Mitäs sitten

Tämä postaus on ajastettu syyskuun puolelle, kun bloggaaja on jo siirtynyt epämääräisen mittaiselle tauolle, kuten aiemmassa postauksessa lupailin.

Viimeisiä huomioita elokuun ja alkuvuoden puolelta kuitenkin vielä summailen.

Elokuussa on luettu seuraavia kirjoja:

Verner von Heidenstam - Folkungien suku
Edouard Laboulaye - Abdallah
François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi
Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä
Háfez - Ruusu ja satakieli
Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu
J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha
Leonid Leonov - Professori Skutarevski
T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas
Lauri Pohjanpää - Meren kaupunki
Arvo Valton - Pieni unikirja
Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen
Helena Anhava - Vuorosanoja
Ian McEwan - Sementtipuutarha

Colin Rhodes - Outsider Art: Spontaneous Alternatives

Iso nippuhan noita tuli vaikka enemmänkin oli mielessä, ja muutamaa muuta kirjaa tuli selailtua ja luettua joitain yksittäisiä runoja tai novelleja...
Sementtipuutarhasta ei tule nyt sen kummempaa bloggausta, mainitsen sen periaatteessa ihan kiinnostavaksi erityisesti perusideansa puolesta, mutta samalla olisi ehkä ollut ansiokas novelli lyhyen romaanin sijaan...
Outsider Art -kirja sen sijaan oli erinomaisen kiinnostava, Ranskassa ollessa kävin Villeneuve d'Ascqin taidemuseossa, jossa oli varsin laaja art brut -kokoelma ja siitä tuli kiinnostus aiheeseen, art brutiin, outsider artiin, ITE-taiteeseen, niin että tuon kirjan luin ja muutamaa muuta vähintään selailin.

	mies	nainen	muu
englanti	109	107	2	218
suomi	74	48	1	123
ranska	52	15	2	69
saksa	44	11		55
japani	37	10		47
italia	37	2		39
venäjä	27	7	2	36
ruotsi	24	12		36
norja	13	4		17
espanja	11	4	1	16
tsekki	12	2		14
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	6	1		7
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
bengali	1			1
persia	1			1
	498	245	18	761

Kun blogi nyt hiljenee niin huomioin tässä myös hieman tähänastisen vuoden lukemisia, luettua kaunoa on tullut vuoden aikana 76 kirjaa, joka ekstrapoloituisi suunnilleen normaalitahdiksi (runsas määrä ohuempia runokirjoja kompensoi keväällä arvioitua lukutahdin hidastumista) mutta aiempiin vuosiin verrattuna alkukielien valikoima on ollut huomattavasti suppeampi, noin kuudesosassa kirjoja alkukieli on muu kuin suomi, ranska tai englanti (ja mieskirjailijoita taas suositaan, neljäsosassa kirjoista kirjailija on nainen...)

Kirjahaasteet jäävät vähän kesken, mutta ihan hyvälle mallille niitä jo saatiin.

Helmet-haasteesta on suoritettu 40 kohtaa, jäljelle jäävissä kymmenessä on pari aika helppoa kohtaa (varmaan jo luetuista voisin löytää jonkun "kirjassa käy hyvin"-kohdan) mutta myös pari aika vaikeaa, joihin en ollut edes etsinytkään mitään sopivaa...

Perkeissä sain kuusi kohtaa yhdestätoista, ja jäljellejääneistä oli ainakin yksi johon ei voinut löytääkään mitään ja toinen johon mikään sopii huonosti (ja huonostisopivista voisinkin laittaa ihan hyvin parikin jo luettua kirjaa...)

Runo18-haasteeseen olen myös kerryttänyt ihan mallikkaan satsin, yhteensä 31 kokoelmaa, osa ansiokkaampia kuin toiset, mutta vähintäänkin mielenkiintoisia oli lukuisia. Ja erityisen ihastuneena olen seurannut monessa muussa blogissa vallitsevaa runo-innostusta, just näinhän tämän pitääkin mennä.

Hyvää jatkoa kaikille, huutelen sitten kuulumisia kun on sen aika.

Helena Anhava - Vuorosanoja

Olen joku vuosi sitten lukenut yhden Helena Anhavan kirjan joka näköjään jäi vähän positiivispainotteisesti ambivalentiksi, nyt sitten toisen.

Muoto on niukkaa, runot lyhyitä joissa häivähdys aforismia, ja toisaalta aika monessa runossa kieli on arkisen juttelevaa, välähdyksiä arkielämästä, ja muutama henkilöä, todellista tai kuvitteellista, suoraan siteeraavakin löytyy. Tyyliä voisi pitää helposti lähestyttävänä, joskus ehkä jopa miettiä että mikä tässä tekee runosta runon...

Aiheissa on hieman perhe-elämää mutta myös aika paljon huomioita poliittisuudesta (siis eri asia kuin poliittisuus), voimakkaita vastakkainasetteluja ja niiden karrikointia. Kun lukemani painos oli myöhempi ja painettu 1983 niin ajattelin että tämä on ehkä kirjoitettu 70-80-luvun vaihteessa jonkinlaisena kommentaarina menneestä vuosikymmenestä, mutta ei, se olikin jo vuodelta 1973 ihan poliittisen kuohunnan ydinajassa.
Ja huomioita lapsuudesta, erityisesti lapsuudesta systeemin hampaissa...

Miellyttävä teos, en ihastunut mutta mielelläni luin.

- En mä sit tiedä mut niiden perhesuhteet taitaa
olla vähä sitä luokkaa kun Eikka Virtanen selitti
meille tähtisumujen tiheyden: niinkuin kolme
mehiläistä Euroopassa. 

Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen

Vielä vähän lisää Unto Kupiaista, vaihteeksi myöhempää tuotantoaan.
Nimikin vihjaa sävystä joka on vähän humoristisempi ja leikkisämpi, vaikka mukana on myös hieman piruilua ja pisteliäisyyttä. Kraaterin itseterapoiva synkistelijä tai vähän myöhempi rakkauskiemuroiden setvijä on kääntynyt vähän seesteisemmäksi vanhenemisen hyväksyjäksi (vaikkei sitä ikää olekaan vielä tässä kuin viitisenkymmentä vuotta) muttei kuitenkaan ihan täysin seestyneeksi, ja itseironiaa heitellään.

Huomionarvoisia ovat jotkut pitemmät runot, Luuharpun kesäaamun ja olemassaolon tunnelmointi, Conceptio Artisin metailu runon kirjoittamisesta, Evoën Bacchus suomalaiskansallisena pontikankeittäjänä...väleissä sitten lyhyempiä purskahduksia.

Kelo

Luomisen päivät taitavat takana olla,
vaikka ehkä entinen jatkuu elo.
Laidassa suon
pursujen tuoksua, tuulien huutoa juon.
Ylväs muukalaisen nähdä on kelo.

Arvo Valton - Pieni unikirja

Vaikka Arvo Valtonin teosta (suom. Maire Uusitalo) voisikin sanoa novellikokoelmaksi, asettuu se kuitenkin enemmän novellien ja fragmenttisen pitemmän proosan välimaastoon, yksittäisistä novelleista ei ole oikein mielekästä puhua vaan enemmän niiden yhteisvaikutuksesta.

Kirjan kaikissa pätkissä on varsin unenomainen tunnelma, ja osassa esiintyykin varsin perinteistä unikuvastoa, ollaan koulussa tekemässä koetta joka tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, tai näyttelijänä näytelmässä mutta ei ihan varmoja olla mikä näytelmä, tai äkisti huomataan lentotaito, tai ollaan omissa hautajaisissa...
Näiden väleissä on sitten toisia tarinoita, jotka vaikuttavat todellisemmilta muistoilta, konkreettisessa maialmassa tapahtuneilta, mutta kerronta on yhä unenomaista ja väritys hieman absurdia (ja kun kerrotaan vaikkapa lapsuuden kokemuksista sota-aikana niin saattaa olla vaikea uskoa mikä on totta ja mikä unta ja kuviteltua...)

Jostain syystä lukemani virolainen kirjallisuus on ollut aika surrealistishenkistä, absurdiutta ja unta käyttävää, aiemmin olen lukenut Mati Untia ja Mehis Heinsaarta ja Hasso Krullkin yltyy aika korkealentoisen symboliseksi...onko tämä vain outoa tuuria vai onko siellä sitten vahvempi absurdin perinne kuin vaikkapa kotomaassamme.

No, joka tapauksessa tällä edistetään myös Rakas Viro -haastetta.

Lauri Pohjanpää - Meren kaupunki

Näissä vähän vanhemmissa runokokoelmissa ei ole niin kauhean usein selkeitä teemoja lukuunottamatta kuvauksia siitä ajasta mitä runoilija on juuri elänyt (kuten sota-ajan sota-ajan runokokoelmat), tässä Lauri Pohjanpää on kuitenkin laatinut kokoelman meren kaupungille, Helsingille. 

Myöhäistuotantoa tämä on ja tyylillisesti moneen suuntaan ja aikakauteen ulottuva, kun kirjan aloittaa ylistys Runottarelle ja mukana on runoja joiden juhlava nuotti kuuluu enemmän vuosisadan alkupuoleen (ja joitain aika keveitä riimittelyjä) mutta käytellään myös vapaata mittaa ja 40-50-luvun vaihteen modernimmat tyylit ovat kyllä myös mukana...

Kirjan neljä osaa vaeltavat yleisestä kasvavan yksityiseen tai ehkä kulttuurista kohti luontoa: ensimmäinen osa keskittyy historiallisiin välähdyksiin jossa on mukana niin Kaarle-herttuaa ja Nikolai I:stä kuin arkisempiakin henkilöitä, mutta välähtävistä episodeista huolimatta historiallisessa kontekstissa. 

Tätä seuraavassa osassa ollaan sitten runoilijan nuoruuden Helsingissä, jolle leimansa antavat niin yliopiston ja kulttuuripiirien läsnäolo kuin työläiskorttelien vähän karumpi elämä...

Kolmannessa on impressioita tunnistettavista paikoista tai historiallisista hetkistä, joita kuvataan yhä enemmän itse koettuina, ja neljännessä ollaan jo siirrytty luontorunouden piiriin, joka sekin on toki Helsinki-väritteistä, erityisesti merta korostaen. 

Tämä on vahvasti kokoelmapainotteinen teos, yksittäisistä runoista ei noussut oikein mitää erityisen vahvaa mieleen mutta niistä muodostui kuitenkin miellyttäviä sarjoja.

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

Ylä-Brondin

Savua niinkuin taistelukentän yllä.

Puhetta niinkuin sateen ropinaa.

Kuppien kodikasta kilahtelua.

Nuorta, pitkätukkaista taiteilijaa.

Ei, on joukossa sentään vanhojakin!

Tuolla itse mestari Sallinen.

Totisten, teräväin prillien takaa haastaa

Kojolle tuossa Joel Lehtonen.

Tuolla Vikstedt, tuolla Larin-Kyösti.

Veljiä täällä on tuttu ja tuntematon.

Toisten nimi jo aikakirjoissa loistaa.

Toisten lehti on kirjoittamaton.

Ikkunain takaa katsoo tyly ja kylmä

luonnon ja elämän hyinen marraskuu.

Täällä on valoisaa, lämmintä ja turvallista.

Laskut ja maksut ja nälkä unhottuu.

Pöydän marmoriin taideteosta tuossa

nuori, kalpea poika piirtelee.

Siinä se hetken hehkuu. Tarjoilijan

käsi sen illalla pois siitä pyyhkäisee.

Tuolla soi nauru. Käy väittely kuuma ja kiivas,

vuorosanojen salamat sinkoaa.

Täällä ei kynttilää panna vakan alle,

täällä se räiskyy ja loistaa ja leimuaa.

Homeiset klassikot kuulevat kunniansa.

Polttakaa-museot-tunnelma tiivistyy. -

Yrmeät sanat vain panssari on, jonka alle

nuoruuden kaipuu ja pettymys kätkeytyy.

Mut mitä nyt? Mikä hälinä portaitten puolla?

Ruokokoski, boheemein kuningas,

tulee kuin tuulispää, joka solussansa

nero ja tarmo ja into riehakas.

Taulun hän myynyt on poroporvarille.

Hyvän sai hinnankin! Eläköön! Kuulittehan!

Meidän on maa ja meidän on tulevaisuus!

Pojat, on aihetta pieneen juhlahan!

Ilmoitusasia

Osa tutuista onkin tästä jo kuullut, mutta ilmoitetaan täälläkin reaalielämän kuulumisia koska ne vaikuttavat blogiinkin.

Kevättä ja alkukesää olen majaillut Ranskassa opiskelemassa kieltä ja tutustumassa maahan ja elämään (ja maa ja elämä on tutustunut minuun), ja Suomeen palasin ensisijaisesti laittamaan asiat siihen malliin että muutan pysyvämmin Ranskaan syyskuun alussa, siis ihan pian.

Elämänmuutos ei rajoitu vain asuinpaikkaan, syy muuttoon on novisiaatin aloittaminen dominikaanien sääntökunnassa. Koska kyseessä on huomattava elämänmuutos, on meitä ihan ohjeistettukin että sosiaalisista medioista on syytä pudottautua pois novisiaatin ajaksi, ja tämä tarkoittaa myös tätä blogia. 

Hyönteisdokumentti siis hiljenee parin viikon päästä toistaiseksi, joitain postauksia saatan ajastaa syyskuun puolelle mutten silloin enää kirjoita lisää. Sen jälkeen, jos kaikki menee hyvin, blogi ei päivity toistaiseksi enkä tule myöskään vastaamaan kommentteihin tai vierailemaan muissakaan blogeissa. 

Joskus tulevaisuudessa noviisivuoden jälkeen tulen sitten miettimään uusista lähtökohdista palaanko taas bloggaamaan, miten ja millaisella fokuksella ja teenkö sen tämän Hyönteisdokumentin puitteissa vai jossain uudessa osoitteessa. Aika näyttää (noin muutenhan olen tietysti sitä mieltä että kirjallisuus on liian tärkeä asia että siitä kirjoittaminen pitäisi jättää muille...)

Blogi jää kuitenkin julkiseksi nettiin, vanhoista bloggauksista (joita on nyt jo yli 900) löytyy varmasti lukuvinkkejä joita ette ole vielä kokeilleet ja tässähän on vielä pari viikkoa aikaa naputella muutama postaus lisää...

T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas

Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.

Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).

Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.

Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.

Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...

Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.

Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.
Edit: ainakin se eniten ihmetyttänyt sana on tarkistettu, ihan oikein oli käännetty.

Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.

Leonid Leonov - Professori Skutarevski

Kun pari vuotta sitten Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen luin Leonid Leonovin Heinäsirkat, niin se merkillisyydessään jäi kiinnostamaan sen verran että katselin josko muutakin Leonovin tuotantoa tulisi vastaan, ei näitä kauheasti ole esillä...
Tämä romaani kuitenkin löytyi, suomennos ilmestyi 1979 (Antero Tiusanen ja Timo Nieminen) mutta alkuteos jo 1932 ja esipuheessa se mainitaan yksi sosialistisen realismin varhaisista uranuurtajista.

Kirjan nimihenkilö on fysiikan professori, joka on alallaan kansainvälisestikin hyvin arvostettu mutta jonka tähti on alkanut olla laskussa, uusia nuorempia on nousussa ja toisaalta Skutarevski on ollut niin omistautunut työlleen ja tieteelle, että perhe ja muu työn ulkopuolinen elämä on jäänyt vähälle huomiolle, samoin kuin yhteiskunnallinen elämä. Puhtaasti tieteellisten ongelmien ohella ongelmia tulee siis myös perherintamalla, ja toisaalta paljon on tarvetta tarkastella työn ja tieteen oikeutuksia, Skutarevski edustaa puhdasta tieteellistä mielenkiintoa kun taas jotkut muut henkilöt lähellä katsovat että tieteellisellä työllä tulee olla suoraa sovellettavuutta joka sitten hyödyttää joko tekijää itseään tai koko yhteiskuntaa ja valtiota...

Näin omalta luonnontieteelliseltä taustalta arvostan siis aihepiiriä, sähkönsiirrosta yms on paljon juttua vaikka mitään kovaa tiedettä ei harrasteta (Leonovin viittaukset varsinaisiin tieteellisiin teorioihin ja käytäntöihin ovat aika viitteellisiä, oletan ettei hän itse sähköfysiikkaa juuri tunne), filosofis-yhteiskunnallista pohdintaa ja väittelyä sitten enemmän ja vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet niin peruskysymyksissä on tuttuutta. Leonovilla on varmastikin omat mielipiteensä ja kirjan henkilöissä on kyllä aika paljon karikatyyrisyyttä vastakkainasettelujen korostamiseksi, mutta arvostan kuitenkin käsiteltäviä aiheita.

Kuten tuossa toisessakin lukemassani Leonovissa, tässäkin tarinan eteneminen ei ole aina kauhean selkeää ja suoraviivaista: aika moni viittaus saattaa olla tuttu 30-luvun Neuvostoliitossa tai ehkä vielä 70-luvun sosialistipiireissäkin muttei enää niin minulle, joten kryptisiä kommentteja jäi, ja Leonov kuljettelee myös kerrontaansa vähän mutkaisesti, joskus kuvauksissaan epämääräinen niin että tapatumat selviävät vasta myöhemmin (tai sitten jäävät kryptisiksi) tai siirtyy sen verran nopeasti näkökulmahenkilöstä toiseen että lukijana täytyi olla tarkkaavainen (ja tämä oli ihan hyvä lukea suht tiiviisti, sen verran niitä henkilöitä ja näiden välisiä yhteyksiä oli että hitaammalla lukemisella olisi joutunut muistelemaan enemmän että mitäs tässä nyt tapahtuikaan).

Vaikea sanoa miten tähän pitäisi suhtautua perinteisen kaunokirjallisuuden arvotusasteikoilla, yhteiskunnallis-filosofinen aihe on sen verran esillä mutta siihen liittyy kyllä kiintoisaa psykologista otetta (ja toisaalta kuitenkin myös aikamoista karikatyyrisyyttä): Leonovin yhteydessä ilmeisesti tavataan mainita Dostojevski, silloinkin kun vertaus ei ollut kehu, mutta en ole tarpeeksi Dostojevskiä lukenut että osaisin mitään sanoa...
Mutta arvaan kyllä että monta on lukijaa joita ei voisi tämä vähempää kiinnostaa ja maininta että kirja alkaa siperialaisessa turvevoimalassa varmaan jo karkottaa kivan viihteen etsijät. Ja minullekin tuli mieleen tässä vähän samanlaisen teeman ja sen käsittelyn pohjalta Zhang Jien Raskaat siivet, josta itse pidin enemmän.
Mutta tyytyväinen olen että tämäkin tuli luettua.

J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha

Tähän mennessä olen lukenut J.M.G. Le Clézion tuotannosta lyhyempiä novelleja ja lastenkirjan, nyt sitten romaanituotannon pariin (suom. Annikki Suni).

Tämä Kaupunki nimeltä Onitsha edustaa ilmeisesti kirjailijan myöhemmän tuotannon tyyppipiirteitä, lasten näkökulmaa ja Afrikkaa: kymmenvuotias Fintan äitinsä kanssa matkustaa Onitshan kaupunkiin Nigerissä 40-luvun lopulla, kaupungissa asuu jo Fintanin isä Geoffrey...Geoffreylla on työnsä ohella kiinnostus myyttisiä valtakuntia kohtaan, joita jossain Nigerin yläjuoksulla ehkä on ollut, ja Fintanilla ja äidillään on omia ongelmiaan sopeutua paikallisiin brittiläis-kolonialistisiin piireihin, kummatkin menevät vähän epäilyttävän natiiveiksi...

Eli Afrikkaa kolonialistisella kaudella vierailijan silmin katsottuna, siinä määrin kuin kukaan voi pysyä vierailijana, eri asia sitten vain miten kukin päättää paikassaan elää, mutta toisaalta ulkopuolisuuskaan ei unohdu.
Ja aiempien juttujen tapaan Le Clézio maalaa miljöötä mestarillisesti, paikan kuvauksessa konkreettiseen sekoittuu myyttinen ja puoliksi ymmärretty, ja sillä tämä kirja vetää mukaansa: mutta luettujen perusteella novelleista olen kyllä pitänyt enemmän...

Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu

Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.

Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.

Monet uskovat: kuolema vapauttaa. 
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.

Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...

Marjatta

Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.

Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.

Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.

Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.

Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?

Háfez - Ruusu ja satakieli

Tämä 1300-lukulainen persialaisrunoilija Háfez tuntuu jotenkin, no, arkkityyppiseltä vanhemmalta islamilaisen lähi-idän runoilijalta, viini virtaa ja satakieli rakastuu ruusuun ja rakastetun kasvoista ei saada kylliksi ja tätä se sitten on koko kirjan verran (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).

Ajan runousestetiikkaan kuului että jokainen säe tehdään helmeksi ja runo on näiden helmien nauha, jossa teemaa lähestytään eri suunnista mutta varsinaisesti säkeestä säkeeseen ei aihetta muuten kehitellä (siinä määrin että monissa runoissa monia säkeitä voisi laittaa toiseen järjestykseen kokonaisuuden kärsimättä), ja vähän samanlainen tunne tulee tästä kokoelmasta, runot ovat erinomaisia ja ne lähestyvät samoja teemoja uudestaan ja uudestaan vähän eri suunnista, mutta ei ole paljoa syytä lukea tätä kannesta kanteen järjestyksessä, yhtä hyvin tästä voisi aika ajoin selata yksittäisiä pätkiä (ja näin Háfezia ilmeisesti luetaankin myös nyky-Iranissa).

Käytetyssä symboliikassa on niin korostuneesti vakiintunutta kuvastoa että kirjaimellisen luennan usein ohittaa allegorinen, tai anagoginen luenta, ja tätä kautta Háfez on ennemmin kuin varsinainen viinitupien laulaja (jonkun Bellmanin tapaan) mystikko, joka etsii ilmaisuja verhontakaisen kokemukselle, ja monen muun mystikon tapaan suhtautuu kielteisesti onttoon ulkokultaisuuteen.

Hämeen-Anttila avaa näitä symboleja ja viittauksia runsaissa selityksissä kirjan lopussa, joten aika lailla runojen rinnalla annetaan myös niiden selityksiä, mutta toisaalta kun mystiikan aihe aina on laajempi kuin mitä sanat tai niiden selityksetkään mahdollistavat, niin ei tätä puhkiselittää voi koskaan.

Tätä lukiessa ajatukset vaelsivat aiheeseen joka on mietityttänyt aiemminkin, eli runollisen sinän ja minän käsittelyyn. Runoissa puhutaan toistuvasti Rakastetulle, jonka nimeä ei perinteisesti lausuta (silloinkin kun kyse on maallisesta rakastetusta käytetään väärää nimeä, tunnistettava nimi olisi kauhistus), ja tämä runollinen Sinä on usein luettavissa myös Jumalaksi, ja maallisen rakkauden kuvat vertauskuvina mystiselle rakkaudelle (ja toisaalta teologisesti vain Jumala voi todella olla Minä, luomakunta on vain heijastusta Jumalan olemassaolosta, eli mites tämä nyt sitten oikein meneekään).
Runollinen Minä taas on hyvin esillä, melkein joka runon viimeisessä säkeessä Háfez mainitsee itsensä nimeltä, mutta niin, onko runo-Háfez kuitenkaan runoilija-Háfez...runo-minä kun ylistää viinin juovuttavuutta, kuten tekee moni muukin islamin mystikkorunoilija, myös he jotka muslimirunoilijoina eivät tietenkään viiniin itse koske...ja samalla teologisesti tämän minän katoaminen on keskeinen pyrkimys (ja siihen perustuu myös viinin juovuttavuuden autuus ja ehkä näin myös minän häpäiseminen).

Taas kerran vapaasti tulkiten otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (Runo18-haastekin edistyy yhä).

Emme me välitä totuudesta

Aamun koitteessa kedon lintu
sanoi vasta-auenneelle ruusulle:
"Älä kersku kauneudella;
tässä tarhassa
on monta kaltaistasi kukkaa!"

Ruusu nauroi vastaan: "Emme me
välitä totuudesta!
Yksikään rakastaja
ei puhu kovia sanoja rakastetulleen."

Joka ei ole pyyhkinyt
viinituvan lattiaa kasvoillaan,
se ei ole koskaan tuntenut
rakkauden tuoksua nenässään.

Jos tahdot maistaa tästä maljasta
- helmirivein koristeltu rubiinireunus -
sinun täytyy vuodattaa silmistäsi
helmiä ja rubiineita.

Minä kysyin ruusutarhalta:
"Jamshídin valtaistuin,
missä on nyt ruusu,
maailmannäkevä maljasi?"
Tarha vastasi: "Ah ja voi,
virkeä onneni väsyi ja nukkui pois!"

Eivät rakkauden sanat
nouse kiireesti kielelle.
Tarjoilija, kaada viiniä!
Pannaan piste keskustelulle!

Háfezin kyynel
hukutti mereen järjen ja mielen.
Mitä hän voi tehdä?
Hän ei pysty kätkemään
rakkauden polttavaa tuskaa.

Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä

En ole sitä Oiva Paloheimon tunnetuinta teosta, Tirlittania, lukenut, enkä kyllä muutakaan, nyt sitten tämän runokokoelman.
Painopiste on kristillisessä runoudessa, mukana on niin raamatullista apokryfiaa Jeesus-lapsesta kuin tuonpuoleisen läpäisemää arkisuutta, huumorikajeen ollessa mukana, kohdistuu se sitten ulkokultaiseen tekopyhyyteen tai kyvyttömyyteen havaita pyhää...ja tietty ulkopuolisuuden sävy on mukana niin kuin kokoelman nimiruno jo kertookin, mutta toisaalta jos ensimmäiset ovat viimeisiä ja toisinpäin niin ehkä se mikä näyttää ulkopuoliselta ja vähäiseltä onkin suurempaa.

40-luvulla ollaan eli mitallisuus on lähinnä viitteellistä mutta rytmi on kyllä keskeinen elementti, ja modernismista ei ole vielä kaikujakaan, sen verran runsaasti on kerronnallisuutta.

Loppuruno (ote)

Olen nähnyt ja puhunut näkyjen mukaan.
Mikä sitten on se, joka näkyjä tahtoo,
joka harhoja seurata, uskoa tahtoo.
Sydän sittenkään ei olla se saata,
sillä sydän on elämäntoivoa täynnä,
veren lämpimän itkunhyrskettä täynnä.
Ja itku on ainoa, joka on totta,
ja tosi ei harhojen turhuutta seuraa.
Mutta - entä jos ovatkin itkumme kaikki,
tämä kuolemanpelkomme toivoton nyyhke,
se jos onkin harhojen tähden saatu,
se jos onkin itkua siitä, että
ikiautuus itkuton harhaa onkin,
ja petosta toivo, koska se tuokin
rajatonten ja syvien vetten päälle
loputonten pettymystemme illat?
Tai ehkä tää kaikki on aivan toisin,
ja sekin taas tuhansin tavoin toisin?
Sitä tiedä en. Todistaa tahdo en, tohdi.

François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi

Jatkan vanhoilla historiallisilla romaaneilla, tai lyhyt pienoisromaani tämä kyllä on: François-René de Chateaubriandin ranskalaisen romantiikan klassikko on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella mutta sijoittuu 1500-luvun alkuun (muutaman vuoden takainen suomennos Hanu Salmen).

Tarina on varsin kompakti: maurit on karkoitettu Espanjasta Afrikan puolelle mutta nuori Aben-Hamet palaa vierailulle Granadaan...ja kohtaa siellä ihanan neitosen Blancan: nämä rakastuvat toisiinsa palavasti mutta mitä tehdä kun toinen on muslimi ja toinen kristitty? Ja jos tästäkin päästäisiin yli niin on myös toinen erottava tekijä...

Rakkaudesta ja kunniasta on siis puhe, ja romantiikkaan sopivasti teos on jo tietoinen omasta anakronistisuudestaan, viitataan että tämän ajan kaltaista kunniakäsitystä ei voida odottaa kirjailijan omalta ajalta (eikä kyllä meidänkään), ja kirjailija korostaa jatkuvasti menneisyyttä, Aben-Hamet ja Blanca ovat arvokkaiden sukujensa viimeisiä, ja kohdataan menneen maaiman jäänteillä, raunioiden ja hautausmaiden keskellä...historia on raskas kantaa, mutta samalla se antaa rakkaudelle myös gravitasta, tämä ei ole pientä intohimoa.

Ihan mukava välipalakirja.

Kesälukumaraton 3-4.8.

En ole tänä vuonna ehtinyt muihin yhteiskesämaratoneihin mukaan, mutta tähän sitten, useampina muina kesinä on jo tullut maratoonattua, ja vähän muulloinkin (viimeksi talvella).

Idea pysyy samana, eli 24 tunnin ajan keskitytään runsaasti lukemiseen (yhä aion syödä, nukkua yms siinä ohessa) ja kirjoitellaan tänne miten edistyy. Ajattelin aloittaa jo hyvissä ajoin, eli nyt perjantain puolella 11.30 ja jatkaa huomiseen klo 11.30 jolloin moni muu ei ole varmaan vielä edes aloittanut...
Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat.

Kokeilen taas vähän paksummalla kirjalla, eli Verner von Heidenstamin Folkungien suvulla, reilu 400 sivua, katsotaan miten lähtee luistamaan ja luenko sitten myös jotain muuta...pari alkusivua on jo ehditty vilkaista että kirja on luettava, mutta varsinaisesti uppoudun muinaiseen Ruotsiin...pian.

13.30
Sadekuuro pyyhkäisi ohi, ja reilu sata sivua on luettu Folke Filbyterin vaiheista (suom. Yrjä Kaijärvi): viikinki lopettaa merenkulun ja saatujen rikkauksien turvin hankkii itselleen maata, talon joka on seudun rikkain mutta kun Folke ei käy käräjillä, ottaa lastensa äidiksi (ei siis vapaana ostetuksi emännäksi kuitenkaan) lappalaiskääpiön ja muutenkin elää tavoista välinpitämättömästi saa osakseen myös halveksuntaa, ja tämä äityy isommaksikin riidaksi...
Ja kristinuskokin alkaa tehdä tulojaan, vaikka Folke nyt halveksii kaikkia jumalia.
Historiallinen romaani jonka kirjoitushetkestäkin on jo hyvän matkaa päälle sata vuotta eli sen puolesta ei yritä miellyttää nykylukijaa: saagojen tunnelmaa on mukana, tyyli on hieman kaunokirjallisen laveampi kuin vaikkapa Norjan kuningassaagojen lakoninen toteavuus, muttei kovin paljoa, ja menoa ja meininkiä ja herkullisia yksityiskohtia kyllä riittää: vähän tuli mieleen Game of Thrones.

Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut huomanneeksi, että äiti oli niin pieni ja jo niin perin kuihtunut ja peloittavan ruma. Hänkö minut on synnyttänyt elämään? hän ajatteli.
- Ingevald, sanoi äiti vihdoin. - Minä olen toisten orjien joukossa ja kuulin, mitä sinä mutisit hampaittesi välistä. Siksi minä seurasin sinua.
- Pelkäätkö, että minä ruoskin Umasumblaa, kivijumalaa?
- Ei, minä pelkäsin, ettei sinulla olisi rohkeutta siihen. Kosta, poikani. Kosto on lievitys ja ilo maailmassa. Ja opi sitten rakastamaan kaikkea, mikä on kultaa ja hopeaa. Se vain on päivän vaivojen arvoista.
Äiti meni vähän lähemmäksi. Kun hän seisoi siinä aivan pojan vieressä ja pureskeli kallioimarretta ja maiskutti kielellään ja puhui peukaloilla, alkoi poika inhota häntä, niin ettei hän enää voinut sanoa häntä äidikseen.

Jatketaan, tai ehkä piipahdan hetken ulkona.

16.30

Folkungien suvun ensimmäinen puolisko luettu, eli olen sivulla 221. Kunnon sukusaagan tapaan ensimmäinen sukupolvi eli Folke Filbyter saateltiin nyt sitten vanhuuden lepoon ja jälkeläiset ovat eri asemassa erilaisessa maassa, ja yhä tästä tulee päällimmäisenä assosiaationa mieleen Game of Thrones ja muut samantyyliset tv-sarjat, HBO-sarjaksi tähän pitäisi vaan laittaa enemmän alastomia naisia (niitä oli lupaavasti ihan kirjan alussa mutta sinne jäivät).

Kirjailija pelaa aika paljon pareilla joiden välisistä konflikteista ammennetaan aineksia ja tarinaa, oli puhe sitten talonpojista joista toinen on rikas ja halveksittu ja toinen köyhempi ja arvostettu, kuninkaista joista toista seuraa hyvä ja toista huono onni, vaikka onni vaihteleekin, veljeksistä jotka kosivat samaa neitoa toinen kullalla ja toinen raudalla, varakkaasta talonpojasta ja kurjasta kerjäläisestä joista toinen löytää onnensa paremmin kuin toinen...niin, ja tietysti aasoista ja kristinuskosta.
Käyttövoimana tosiaan käytetään saagojen ja tarujen symbolista voimaa, vaikka niitä myös käännetään odottamattomille teille...

- [...] Useimmat onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, vaan he tahtova pahalla saada itselleen myötäkäymisiä, silloinkin kun heillä on vastoinkäymisten vuoro. Toisella kertaa svealaiset ehkä ovat yhtä valmiit kutsumaan sinut ja sinun lakisi, kuin he tänä päivänä ovat valmiit kivittämään sinut. Mene takaisin kuninkaantaloon ja anna minun, jolla nyt on onnea, hoitaa arpanappuloita vuorostani. Se on meidän molempien ainoa pelastus.
- Luulin, että sinä olit minun ystäviäni, Sven.
- Niin olinki, Inge, mutta sinun ei tule pyytää enempää kuin voit saada. Jokaisen ihmisen täytyy kokea, että juuri se, mitä hän nuoruudessaan luuli mahdottomaksi, tapahtuu. Hänen parhaimmaksi ystäväkseen tulee se, joka pettää hänet varmimmin.
- Sinä olet viekas mies.
- Sen arvostelun minä ehkä ansaitsen.
- Ja minua kohtaan sinä olet ollut täynnä vilppiä.
- En koskaan teoissa, ainoastaan sydämessä.

Jees, jatketaan.

19.00

- Olen etsinyt sinua, Valdemar, ja nyt lopulta kuulin, että sinä leikit ja loruilit täällä.
- Se oli tyhjänpäiväistä loruilua.
- Kaikki alkaa tyhjästä, veli. Viha, väärinkäsitys, rakkaus. Tyhjästä kasvoi koko Folkungien puu.

Kirjan toisella puoliskolla, sivulla 331 ollaan, ja tässä tehtiinkin muutaman sukupolven hyppäys ajassa eteenpäin, nyt Folkungat ovat mahtava ja varakas suku, nuori Valdemar on kuningas vaikka varsinaisena hallitsijana onkin Birger-jaarli.

Eli nyt ollaan selvemmin tunnetulla historiallisella aikakaudella 1200-luvun puolivälissä, ja keskeisenä konfliktiparina kuningas Valdemar ja veljensä herttua Maunu, taas hyvin erilaiset ja vaikka veljesrakkautta onkin, niin ristiriita sen kun vahvistuu...
Sympaattisella tavalla edellisen osan Folke Filbyteriin, suvun kantaisään, viitataan pariin kertaan mutta henkilö on verhoutunut historialliseen glooriaan jolla on hyvin vähän tekemistä kirjassa esiintyneen henkilön kanssa, niinkuin kai tapaakin käydä.
Samalla tyylilaji on siirtynyt lähemmäs perinteistä historiallista romaania, mikä on minusta vähän tylsää, kun pidin tuosta saagamaisemmasta sävystä...mutta jatketaan.

21.00

- Mistä sinä tulet? hän kysyi. - Mikä on talosi nimi, ja kuka sinä olet?
- Minä tulen kaikista ilmansuunnista. Minun talojeni nimet ovat sora ja tuhka, ja itse minä en ole mitään muuta kuin ruotsalaisten kuninkaan veli.
- Silloin sinua on odotettu, vastasi mies. - Vahvista itseäsi muutamalla pisaralla, kuningas Henkipatto, mutta älä viivy kauan. En tahdo nähdä Folkungien veren tahraavan näitä portaita. Se on hirveätä verta, ja minä tahdon liikkua linnassa keskellä pimeää yötä pelkäämättä.

Folkungien suku päättyy sivulle 448, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon vaiheiden loppuun joita sitten olikin koko jälkimmäinen puolisko kirjasta, yksi ajautuu ongelmiin valtakunnan kanssa naisen vuoksi, toinen hylkää naisen valtakunnan vuoksi...
Mutjoo, ensimmäisestä puoliskosta pidin paljonkin, jälkimmäinen oli perinteisempi vähän vanhanaikainen historiallinen romaani, jossa toki käytettiin yhä hyvin joitain symbolisia elementtejä ja hetkensä siinä oli (ja historiallinen jakso oli tietysti dramaattinen).

Milläs sitten jatkaisi, toista samankokoista kirjaa ei ainakaan ehdi maratonin aikana mutta jotain ohuempaa...

10.15

- Pyhä mies, sanoi hän hänelle, - poikani on isätön, ja minä olen vain köyhä vaimo. En voi tarjota sinulle muuta kuin kiitollisuuteni, mutta...
- Riittää, sanoi ennustaja, - tiedän jo, mitä aiot pyytää. Toivot että poikasi tulisi rikkaaksi, eikö niin? Mitäpä minun apuni olisi siihen tarpeen! Tee pojastasi kauppias ja opeta hänet varastamaan kuten Mansur vanhus, tee hänestä bashi-bosukki, joka ryöstää veljiltään, dervishi, joka imartelee ja valhettelee. Kaikki virheet johtavat rikkauteen, kun ne ovat yhtyneet halvimpaan niistä kaikista - ahneuteen! Kas siinä elämän salaisuus. Jää hyvästi!
- Sitä en tarkoittanut, huudahti beduiinivaimo ihmeissään, - ja on väärin tehdä sillä tavoin minusta pilkkaa. - Pojastani pitää tulla rehellinen mies, kuten hänen isänsäkin oli. Toivomukseni olisi, että hän tulisi onnelliseksi maailmassa.
- Rehelliseksi ja onnelliseksi! sanoi dervishi nauraen kummallista naurua. - Ja minun puoleeni sinä käännyt lausuaksesi tuon toivomuksen! Kunnon vaimo, sinä haluaisit löytää nelilehtisen apilan, jota ei kukaan ole nähnyt Aabrahamin ajoista saakka. Hakekoon poikasi sitä! Kun hän on sen löytänyt, voit olla varma, ettei häneltä ole puuttuva mitään!

Eilen illalla ja tänä aamuna jatkoin vanhojen historiallis-myyttisten tarinoiden parissa, nyt vuorossa Edouard Laboulayen Abdallah, Eli Nelilehtinen Apila (suom. Hilja Walldén).
Laboulayen tunnetumpiin saavutuksiin kuulunee idea lahjoittaa Yhdysvalloille massiivinen soihtua kantavan naisen patsas, jonka olette saattaneet joskus nähdä, mutta tätä kirjallista tuotantoakin löytyy.
Tämä on tyylillisesti kerrotuista saduista ja tarinoista ammentava kertomus kuinka rikas egyptiläiskauppias Mansur saa vihdoin pojan, Omarin ja tätä varjellakseen antaa tämän kasvatettavaksi beduiiniystäväperheeseen, johon on vähän aikaa syntynyt poika, Abdallah.
Mutta kun ennustaja sanoo että Omarin paras ystävä tulee hänen parhaaksi vihollisekseen, Mansur huolestuu ja neuvottelee Eblisiltä kolme toivomusta, että Omarista tulisi rikas kaiken ikänsä, terve kaiken ikänsä ja (huolestuneena ennustuksesta) läpeensä itsekäs...
Ja kun niin nämä kuin Abdallahille toivottu rehellisyys ja onnellisuus toteutuvat niin siitä seuraa sitten kaikenlaista, kirjan 169 sivun verran.

Pidän yhä tällaisesta kerrotun tarinan tyylistä ja jutussa riittää mainioita käänteitä, joten teos oli varsin viihdyttävä (ja tietysti opettavainen). Walldénin käännös on toki vanhentunut, kun puhutaan kameeleista ja oranssitarhoista, ja horjuvuutta näkyi kirjoitetaanko arabi vai arapi, mutta tähän kirjaan vanhentunut kieliasu sopii kuitenkin (tosin siinä missä proosaosiot levittelevät tuhannen ja yhden yön kliseitä mainiosti, ne harvat laulut taas eivät ole tyyliltään tippaakaan arabirunouden kaltaisia...)

--------------------------------------------
Vielä olisi vähän vajaa tunti aikaa jossa voisi lukea novellin tai pari, tai sitten päättää että tämä oli taas ihan hyvä näin. 

Luettu siis kaksi kirjaa,
Verner von Heidenstam: Folkungien suku
Edouard Laboulaye: Abdallah

Yhteensä 617 sivua.

Kesä-heinäkuun luetut

Michel Tournier - L'aire du Muguet
J.K. Ihalainen - Sytykkeitä
Renée Vivien - La Dame à la louve
Anja Vammelvuo - Totuuden iskut
Boileau-Narcejac - Sueurs froides
W.H. Auden - As I Walked Out One Evening
Marcel Pagnol - Angèle
Viljo Kajava - Siivitetyt kädet
J.G.Ballard - Crash
Vapauden tulet -antologia
Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus
Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings
René Barjavel - Les enfants de l'ombre
Olli Heikkonen - Jakutian aurinko
Serge Joncour - Tukalia tilanteita
Aale Tynni - Balladeja ja romansseja

Averil Cameron - Christianity and the Rhetoric of Empire: The Development of Christian Discourse
Bjørn Berge - Kartalta kadonneet : 1800- ja 1900-luvun unohdetut maat

Kahden kuukauden aikana lukeminen on jatkut ihan reipasta tahtia, mutta painottuminen ranskalaisiin sekä suomalaiseen runouteen on pysynyt vahvana, ja runoutta on muutenkin tullut luettua paljon...ja luetaan vielä jatkossakin, vaikka proosaan saattaa tulla vähän enemmän vaihtelua. Kohtapuoleen minulla on myös muuta ilmoitusasiaa...

Dekkariviikolle ehdin osallistua, novellihaaste saatiin kasaan tuplapeukuttaen ja käynnissä olevista haasteista Runo18 etenee kohisten, Helmet-haasteessa puuttuu 12 kohtaa ja Perkeissäkin on jo yli puolet katettu (vaikka myönnetään että ne aukiolevat ovat vaikeampia...)

	mies	nainen	muu
englanti	107	107	2	216
suomi	70	47	1	118
ranska	49	15	2	66
saksa	44	11		55
japani	37	10		47
italia	37	2		39
venäjä	26	7	2	35
ruotsi	23	12		35
norja	13	4		17
espanja	11	4	1	16
tsekki	12	2		14
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	5	1		6
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
bengali	1			1
	485	244	18	747

Aale Tynni - Balladeja ja romansseja

Tällä kertaa jäi välistä bloggaajien klassikkohaaste, muut kiireet estivät otolliseen aikaan harkitsemisen minkä ison klassikon haluaisinkaan napata tällä kertaa, mutta tämä Aale Tynnin runokokoelma omalla tavallaan sopii teemaan.

Kun Tynnillä on kokemusta vanhemman runouden kääntäjänä (Eddat ja muut vastaavat) niin tässä oman tuotantonsa teoksessa myös harjoitetaan historiallista tyyliä, runot tosiaan ovat laulumaisia balladeja ja romansseja vaikka mukana on modernimpaakin otetta.
Sisältökin viittailee historiaan, myytteihin ja tarinoihin eli kertovia elementtejä on mukana, mutta ihan perinteistä epiikkaa tässä ei kuitenkaan harrasteta, enemmänkin ollan viittauksen ja symbolin tasolla: osan lähteistä ja viitteistä tunnistin ja osaa varmaankaan en, ja osa runoista varmaan toimii hyvin vaikka viitteitä ei tunnistaisikaan ja osa ehkä ei...mutta tietty perehtyneisyys tarinoihin varmaan auttaa. Ovatko sitten vaikka Tam Lin tai satu aasinkorvaisesta kuninkaasta klassikoita? Kai ne ovat jos niihin voidaan näin vain viitata.

Narrin laulu

Kun katolla pääskyset helistävät
perintörahojaan,
minä rikkauttani helistän,
teen linnan Espanjaan.
Mikä kimmellys onkaan tarhassa,
kun kukkivat kirsikat,
kuin kultavitjat viserrykset
puista riippuvat.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun oksat tuulessa pyörivät,
kun puissa huminoi,
minä käännyn myös, minä pyörin myös,
en mitään sille voi.
Ja kun vuorenrinta rapautuu,
kivi vierii alaspäin,
minä myöskin kuperkeikan teen,
teen monta peräkkäin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun vaahteranhedelmät irtoavat
ja lentävät siipineen,
minä siipiä poimin ja itselleni
pitkän nenän teen.
Se on hauska leikki ja harjoitus,
niin oppii sydänkin
sitä palkkaa vastaanottamaan,
mikä saadaan varmimmin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans. 

Serge Joncour - Tukalia tilanteita

Ei-kovin-paksussa kirjassa Serge Joncour kertoo 44 tapahtumasta (jutun keskipituus on kolmesta neljään sivua) jossa sinä olet joutunut kiusalliseen tilanteeseen: valitset hienossa ravintolassa viiniä, olet vierailulla ystäväperheen luona huomaten että juuri ennen saapumistasi on selvästi ollut mehevä riita käynnissä, nenäkäs yhdeksänvuotias on juuri matittanut kuninkaasi, maalariystäväsi kysyy mielipidettä uudesta teoksestaan jne.

Vähän tästä tuli mieleen Finnish Nightmares, kuvaukset epämiellyttävistä sosiaalisista tilanteista sillai humoristisesti: tässä tosin ihan mikä tahansa sosiaalinen tilanne ei herätä kauhua vaan tilanteiden pitää kehittyä hieman monimutkaisemmiksi ja kyse on enemmän kasvojen menettämisestä, mutta ei se ole elämä aina helppoa ranskalaisillakaan.

Ja siinä missä Finnish Nightmares -Matti pysyy aika sympaattisena, tämän kirjan laajemmin kehitellyissä tilanteissa myöskään sinä et selviä aina mukavana tyyppinä, monet negatiivisemmat ja häijymmätkin toimintamallit, joihin turvautumista et haluaisi tunnustaa edes itsellesi, tulevat käyttöön.

Yleissävy pysyy kuitenkin varsin kepeänä, mukavana välipalana tai laukkukirjana, mieleen tuli myös esim. Katja Kallion Tyypit. 

Olli Heikkonen - Jakutian aurinko

Jonkinlainen juoni tästä Olli Heikkosen esikoisrunokokoelmasta löytyy, tai ainakin selkeä rakenne, matka halki Venäjän (ilmeisesti Siperian radalla). Liike ja matkanteon rytmi tuntuvat kirjassa (niin oma kuin kerrotut viittauksen Spunikiin, Laikaan yms) mutta niille vastavoimana on myös nähtyjen ja koettujen ympäristöjen pysätyneisyys ja historian eri kerrostumien sekoittuminen: Neuvostoliitto on entinen mutta samalla yhä läsnä, ja viittauksia on kauemmaskin.
Kun tarpeeksi kauas mennään niin ihmiset ja ympäristö alkaa elää omaa rytmiään johon historialliset juonteet liittyvät hitaasti ja poistuvat yhtä hitaasti...

Venäjä- ja Siperia-mielikuvia heitellään sen verran tiheästi että alkaa mietityttää onko pohjalla kokemuksia vai tehdäänkö matka puhtaan fiktiivisesti, juurikin mielikuvien verkkoa punoen (ja onko sillä sitten niin väliäkään? Ehkä, ottaen huomioon lukijan taipumuksen omaksua fiktiotakin faktana). Toisaalta mielikuvien verkko kannattaa hyvin, teokseen ja sen matkalle on varsin helppoa päästä mukaan (tätä helppoutta ovat jotkut näköjään vähän kritisoineetkin).

Teosta on luettu Kiiltomadossa ja parissakin blogissa.

Hei vaan. Maisema ei vaihdu.
Täällä vanha filmi pyörii. Sama rahina
aamusta iltaan. Täällä hammas kasvaa
vinoon, ja niin rakennukset kopioivat toisiaan.
Siellä täällä lammas pakenee horisonttiin.
Eivätkä nämä tuoksut sinusta muistuta: salami,
seljanka ja joku muu, pistävämpi. Eivät loputtomat
puheet, kuten "reformi on viimein pantava toimeen"
ja "Tšeljabinskin Traktor pysyy sarjassa tänäkin vuonna".
Silti jokainen kiskonväli on isku.
Että pääsen lähemmäs asemaa, että pääsen lähemmäs
sinua. Edelleen filmi pyörii, mainoskatkot kelataan.
Edelleen lampaat pakenevat horisonttiin.
Kunnes niitä ei ole.

Alexandre Astier & Steven Dupré - Kaamelott

Sarjakuviahan tuli tietysti Ranskassa ollessa luettua runsaasti, kun se on yksi sarjakuvan kolmesta keskeisestä kielestä (englannin ja japanin ohella), ja aika monesta voisi blogatakin, mutta tästä ihan pitääkin kun se sopii hyvin Perkeet-lukuhaasteen kohtaan 11. Televisiosarjaan perustuva kirja.

En tosin tiennyt sitä aloittaessani sarjaa lukea (olen lukenut kolme albumia, tähän mennessä sitä on ilmestynyt kahdeksan albumia), mutta kun minua on aiemminkin kiinnostanut kuningas Arthuriin liittyvät tarinat niin olin huomioinut potentiaalisesti kiinnostavana, näköjään humoristisena tulkintana myytistä, ja eka osa sattui löytymään sopuhintaan käytettynä...

Albumia lukiessa huomasi kuitenkin että hahmoja ja tapahtumia ei juuri esitelty, tarina oli kyllä itsenäinen ja näin ollen ymmärrettävä mutta selvästi odotettiin että jotkut asiat olivat lukijalle ennestään tuttuja, josta sitten huomasin että tämähän on tosiaan ollut ensiksi tv-sarja (jota en ole vielä nähnyt, mutta alkoi luonnollisesti kiinnostaa).

Niin, sijoitutaan siis kuningas Arthurin hoviin jonnekin varhaiskeskiajalle, humoristisia seikkailuja ei leimaa suuri sankaruus vaan useimmiten päinvastoin mutta näissä kuitenkin saadaan luotua ihan kunnollisia seikkailuja, joka albumissa on ollut ihan albumimittainen toimiva juoni (kun joskus nämä huumoriseikkailut ovat enemmän sarja irrallisia gageja). Törmäilyhuumoria toki on, ja anakronistisia vitsejä, ja roolipelien harrastajatkin saattavat tunnistaa jotain elementtejä...

Ensimmäisessä Kaamelottin suuntaan on jo jonkin aikaa vaeltanut yksittäisiä epäkuolleita sotureita jotka yksittäisinä eivät ole koskaan olleet erityisen vaarallisia mutta vähän ärsyttäviä kuitenkin. Toisessa huolena on maagiset esineet, kaksi tuolia jotka ovat yhteydessä keskenään niin että kun yhdelle istuu niin teleporttautuu toiselle, ja kun yksi päätyy Arthurille ja toinen on viikinkisotajoukon hallussa. 

Ja kolmannessa kultakaivokselta ei ole enää tullut vähään aikaan lähetyksiä, onkohan siellä tapahtunut jotakin...

Kuvitusta leimaa, no, funktionaalisuus, se on vähän jäykkää eikä mitenkään ihmeellistä mutta ammattitaitoista ja tehtävänsä täyttävää (vähän kuin jotkut Mustanaamion rivipiirtäjät), ja kun tarinoihin oli jopa ihan panostettukin niin kokonaisuus ei ehkä ole kaikkein mieleenjäävintä sarjakuvaa niin kuitenkin toimivaa viihdettä.

René Barjavel - Les enfants de l'ombre

Ei minulla oikein mitään tietoa ollut kuka on René Barjavel tai millainen tämä kirja olisi, kun lähdin lukemaan, olipahan ohut kolmen novellin kirja (ja näiden minikirjojen tapaan on itse asiassa osa isommasta novellikokoelmasta, Le prince blessé).

Ensimmäinen novelli lähtee kuitenkin sen verran omalaatuisiin maailmoihin että ei tässä mitään arkirealismia olla:

Le prince blessé viittailee Tuhannen ja yhden yön taruihin, joka nyt jostain syystä on jatkunut nykyaikaan asti, ja uskovaisten ruhtinas Bagdadin kalifi Harun al-Rashid jatkaa valtakauttaan. Kalifi tuntee kuitenkin aikansa pian päättyvän ja kantaa huolta jälkeläisestään...prinssi Ali syntyy, ja kasvaa kauniina, älykkäänä ja rakastettuna nuorukaisena ja koulutuksensa viimeisenä etappina hänet lähetetään djinni-opettajan kanssa Pariisiin oppimaan tavoille...ja kaikki sujuukin varsin hyvin siihen saakka kunnes Ali sattuu rakastumaan täysin epäsopivaan naiseen.

Kahdessa muussakin tarinassa liikutaan spefin laitamilla tai ihan sen ytimessä: niminovellissa pikkukaupungin asukkaat omistautuvat pyörittämään terveysvesibisnestä tavalla joka tekee elämästä aika merkillistä, ja Béni soit l'atomessa taas stratobussin kuljettaja ja matkustajat jäävät eloon kun suuri osa sivistyneestä maailmasta tuhoutuu maailmanlaajuisessa ydinsodassa (ja sitten novellia jatketaan hieman Viimeisen kiitoshymnin suuntaan).

Wikipediasta katselin sitten että näköjään Barjavelin muukin tuotanto näkyy olevan spefiä: tämä kolmen novellin läpileikkaus kattaa hyvin erilaisia tyylejä ihan perinteisestä ihan vaan kummalliseen mutta yhtäläisyyksiäkin on (mm. yksi aika omalaatuinen temaattinen linkki hyvin erilaisten novellien kesken). Ensimmäisestä novellista pidin varmaan eniten sen satumaisen kerrontatyylin ja omalaatuisen miljöön vuoksi, täytyy katsoa jos sopivatsi tulisi lisääkin Barjavelin kirjoja vastaan...

Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings

Tämä kirja oli jäänyt mieleen positiivisista kommenteista 1001 Books -ryhmässä (ja Oprah Winfreykin kehuu!) joten kun tuli sopivasti vastaan niin luin.
Sinänsä kirja on yksi 1001 Books -listan "kuuluuko tämä listalle"-poikkeuksista kyseessä kun ei ole selvä fiktio vaan ensimmäinen osa Maya Angeloun elämäkertaa (tai ehkä tätä täytyisi pitää autofiktiona?), kattaen ikävuosia kolmesta seitsemääntoista 30-40-luvuilla.

Kun Marguerite Johnson oli kolmivuotias, tämän vanhempien avioliitto hajosi ja Marguerite nelivuotiaan veljensä kanssa lähetettiin isoäidin hoitoon Stampsin pikkukaupunkiin Arkansasiin, jossa vietetään lapsuusvuodet, ja varhaisteininä siirrytään sitten äidin luon Kaliforniaan, ja kummassakin paikassa koetaan paljon ja kokemuksia laajennetaan myös koskemaan laajemminkin mitä oli olla musta/tyttö/musta tyttö aikakauden Amerikassa...

Bailey and I decided to memorize a scene from The Merchant of Venice, but we realized that Momma would question us about the author and that we'd have to tell her that Shakespeare was white, and it wouldn't matter to her whether he was dead or not. So we chose "The Creation" by James Weldon Johnson instead.

Kirja etenee hieman fragmenttisesti mikä sinänsä sopiikin lapsuuskuvauksiin jossa osa muistoista on ehkä vähän hämärtynyt ja kaikkia asioita tai niiden konteksteja ei silloin oikein tajua, ja kaunokirjallisesti kehitetyt teemat ovat näin keskeisemmässä osassa kuin kaikkien faktojen esittely (ja ilmeisesti Angelou on ilmoittanut tehneensä joitain muutoksia tosiasioihin, mm. yhdistäneensä joitain henkilöitä yksiksi sivuhenkilöiksi, ja että on pitänyt kirjan päähenkilön mielessään itsestään eroavana henkilönä).
Keskeinen teema jota kehitellään koko kirjan laajuudella on rasismi, sen ilmenemismuodot ja sen vastustaminen (siinä määrin että jos on sitä mieltä että kaikki ideologisista lähtökohdista kirjoitettu kirjallisuus pitäisi heittää roskiin, tämä menisi myös). Ja onhan tämä kirja paitsi aiheeltaan myös hengeltään kovin amerikkalainen, sellainen "vaikeuksien kautta voittoon"-sankaritarina (sellaisella "inspirational speaker"-tavalla joka ehkä vetosi myös Oprah Winfreyhin), mutta onpahan ainakin hyvin havainnoitu ja kirjoitettu (eikä Angelou itseäänkään säästä itseironialta...), ja kyllä, sisältää havaintoja ja kokemuksia joita ei valkoisena suomalaisena ehkä tule edes ajatelleeksi...

Some years before, I had established a code which never varied. I didn't lie. It was understood that I didn't lie because I was too proud to be caught and forced to admit that I was capable of less than Olympian action. Mother must have concluded that since I was above out-and-out lying I was also beyond deceit. She was deceived.

Pääsinpäs osallistumaan naistenviikon haasteeseen, ja Helmet-haasteesta saan kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan (katsotaan jos ne seuraavatkin osat tulevat joskus vastaan)

Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus

Näitä sodanaikaisia ja välittömästi sitä seuraavia runoteoksia on tulllut luettua useampikin, Jylhää, Kupiaista, Koskenniemeä, Uurtoa, Kallasta...ja tähän joukkoon liittyy myös Timo Töyrylä esikoisrunokokoelmallaan vuodelta 1943.

Seurastaan Töyrylä kuitenkin eroaa varhaismodernismillaan, mitta on vapaata ja kielessä on jo pyrkimystä luonnollisuuteen erikoistuneen runokielen sijaan.
Myös aiheessa ja kuvastossa liikutaan vähän maltisillemmissa tunnelmissa kuin Jylhä, Kupiainen tai Uurto, sotilaan mielentunnelmista on puhe mutta kirjan nimi kertookin hyvin mistä on kyse, puhe on sodan riistämästä nuoruudesta ja väsymyksestä mutta liiallista makaaberiutta vältellään: Töyrylä on tämän kokoelman ilmestyessä 22-vuotias ja ehkä nuorempana ei sitten vielä tule niin voimakkaasti ajatelleeksi omaa kuolevaisuuttaan? Runon kokija on usein "me", ehkä kokonainen sukupolvi, jossa kuolema jää usein kuitenkin tilastolliseksi tapahtumaksi? (Tai ehkä se on hämäläisyys.)

Harmaudesta ehkä johtuu että teos ei ole jäänyt samalla tavalla tunnetuksi kuin moni muu sotatarina, vaikka ehkä tässä tavoitetaan myös realistinen kokemus joka ei ole mahtipontinen sankaritarina eikä myöskään makaaberia kauhua...
(Kirjassa on myös viehättävä Tapio Tapiovaaran kuvitus).)

Värit ovat kauniit -

Hänen ainoa veljensä kaatui Tuulosjoella
pitkän rantaheinän keskelle,
ja kun häntä siitä muistutettiin,
vastasi hän totisesti:
- Niin kuulemma teki -
Kolmeentoista vuoteen
hän ei ole käynyt kotonaan Pohjois-Hämeessä,
missä nyt saisi liikkua isäntänä
- eikä aio käydäkään enää.

Mutta noiden vuosien aikkana
hän on kuljettanut salakuljetusvenettä
Pohjanlahden sysipimeässä,
ajelehtinut tukkilautoilla,
kuokkinut vieraille soita,
- rikkonut paljon, ja kärsinyt unohtaessaan.

Sodassa saamansa vapaudenristin
hän luovutti pantiksi suuressa pelissä
puhuen hiljaa:
Värit ovat kauniit - jos elämäkin olisi kaunis.

Vapauden tulet

Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.

Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.

Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.

Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...

Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)

Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.

Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?

Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.

Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!

J.G.Ballard - Crash

Kategorioita, joissa J.G.Ballardin Crash on hyvä kirja, on vaikea löytää, mahdollisesti niitä on yksi: teos täyttänee tekijänsä tavoitteet.
Tämä on kuitenkin hyvä täsmäisku haasteeseen, vaikka 1001 Books -listalta löytyykin niin sopii se myös Perkeet-lukuhaasteeseen kirjana, jota on kehoitettu välttämään, ja tekisipä mieli laittaa se myös Helmet-haasteen kohtaan "Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi", koska se ei yritä olla kenenkään mukavuusalueella (vähän myöhässä olen ujuttaakseni kirjan pride-viikolle vaikka se sinnekin olisi sopinut).

Ballard nimeää kirjan lajityypin jo esipuheessa pornografiaksi, joskin kuten helposti käy jos päätyy syystä tai toisesta näkemään pornografiaa joka jää itselle vieraaksi eikä siis kiihottavaksi, syntyvä vaikutelma on ennemminkinvoimakkaasti vieraannuttava ja vaihtelevasti absurdin huvittava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?), kuvottava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?) tai tylsistyttävä (noniin, tämä on nähty mutta monotoninen jyystö jatkuu vain). Enkä usko että Ballard varsinaisesti tavoitteli kenenkään kiihottamista, enemmänkin voimakasta vieraantumisen tunnetta...

Kirjallisuudenlajille sopivasti juoni on olemassa tapahtumat-seuraavat-toisiaan -mielessä muttei sillä niin väliä ole ja henkilökuvissa tärkeää on lähinnä obsessiot ja eroottinen psykopatologia. Päähenkilömme James Ballard joutuu pahaan auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen niin oma suhtautuminen autoihin, ihmisruumiiseen ja näiden kohtaamisiin kuin suhde vaimoonkin muuttuu hieman omalaatuiseen suuntaan, ja tapahtuman yhteydessä Ballard kohtaa entisen tv-tiedemiehen Vaughanin ja tämän tuttavapiirin jolla kaikilla on fetisistisen eroottinen suhde auto-onnettomuuksiin niin fantasioissa kuin käytännössä, ja Vaughanin suuri fantasia on auto-onnettomuus jossa Elizabeth Taylor saisi surmansa...
Käytännössä tämä tarkoittaa että suuri osa kirjasta ajellaan autolla lontoolaisen lentokentän tietämillä ja kuvaillaan kliinisesti niin toteutuvia kuin fantasioituja eroottisia ja/tai väkivaltaisia ihmis-ihmis-, ihmis-auto- ja auto-auto-kohtaamisia, ja lukijasta riippuu missä suhteessa tämä huvittaa, kuvottaa tai tylsistyttää.
Kirjaa lukiessa jouduin aika ajoin muistuttelemaan että tämä on englantilainen kirja ja tapahtuu Lontoon lähellä, suuri osa tapahtumista kun sijoittuu lentokentän lähiteille ja parkkipaikoille, jotka paikkoina ovat luonteeltaan ei-oikein-missään, ja kirjan temaattinen seksin, väkivallan, autojen ja tähtikultin sekoittaminen on jotenkin niin kovin amerikkalaista (ja ehkä juuri siksi harva tämä ehkä piti kirjoittaa jossain muualla).

Kirjaa ei siis ole varsinaisesti helppo lukea, vaikka kerrontaratkaisu hyvin selkeästi etenevä onkin, ja mieleen tuli joitain vuosia sitten lukemani vähän samantyylinen Hogg, joskin luotu vaikutelma on samalla hyvin erilainen: siinä missä Hogg aggressiivisestikin pyrkii herättämään lukijassa tuntemuksia ja ajatuksia (ja shokeeraavasti jopa myötätuntoa), Crash vieraannuttaa piirtäen samalla kuvaa dystopiasta jossa ehkä jo elämme.
Esipuheessaan Ballard sanoo pornografian olevan poliittisin fiktion muoto, koska se käsittelee suoraan tapoja joilla hyväksikäytämme toisiamme. Lisään tähän toisaalla esitetyn väitteen (oliko Stephen King? en muista) että kauhukirjallisuus taas on moraalisin fiktion muoto...koska myös sinnepäin tämä kirja viittaa.
("Toisten ihmisten pornografia"-näkökulmasta ajatus harhaili muutamaan kertaan myös alkuvuodesta luettuun Kukkakauppiaan vakioasiakkaaseen, tämän lukeminen avasi tavallaan uusia näkökulmia myös siihen...)

Elements of her body, her square kneecaps below my elbows, her right breast jacked out of its brassière cup, the small ulcer that marked the lower arc of her nipple, were framed within the cabin of the car. as I pressed the head of my penis against the neck of her uterus, in which I could feel a dead machine, her cap, I looked at the cabin around me. This small space was crowded with angular control surfaces and rounded sections of human bodies interacting in unfamiliar junctions, like the first act of homosexual intercourse inside an Apollo capsule. The volumes of Helen's thighs pressing against my hips, her left fist buried in my shoulder, her mouth grasping at my own, the shape and moisture of her anus as I stroked it with my ring finger, were each overlaid by the inventories of a benevolent technology - the moulded binnacle of the instrument dials, the jutting carapace of the steering column shroud, the extravagant piston grip of the handbrake. I felt the warm vinyl of the seat beside me, and then stroked the damp aisle of Helen's perineum. Her hand pressed against my right testicle.