksiltaan että asemaltaan rajoitettu ja lukija saatetaan jakamaan päähenkilön epävarmuus tämän päätyessä omituisiin tilanteisiin...
Tapahtumapaikkana on huomattava lontoolainen museo, jossa on juuri avattu suuresti uutisoitu Golden Child -näyttely, muinaista garamantialaishautaa esittelevä kokoelma jonka nyky-Garamantia on päättänyt lainata kiertäväksi näyttelyksi muutamaan läntisen maailman keskeiseen museoon, alkaen Lontoosta (Garamantialla on toki myös läheiset suhteet Neuvostoliittoon, tämä on 70-luvun loppua ja kylmä sota on hyvin kylmä). Huhutaan tosin Kultaisen lapsen kirouksesta, ja jotain outoa näyttelyssä tuntuukin olevan, ikään kuin museon tavallisen henkilökunnan keskinäisissä resurssi- ja reviirikamppailuissa ei olisi huolta tarpeeksi...ovatko näyttelyn esineet aitoja vai taitavia väärennöksiä? Kuka yritti kuristaa Waring Smithin? Miksi Len Coker kasvatti kannabista museon ikkunalaudalla? Ja sitten kirjastosta löytyy ruumis...
Muiden kirjallisuuslajien flirttailu dekkarijuonella ei siis ole ihan viime vuosien ilmiö, tässä on mukana varsin paljon perinteistä arvoitusdekkaria murhajuonineen, kansainvälisine vakoojineen ja salakirjoituksineen, vaikka kirja aika paljon muuallekin kulkee. Perusidea on peräisin vuoden 1972 Tutankhamon-näyttelystä mutta paljon myös puhutaan aitoudesta ja epäaitoudesta ja onko erolla kuinka paljon väliä ja hieman myös museoista ja konservoinnista yleensä. Ja tietysti Fitzgeraldin tyypilliseen tapaan kuvataan omalaatuisen ihmisjoukon keskinäistä mikroilmastoa, teema joka näkyy myös myöhemmissä kirjoissa (ilmeisesti tämä on ainoa dekkarimainen kirjansa).
Lopulta oli viihdyttävä teos vaikka noista muista lukemistani kirjoistaan pidinkin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti