Joulukuun ja vuoden luetut

Josephine Tey - To Love and Be Wise
Walter Dean Myers - 116. kadun jengi
Pär Lagerkvist - Ahasveruksen kuolema
Willa Cather - Lucy Gayheart
H.P. Lovecraft - Charles Dexter Wardin tapaus
Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day

Axa Sorjanen - Puhu pukille
John Curran - Agatha Christien salaiset muistikirjat
Henri J.M. Nouwen - Pyhä ateria

Bill Willingham - Fables 16: Super Team
Don Rosa - Roope Ankan elämä ja teot
Emile Bravo - Seitsemän nälkäistä kääpiökarhua
Kesola & Piironen - Yö huutaa armoa
Gene Luen Yang - American Born Chinese
Hanna Koljonen - Sokerihullu
Ngakama & Hukkanen - Karkuteillä

Joulukuussa tuli taas luettua kaikenlaista, huomattavimpana tuo So Americanin loppurutistus. Watsonista ja Lagerkvistista on tarkoitus kirjoittaa ensi vuoden puolella ja noita hyviä sarjakuviakin on joista olisi voinut jotain kirjoittaa...

Aloin myös laskeskella tämän vuoden aikana luettuja kirjoja näidne kuukausipostausten perusteella. Jos jätän pois sarjakuvat ja runokirjat olen merkinnyt luetuksi vuoden aikana 114 kirjaa, joista 93 kaunokirjallisuutta ja 21 tietokirjallisuutta (todellisuudessa tuohon päälle tulee vielä joitain tietokirjoja joita olen lukenut osittain tai käyttänyt paljon hakuteoksena tms mutta joita en ole lukenut kannesta kanteen kirjana).

Kirjoittajien sukupuolijakauma vetää yhä miesten puolelle, luetusta fiktiosta 59 kirjassa kirjoittaja on mies ja 32 kirjassa nainen. Lisäksi yksi kirjaa joissa kaksi kirjoittajaa, nainen ja mies, ja yksi anonyymi jota vahvasti epäilen mieheksi (1500-luvun Espanjassa kirjoitettu veijariromaani Lazarillo de Tormes).Arvioitu 2:1-suhde miesten eduksi pätee yhä hyvin.
Luetut tietokirjat paiskaavat toki suhteen vahvasti miesten hyväksi, 78 miestä, 33 naista, kaksi nainen&mies -paria ja se yksi anonyymi.

Fiktiota olin lukenut vain suomeksi ja englanniksi,
14 suomenkielistä
45 käännöstä suomeksi
27 englanninkielistä
7 käännöstä englanniksi (japanista, italiasta, espanjasta ja ranskasta).

Alkukielten perusteella jakauma on seuraava:

englanti	49
suomi	14
italia	4
ruotsi	4
japani	4
ranska	4
saksa	4
espanja	2
norja	1
hollanti	1
islanti	1
venäjä	1
tanska	1
unkari	1
viro	1
tsekki	1

eli englanti dominoi yhä vahvasti, ja Eurooppa-haasteen myötä on tullut enemmän noita pieniä kieliä.

Vertailuna viime vuoteen fiktionimikkeiden määrä on pudonnut 108:sta, sukupuolijakauma ja lukukielet pysyneet aika samanlaisina mutta alkukielissä pudotus on kohdistunut eniten viime vuoden isoihin kieliin, englantiin, suomeen, ranskaan, italiaan ja venäjään. Ruotsi ja saksa taas ponnistivat hieman ylöspäin ja kuten sanottu, yhden kirjan kieliä tuli pari lisää.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Underbara finlandssvenskor -haastekoosteet

Suomenruotsalaiset kirjailijat eivät perinteisesti ole minua juuri kiinnostaneet, joten Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen lähdin aika matalin tavoittein, tarkoituksena lukea vuoden aikana ainakin yksi kirja suomenruotsalaiselta kirjailijalta joka ei ole Tove Jansson. Tavoite täyttyi kolmesataa-prosenttisesti, eli luin kolme kirjaa:

Finlandssvenska damer:
Tua Forsström - Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Finlandssvenska herrar:
Philip Teir - Donner-ryhmä

Sakprosa:
Claes Andersson - Jokainen sydämeni lyönti

Ja lukihan nuo, mutta en minä silti näe lähitulevaisuudessani valtavaa määrää suomenruotsalaisia kirjoja jotka aion lukea (no, se Lundbergin Jää vaikuttaa kiinnostavalta).

Eurooppa-haasteessa onnistuin haalimaan 57 kirjaa 25 eri maasta. Laskutapana taas kirjoittajan syntymäpaikka.

Pohjois-Eurooppa (7)
-Islanti: Halldor Laxness - Pitäjänkertomus
-Norja: Henrik Ibsen - Kummittelijat
-Ruotsi: Maria Gripe - Salaisuus varjossa
     Pär Lagerkvist - Sibylla
     Pär Lagerkvist - Ahasveruksen kuolema
-Tanska: Steen Steensen Blicher - Pitäjänlukkarin päiväkirja & Veljbyn pappi
-Viro: Mati Unt - Kuunpimennys

Itä-Eurooppa (3)
-Ukraina: Joseph Conrad - Pimeyden sydän
     Nikolai Gogol - Taras Bulba 
-Venäjä: Aleksandr Puškin - Jevgeni Onegin

Etelä-Eurooppa (11)
-Bulgaria: Miroslav Penkov - East of the West
-Espanja: Anonyymi - Lazarillo de Tormes
     Juan Ramon Jiménez - Harmo ja minä
-Italia: Dino Buzzati - Tataariaro
     Italo Calvino - Adam, One Afternoon 
     Andrea Camilleri - Veden muoto
     Luigi Pirandello - Six Characters in Search of an Author
     Carlo Levi - Christ Stopped at Eboli 
-Kreikka: Doksiadis, Papadimitrou, Papadatos & Di Donna - Logicomix
-Romania: Herta Müller - Ihminen on iso fasaani
-Turkki: Yunus Emre - Hullu sydän

Länsi-Eurooppa (29)
-Alankomaat: Cees Nooteboom - Seuraava tarina
-Belgia: Amelie Nothomb - Vaitelias naapuri
-Irlanti: James Carney (ed.) - Medieval Irish Lyrics
-Iso-Britannia: Graham Greene - Tädin kanssa maailmalla
     Josephine Tey - The Franchise Affair
     Gillian Cross - The Demon Headmaster
     Muriel Spark - The Ballad of Peckham Rye
     Roald Dahl - Jaakko ja jättipersikka
     Charles Lamb - Essays of Elia
     Josephine Tey - Brat Farrar
     Alan Garner - Mustan tornin portilla
     Sue Townsend - Rebuilding Coventry
     John Buchan - 39 askelta
     Barbara Pym - No Fond Return of Love
     Josephine Tey - Miss Pym Disposes
     John Milton - Kadotettu paratiisi
     Muriel Spark - Reality and Dreams 
     James Hogg - Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner
     Julian Barnes - Flaubertin papukaija
     Elizabeth Taylor - The Sleeping Beauty
     William Shakespeare - Rikhard II
     Evelyn Waugh - Decline and Fall
     Agatha Christie - Endless Night 
     Charles Dickens - Joululaulu 
     Josephine Tey - To Love and Be Wise
     Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day 
-Ranska: Francois Mauriac - Käärmesolmu
     Andre Gide - The Immoralist
     Anatole France - Paistinkääntäjän pakinoita

Keski-Eurooppa (7)
-Itävalta: Peter Handke - Riisuttu epäonni
-Puola: Wisława Szymborska - Ihmisiä sillalla
-Saksa: Michael Ende - Mielinkielinliemi
-Slovakia: Miroslav Válek - Kosketuksia
-Sveitsi: Friedrich Dürrenmatt - Haaveri
-Tsekki: Bohumil Hrabal - Liian meluisa yksinäisyys
-Unkari: Sándor Márai - Kynttilät palavat loppuun

Aika monesta maasta tuli luettua sitten vain yksi kirja, kun taas Iso-Britannia taas kerran dominoi vahvasti lukemisiani 23 kirjalla...
Joistain maista jäi harmittamaan etten maan kirjoja tullut enempää lukeneeksi, kuten vaikkapa Saksa ja Venäjä, ja joistain maista tuli tehtyä ehkä vähän tylsiä valintoja (en lukenut vuoden aikana yhtään ranskalaiskirjailijaa joka ei ole saanut Nobelia?). Pohjoismaat jäivät myös aika vähiin pisteisiin ja ehkä hieman omalaatuisiin valintoihin, toisaalta skandinaavidekkarit lajityyppinä eivät minua juurikaan kiinnosta ja mitä muuta nykykirjallisuutta noista muka tulee...

No, Italia tarjosi taas kerran hyviä osumia ja muualta ainakin Dürrenmatt ja Szymborska jättivät vahvan positiivisen vaikutelman, ja on noissa muissakin hyviä.
Vaikka hajontaa olikin ja yhteensä luettuja kirjoja tuli, niin jäi vähän alisuorittamisen maku tästä, enemmän ja rohkeammin olisi voinut manner-Euroopan kirjoja lukea vaikka sitten noiden brittien kustannuksella, vaikka ne hyviä ovatkin.

Henriikka Tavi - Heinäkuu 6/12

Henriikka Tavin runokirja kiinnitti persoonallisella kannellaa huomion kirjastossa, ja kun Tavin 12-projektia olen kiinnostuneena seurannut toisen käden kautta, Jäljen äänen selontekoina, niin pitihän tämä lukea itsekin.

Huomiota kiinnitti tietysti myös kirjan nimi, eikös heinäkuu ole seitsemäs kuukausi, ilmeisesti aikataulu ei ole nyt ihan kurissa pysynyt...

Kirjan avauksella satunnaisesta kohdasta selvisi sitten tämän kuun teema, Heinäkuussa loruillaan. Kirja on runsaasti kuvitettu kirjoittajan tuttujen haalimilla lasten piirrustuksilla (päätän tässä uskoa Tavin omaa todistusta, tyylien ja tekniikoiden kirjo on sen verran laaja että apuvoimia tässä on epäilemättä käytetty).
Runot vaihtelevat pituudeltaan kolmirivisistä proosakatkelmista parin sivun eepoksiin mutta tyypillistä on lorumainen sanoilla leikittely ja itsetarkoituksellinen riimittely, joka johtaa ajoittain varsin surrealistisiin kuvioihin, joistain pätkistä tuli mieleen enemmän Daniil Harms ja vastaavat kuin perinteinen lastenkirjallisuus.

Tavi ei epäröi poiketa kasvatuksellisen "hyvästä kielestä" vaan heittää tarvittaessa mukaan puhekielisiä muotoja ('salasta' rimmaa 'valasta' kanssa, 'salaista' ei) ja painoista ja muista voidaan myös tarvittaessa joustaa. Mieleen tuli jotenkin Eppu Normaalin tapa sanoittaa käyttäen epätyypillisiä painotuksia ja ääntämyksiä verrattuna vaikkapa Juicen huomattavasti klassisempaan tyyliin...
Samoin käytetty kuvasto ja riimittely karkaa joskus hyvinkin abstraktiksi, vaikutelma tulee joissain kohdissa vähän samanlaiseksi kuin Huhtikuun yhden sanan runoissa: parin sanan ilmaisut ovatkin latautuneet mahdollisilla merkityksillä joita lukija voi kaivella auki sydämensä kyllyydestä. Miten tillistä voi tulla tiili? Hattu oli täynnä luuloja? Pitkäveteinen kuin eteinen?
Selvittämättä jää miten lapsilukija reagoi näihin.

(ote)
KAUPUNGIN päällä höllyi helle niin
pitkäveteinen kuin eteinen.

Se ei jaksanut itse kävellä ja siksi löhähti selkään
kuin mikäkin turkispuuhka
         kuin liikenneruuhka

"Oi puro siellä uumissasi,
                  huumissasi, jokin kaunis laulu
sävellä", helle huohotti niin kuin
                                            HOTTENTOTTI!

"Niin sieluusti ja mieluusti sitä kuumissani
kuuntelen".

So American -kooste

Tässä Samu Sirkan joulutervehdyksen, Coca-Cola-pukin ja Ihmeellinen on elämä -leffan välissä (suuremmitta ironioitta, minä kyllä pidän noista kaikista) voisi vaikka summata nopeasti pian päättyvän vuoden mittaisen So American -lukuhaasteen. Olen nyt lukenut sen mitä aion haasteeseen lukea, vaikka tässä kuussa otettiinkin vielä reipas loppukiri.

Ideahan oli seuraava:
Lasketaan yhteen kaikki vuonna 2012 luetut yhdysvaltalaiset kaunokirjalliset teokset.
Kilpaillaan kategorioissa, so. kuka saa täyteen eniten kategorioita (kts. linkki).
Kilpaillaan osavaltioissa, so. kuka saa kerättyä listalleen eniten eri osavaltioita.

Luettuja kirjoja tuli yhteensä 33 ja täytettyjä kategorioita yhdeksän:
-L. Frank Baum - Ozin prinsessa (New York 1/50)
-Carla Speed McNeil - Finder: The Voice (Modern Women Writers 1/5, Louisiana 2/50)
-Dashiell Hammett - Dainin suvun kirous (Depression Era 1/3, American Crime 1/3, Maryland 3/50)
-Richard Bach - Jonathan Livingston Seagull (Post-World War II Classics 1/3, Modern Men Writers 1/5, Illinois 4/50)
-Stuart Kaminsky - Ei lyijyä valkokankaalle (American Crime 2/3, Modern Men Writers 2/5, Illinois)
-Samuel Delany - Nova (Black America 1/3, Modern Men Writers 3/5, New York)
-Truman Capote - Aamiainen Tiffanylla (Post-World War II Classics 2/3, Modern Men Writers 4/5, Louisiana)
-C.L. Moore - Black God's Kiss (Depression Era 2/3, Indiana 5/50)
-Laura Ingalls Wilder - Pieni talo suuressa metsässä (Wisconsin 6/50)
-Tennessee Williams - The Glass Menagerie (Southern Fiction 1/3, Mississippi 7/50)
-Flannery O'Connor - The Violent Bear It Away (Southern Fiction 2/3, Modern Women Writers 2/5, Georgia 8/50)
-Emily Dickinson - Poems for Youth (American Poetry 1/3, Massachusetts 9/50)
-Walker Percy - The Moviegoer (Southern Fiction 3/3, Modern Men Writers 5/5, Alabama 10/50)
-R.A.MacAvoy - Damiano (Modern Women Writers 3/5, Ohio 11/50)
-Raymond Carver - Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (American Poetry 2/3, Modern Men Writers 6/5, Oregon 12/50)
-Miroslav Penkov - East of the West (Immigrant Background 1/3, Arkansas 13/50)
-Linda Medley - Castle Waiting (Modern Women Writers 4/5, California 14/50)
-T.S.Eliot - Murha katedraalissa (Missouri 15/50)
-Edgar Lee Masters - Spoon River Antologia (American Poetry 3/3, Kansas 16/50)
-John Steinbeck - Hiiriä ja ihmisiä (Depression Era 3/3, California)
-Ernest Hemingway - Vanhus ja meri (Post-World War II Classics 3/3, Illinois)
-Martha Grimes - The Man With a Load of Mischief (American Crime 3/3, Pennsylvania 17/50)
-Vera Brosgol - Anya's Ghost (Immigrant Background 2/3)
-Dorothy Parker & Arnaud d'Usseau - Ladies of the Corridor (New Jersey 18/50)
-Patricia Highsmith - Tales of Natural and Unnatural Catastrophes (Modern Women Writers 5/5, Texas 19/50)
-Lois Lowry - The Giver (Modern Women Writers 6/5, Hawaii 20/50)
-Samuel Delany - Hogg (Modern Men Writers 7/5, Black America 2/3, New York)
-William Gibson - Neurovelho (Modern Men Writers 8/5, Post-World War II Classics 4/3, South Carolina 21/50)
-Don Rosa - Roope Ankan elämä ja teot (Immigrant Background 3/3, Kentucky 22/50)
-Walter Dean Myers - 116. kadun jengi (Black America 3/3, West Virginia 23/50)
-Willa Cather - Lucy Gayheart (Depression Era 4/3, Virginia 24/50)
-Gene Luen Yang - American Born Chinese (Immigrant Background 4/3, California)
-H.P.Lovecraft - Charles Dexter Wardin tapaus (Depression Era 5/3, Rhode Island 25/50)

Loppukirissä haalittiin lähinnä noita osavaltioita koska halusin saada puolet täyteen, lopullinen kartta näytti tältä (siniset osavaltiot on haasteessa vallattu): 

Osavaltiot laskettiin tekijän syntymäpaikan mukaan lukuunottamatta Immigrant Background -sarjan kirjailija Miroslav Penkovia, jolle merkittiin osavaltio, johon tämä oli muuttanut siirtolaiseksi. Syntymäpaikkojen käyttö aiheutti joitain yllätyksiä ja jos tavoitteena olisi ollut valloittaa kaikki osavaltiot, olisi ollut aika työlästä löytää kirjailijoita jotka ovat syntyneet esim. Arizonassa, Nevadassa tai Alaskassa (näissä osavaltioissa on kyllä asunut ja niitä kuvannut joitain kirjailijoita, ja tietokirjailijoita löytyisi myös mutta kaunokirjailijat ovat harvassa). 35 osavaltiota olisi varmaan saanut katettua aika helposti, mutta silloinkin jakauma olisi noudattanut aika lailla väestöjakaumaa, Kalliovuorilta itään olisi jäänyt iso valkoinen aukko.

Valittujen kirjojen piti siis olla kaunokirjallisia, ja mukaan otin viisi sarjakuvakirjaa (McNeil, Medley, Brosgol, Rosa, Yang) jotka olivat tarpeeksi romaanimaisia kokonaisuuksia, kolme näytelmää (Williams, Eliot, Parker) ja kolme runokirjaa (Dickinson, Carver, Masters).

Vaikka englanninkielistä fiktiota luenkin paljon niin yleensä lukeminen painottuu Iso-Britanniaan, amerikkalainen kirjallisuus jää vähäisemmäksi ja usein painottuu scifiin, fantasiaan ja muihin spefin muotoihin. Niin myös tässä haasteessa jossa realismi ja arkielämä jäi aika vähiin. Sarjakuvat on tietysti eri juttu, niitä USAssa tehdään paljon ja hyviä (elokuvista puhumattakaan). Eli en tiedä tuliko tässä muutettua valtavasti käsitystäni amerikkalaisesta kirjallisuudesta, luin haasteeseen joitain kirjoja joita olivatkin jo olleet sillä takaraivossa olevalla lue joskus -listalla, ja mukaan eksyi myös pari kirjaa joita varmaan en olisi ikinä tullut lukeneeksi jos eivät olisi näppärästi sopineet haasteeseen.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 22. luukku

Joulunodotuksen välissä kirjabloggaajien joulukalenterin tämänpäiväinen luukku tutustuukin nimipäiväsankari Rafaeliin.
Nimi on peräisin, ei niin yllättäen, Raamatusta, jossa Rafael (so. "Jumala parantaa") mainitaan yhtenä arkkienkeleistä. Myöhemmissä kulttuuriviittauksissa Rafael on kuitenkin jäänyt vähän Gabrielin, sanansaattajan joka ilmestyi Neitsyt Marialle ja toimitti Koraanin profeetta Muhammedille, ja Mikaelin, taivaallisen sotajoukon komentajan, varjoon. Syynä ehkä se, että Rafaelin huomattavin esiintyminen tapahtuu apokryfisessa Tobitin kirjassa.

Kirjan tarina sijoittuu 600-luvulle eKr, jolloin Ninivessä asui hurskas mies Tobit vaimonsa Hannan ja poikansa Tobiaan kanssa. Tobit saa silmiinsä kaihin, sokeutuu ja joutuu kurjuuteen. Perheensä turvaksi hänellä on kuitenkin hieman rahaa kätkössä Meedian maassa ja hän aikoo lähettää poikansa Tobiaan sitä noutamaan.
Samaan aikaan toisaalla, Meedian maassa, nuori Saara-neito on myös epätoivoinen: paha henki Asmodeus vainoaa häntä, ja aina kun Saara on kihlattu, Asmodeus tappaa miehen ennen kuin tämä pääsee häävuoteeseen asti, ja näin on käynyt jo seitsemän kertaa.
Kuullessaan sekä Tobitin että Saaran rukoukset lähettää Jumala enkelinsä Rafaelin selvittämään asioita. Rafael, nimellä Asarja, hankkiutuu Tobiaan matkakumppaniksi ja neuvoo tälle tien kaupunkiin josta rahat saadaan. Matkan varrella Tobia pyydystää suuren kalan, jolloin Rafael kehottaa ottamaan talteen kalan sydämen, maksan ja sapen koska niillä on parantavia ominaisuuksia.
Paluumatkalla Tobia ja Rafael majoittuvat etäisten sukulaisten taloon, jossa asuu myös Tobiaan pikkuserkku, vainottu Saara. Tobia rakastuu kertaiskulla ja pyytää Saaran vaimokseen, tämän perhe toki varoittaa synkästä kohtalosta joka on kohdannut jo seitsemää miestä mutta Tobia on järkähtämätön ja niin Saara annetaan hänelle puolisoksi.
Rafael neuvoo nyt, että ennen kuin Tobia vetäytyy häävuoteeseen tämä heittää hiillokseen kalan sydämen ja maksan, koska näiden haju karkoittaa pahat henget. Tobia tekee näin ja Asmodeus tosiaan pakenee, mutta Rafael syöksyy perään ja vangitsee tämän. Häitä päästään siis juhlimaan onnellisesti kahden viikon ajan, kunnes Tobia toteaa että on aika palata Niniveen uuden morsiamen ja omaisuuden kera.
Ninivessä äiti Hanna pelkää jo pahinta kun poikaa ei näy eikä kuulu, mutta Tobia, Saara ja Rafael pääsevät vihdoin onnellisesti perille, ja kun Tobitin silmiä voidellaan kalan sapella, kaihi karkkoaa ja Tobitin näkö palautuu, ja tätä sekä häitä juhlistetaan sitten monta päivää.
Lopulta kun Tobit ja Tobia haluavat palkita Rafaelin tämän avusta, Rafael paljastaa kuka oikeasti on ja palaa taivaaseen.
Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Rafael tunnetaan tuon seikkailun johdosta lääkärien, sokeiden, matkustajien ja avioliittovälittäjien suojelijana. Islamissa Rafael tunnetaan nimellä Israfil, ja hänen tehtävänään on puhaltaa pasuunaan merkiksi tuomiopäivästä. Kirjoitan tämän kalenteriluukun ajastettuna, mutta jos joku tämän tekstin pääsee lukemaan niin se tarkoittaa että Israfil pysyi hiljaa ja ennustettua maailmanloppua ei tullutkaan eilen.

Ja tietysti Rafael on käytössä myös etunimenä, kantajina mm. kirjallisuustutkija Rafael Koskimies, tennispelaaja Rafael Nadal, taiteilija Rafael Wardi, poliitikko Rafael Paasio, teinimutanttininjakilpikonna Rafaello ja renessanssimestari Raffaello. Jonka tunnetuimpiin teoksiin kuuluu Sistiinimadonna, erityisesti alareunassa olevien enkelien vuoksi.

Kirjjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku löytyy Saran kirjoista ja huominen taas avautuu Morren maailmassa.

Willa Cather - Lucy Gayheart

Willa Catherin Lucy Gayheart -kirjassa ei kannata liiaksi odotella onnellista loppua, se tulee ilmi jo kirjan alkulauseissa: "In Haverford on the Platte the townspeople still talk of Lucy Gayheart. They do not talk of her a great deal, to be sure; life goes on and we live in the present. But when they do mention her name it is with a gentle glow in the face or the voice, a confidental glance which says: "Yes, you, too, remember?""

Tarina on itsessään aika perinteinen lukuromanssi. Lucy, nuori, kaunis ja tunteikas nainen nebraskalaisesta pikkukaupungista lähtee opiskelemaan musiikkia Chicagoon. Kotona häntä kosiskelee pikkukaupunkiporvari Harry Gordon, suuressa maailmassa Lucy taas ihastuu keski-ikäiseen oopperabaritoni Clement Sebastianiin joka saattaa vastata Lucyn tunteisiin tai saattaa olla vastaamatta.
Aika perinteinen kuvio siis, ja Cather on ilmeisesti aiemminkin käsitellyt pikkukaupungin ja suuren maailman ristiriitaa ja Taidetta ja Elämää kertomuksella nuoresta naisesta joka lähtee opiskelemaan musiikkia Chicagoon, mutta silloin päätynyt eri suuntaan kuin tässä varsin vakavassa ja melankolisessa kirjassa. Lucy Gayheart on Catherin viimeisiä kirjoja (julkaistu 1935) ja vaikken niitä muita olekaan lukenut, niin ilmeisesti suunta on ollut vähän sama kuin Austenin Viisastelevassa sydämessä.

Kirjan rytmitys eroaa myös suoraviivaisesta romanssi-by-numbersista. Tapahtumat etenevät kronologisesti (vaikka kirjan alussa on tuo viittaus lopputulokseen, ja lopussa taas muistellaan tapahtumaa joka sijoittuu ennen muita kirjassa kuvattuja tapahtumia), ja ne jakaantuvat kolmeen osaan, joiden pituudet ovat noin 130, 70 ja 40 sivua. Näistä se ylläoleva ja takakannen tarjoama juoniselostus ei-niin-onnellisine loppuineen onkin mahdutettu kirjan ensimmäiseen osaan, ja seuraavassa osassa setvitään sitten jälkiseuraamuksia, ja viimeisessä osassa ääneen pääsee Harry Gordon kertomaan oman versionsa tapahtumista.
Tarina ja henkilöt eivät pääse yllättämään mutta Cather on onnistunut sävyttämään kokonaisuuden kiinnostavalla tavalla, luettavuuden kärsimättä. Pieni mutta taidokas kirja.

Vaikka Cather tunnetaankin ennen kaikkea Nebraskan kuvaajana, on hän mennyt syntymään Virginian osavaltiossa ja sen merkitsen So American -haasteen loppukiriin Depression Eran ohella.

John Curran - Agatha Christien salaiset muistikirjat

Pitkäaikaisena Christie-fanina tämä paketti oli tietysti liian houkutteleva sivuutettavaksi: tutkija Curran on päässyt käsiksi Christien arkistoon, mukaanlukien yli 70 muistikirjaan jonne kirjailijatar oli raapustanut ideoita ja suunnitelmia tuleviin kirjoihinsa sekä väliin myös juna-aikatauluja, ostoslistoja ja sen sellaisia. Ongelmanahan on sitten se että muistiinpanot olivat todellakin vain kirjailijalle itselleen eli osa on todella kryptisiä jopa niille jotka tuntevat tuotannon alusta loppuun (niinkuin Curran vaikuttaa tuntevan), käsiala on erityisesti alkupäässä todella kaamea, minkäänlaisesta kronologiasta ei ole tietoakaan (tai että käytettäisiin vain yhtä muistikirjaa alusta loppuun, ehei, yhtä kirjaa käsitellään sujuvasti useassa eri muistikirjassa) ja että osa muistikirjoista näyttää kadonneen: joistain kirjoista ei ole lainkaan muistiinpanoja, toisista vain ohimenevä maininta tai jo lähes valmis juonisummaus.
Käsiteltävää materiaalia on kuitenkin reilusti, eli tämän 500-sivuisen niteen (suom. Risto Raitio) lisäksi on julkaistu pari kirjaa lisää, näistä ensimmäisestä on blogannut ainakin Kirsi. Ja Kirsin tapaan minäkään en niin välittänyt niistä suorista lainauksista muistikirjoista kuin niiden analyysista, miten kukin pätkä sitten päätyi käsiteltäväksi missäkin kirjassa.

On todettava että tämä ei ole mitenkään helpoimpia kirjoja, oletuksena on että lukija tuntee suurimman osan Christien tuotannosta ja aktiivisesti muistaa käsiteltävistä kirjoista asioita, spoilereita ei pelätä mutta nopeat juonisummaukset ovat todellakin hyvin lyhyitä eivätkä kovin informatiivisia.
Tämä olikin sitten hankalaa kun osan kirjoista lukemisesta on jo tovi enkä ihan kauhean tarkkaan muista kaikkia yksityiskohtia, erityisesti kirjassa paljon käsitelty Mabellen kahdet kasvot (=One Two Buckle My Shoe) on luettu yli parikymmentä vuotta sitten enkä muista siitä käytännössä mitään...ja toisaalta jotkut mieleenpainuvimmista kirjoista kuten Idän pikajunan arvoitus tai Roger Ackroydin murha ovat niitä joista ei merkintöjä muistikirjoissa löydy.
Lisäksi olisin toivonut pientä apua joka näköjään on siihen seuraavaan kirjaan laitettu, lista kaikista Christien kirjoista ilmestymisjärjestyksessä, jotta jotkut kommentit olisivat selvenneet paremmin, sekä mukaan myös alkukieliset nimet; nyt piti käydä googlettamassa mm. mikä ihmeen kirja on Kuolema lähettää viestin (ai, Sittaford Mystery, olenhan minä tuon lukenut).
Parhaimmillaan tämä ehkä onkin sitten hyllyssä hakuteoksena, silloin kun on lukenut (tai uudelleenlukenut) jonkin Christien niin voi käydä katselemassa että mitäs muistiinpanoja siitä olikaan tehty.

Kyllä tässä oli antoisaa luettavaa ihan näinkin, ja oli hämmentävää huomata että vaikka Christie onkin niin kovin arkkitehtoninen ja taloudellinen kirjailija että niissä kirjoissa on hyvin vähän mitään löysää, melkein jokainen kohtaus palvelee kirjan kokonaisuutta, niin näissä muistiinpanoissa pallotellaan hyvinkin monia käsittelytapoja ja vaihtoehtoja ennenkuin asiat lyödään lukkoon. Mukaanlukien sellaiset kirjat joita valmiina lukiessa tulee olo että tottakai tämä menee näin, ei tämä voi mennä mitenkään muuten.

Josephine Tey - To Love and Be Wise

Tämä on nyt neljäs Josephine Teyn kirja jonka olen lukenut tämän vuoden aikana (ja yhteensä viides), ja voitaneen jo puhua fanituksesta.
Tey ei mitenkään valtavan tuottelias kirjailija ollut, dekkareita ilmestyi yhteensä vain kahdeksan, ja vaikka ne klassiseen brittikauteen (kirjat ilmestyivät 20-luvun lopulta 50-luvun alkuun) sijoittuvat, ne ovat jo lähteneet hyvän matkaa poispäin mistään lukitun huoneen mysteereistä ja sen sellaisista (vaikka kyllähän nuo muutkin dekkaristit kuten Sayers päätyi siirtämään kirjoissaan dekkarijuonia yhä enemmän sivuun ja keskittyi muihin asioihin)


Kaikissa kirjoissa ei edes tapahdu murhaa, esim. Franchise Affairissa tutkitaan mahdollista kidnappaustapausta ja tässä To Love and Be Wisessa henkilön katoamista, se oliko henkilö kuollut saati sitten murhattu oli epävarmaa kun ruumista ei löydy...ja Teyn ehkä kuuluisimmassa teoksessa Ajan tytär sairaalassa lepäävä etsivä Alan Grant alkaa selvitellä historiallisen todistusaineiston perusteella tappoiko kuningas Richard III kaksi veljenpoikaansa vuonna 1483 vai ei...

Yleensä Tey suosii enemmän lukuromaanimaisuutta, tarinat keskittyvät henkilöihin ja näiden tekemisiin, kerrontatyyli on usein kepeä ja huumorin sävyttämä mutta kirjoissa osataan myös luoda jännitystä, ulkoisesti suht rauhalliset tapahtumat saadaan muuttumaan uhkaaviksi ja lukija odottamaan miten jännitys purkautuu. Henkilöt ovat värikkäitä, tosin perinteen vastaisesti itse etsivä Alan Grant (samoin kuin päähenkilöt niissä kirjoissa joissa Grant ei esiinny) on miellyttävä mutta persoonaton hahmo, Holmes-Poirot-Wimsey-tasoisia eksentrikkoja ei tarinan keskiöön ole nostettu. Muissa hahmoissa toki riittää voimakkaita ja erikoisia persoonia.

Tämä lukuromaanimaisuus auttoikin tässä To Love and Be Wisessa, koska tällä kertaa dekkarijuoni ei oikein toiminut. Alkuasetelma on toki toimiva, amerikkalainen valokuvaaja saapuu pieneen englantilaiskylään jossa asuu paljon kirjailijoita ja muuta taideväkeä ja onnistuu siellä aiheuttamaan suurta hämmennystä, kunnes katoaa eräänä yönä. Miehen epäillään hukkuneen mutta ruumista ei löydy, ja jos onkin hukkunut niin onko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai murha? Valitettavasti vain tarinan ratkaisu ei oikein minua tyydyttänyt, mutta kirja oli silti viihdyttävä lukukokemus niillä muilla ansioilla, hyvillä henkilöillä ja mainiolla kerronnalla. Niistä viidestä lukemastani Teystä tämä on ehkä heikoin mutta silti parempi kuin moni muu kirja.

Teyn suosikkiteema, eli huhujen, juorulehdistön ja propagandan ja sen miten asiat oikeasti tapahtuvat välinen ristiriita ja kuinka ihmiset ovat halukkaampia uskomaan edellistä kuin ottamaan selvää jälkimmäisestä, vilahtaa myös ohimennen, sekä pääepäillyn kohtelussa että tapahtumasarjan taustalla olevissa motiiveissa. Paljon keskeisemmin aihetta käsitellään vaikka tuossa Ajan tyttäressä tai Franchise Affairissa, joka toi elävästi mieleen Heinrich Böllin myöhemmän kirjan Katarina Blumin menetetty maine.

Vaikken sinne mitenkään kauheasti lisää merkintöjä Iso-Britanniaan tarvitse, menee tämä kirja silti Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Walter Dean Myers - 116. kadun jengi

Voin aika suurella varmuudella sanoa että ilman So American -haastetta en olisi tähän kirjaan tarttunut. Mutta nyt, haastetta loppukirittäessä, tämä oli liian houkutteleva: selailin wikipediasta listaa afrikkalais-amerikkalaisista kirjailijoista ja kun huomasin että Walter Dean Myersilta löytyy lähikirjastosta suomennettu ei niin pitkä nuortenkirja ja tekijä on syntyisin West Virginian osavaltiosta niin pitihän tätä vilkaista.

En ole kyllä ihan varma siitä mitä nykyajan teini saisi tästä kirjasta. Alkuteos Fast Sam, Cool Clyde and Stuff on ilmestynyt 1975 ja Rauno Ekholmin suomennos 1981, ja vaikka teemoissa onkin yleisyyttä niin kyllä se ikäkin näkyy (mm. kuka nykyteini tietää keitä ovat Jackson 5 tai Stevie Wonder?). Käännös on aika yleistä puhekieltä, mihinkään slangiin tässä ei ole lähdetty eli sen suhteen kirjan ikä ei näy niin räikeästi kuin puhekielisissä teksteissä joskus ja luettavuus oli ainakin minulle helppoa (mutta minä olenkin 80-luvun lapsi). Alkukielisestä en tiedä.

Kirjan kertoja, 12-vuotias poika Francis muuttaa perheineen New Yorkin Harlemiin ja saa pian korttelin muilta nuorilta lempinimen Donkkaaja, mutta muu korttelin väki kuten Francisin kaverit Sam, Clyde, Gloria ja muut ovat yhtä lailla päähenkilöitä. Tarina etenee anekdootteina joissa käsitellään sekä tavallisia teini-iän sattumuksia kuin laajempiakin ongelmia, koulu- ja perhekriisejä, huumeita, teiniraskauksia, rasismia yms, ajoittain hyvinkin suorasukaisesti mutta mitään "orpo kaatuu sirkkeliin"-genren kurjistelua ei tässä kuitenkaan ole, päällimmäisenä kirjassa näkyy lämmin yhteisöllisyys, korttelin nuoret pitävät tiukasti toistensa puolta ja välittävät toisistaan. Ja oli niissä jutuissa myös paljon hauskuutta mukana.

Ei tämä mikään elämää mullistava kokemus ole mutta sympaattinen ja viihdyttävä välipala, ajankuva oli kiinnostava ja yhteiskunnallistakin ulottuvuutta löytyi. Ei ollenkaan huono valinta näin satunnaisesti luettavaksi päätyväksi kirjaksi, vaikka en tiedäkään miten tämä enää toimii kohdeyleisöönsä.

Don Rosa - Roope Ankan Elämä ja Teot

 Kuva: Inducks

Roope Ankka täyttää tässä kuussa 65 vuotta, ja varmasti arvostaa eläkeikäisille kohdistettuja alennuksia vaikkei niitä suoranaisesti tarvitsisikaan.
Ensiesiintyminen tapahtui siis joulukuussa 1947 Carl Barksin tarinassa Joulu Karhuvuorella, jossa Roope lähettää sisarenpoikansa (varhaisissa tarinoissa sukulaisuussuhdetta ei oltu määritelty ja uncle on sekä eno että setä ja nephew veljen- ja sisarenpoika, siitä suomen käännösvirhe) Akun ja pojat joulunviettoon Karhuvuorella olevaan huvilaansa, tarkoituksenaan mennä myöhemmin pelottelemaan näitä karhuntaljaan pukeutuneena ja katsomaan ovatko nämä sellaisia pelkureita kuin hän olettaa. No, tapahtumat menevätkin omaan suuntaansa ja Roope on sukulaispojistaan vakuuttunut.

Ensimmäisessä tarinassa Roope muistuttaa yhä paljon kirjallista esikuvaansa, Dickensin Joululaulun Ebenezer Scroogea, ja alunperin tarkoitus oli jättää Roope kertakäyttöhahmoksi, mutta hahmon edut sarjallisessa tarinankerronnassa osoittautuivat liian hyviksi jättää pois. Roope on helppo hahmo motivoida: kun kyse on rahasta Roope on kiinnostunut, ja maailman rikkaimpana ankkana Roopella on myös kylliksi resursseja toteuttaa suunnitelmansa eri tavalla kuin vaikkapa Akulla. Roopen kitsailusta pikkuasioissa taas saa paljon tilannekomiikkaa. Toisaalta elämänkokemusta oli kertynyt paljon, Roope oli jo ehtinyt tekemään paljon ja hankkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä taitoja ja tuttavuuksia. Niinpä Barks (ja muut)  sirottelivat tarinoihin pieniä satunnaisesti heiteltyjä yksityiskohtia mitä kaikkea Roope olikaan tehnyt ja keitä tavannut, ilman että varsinaista tarkkaa elämäntarinaa olisikaan mietitty.

Hahmon luonteessa ja olemuksessa tapahtui myös muutoksia vuosien varrella. Aivan aluksi Roope oli äreä ja raihnainen misantrooppi, mutta seuraavissa tarinoissa hahmoa oli nuorennettu ja luonteen kulmia pehmennetty, mutta alkuaikojen Roope osasi Barksillakin olla vielä aikamoinen häijyläinen. Kun aikaisemmissa Aku-tarinoissa konfliktit muodostettiin usein Akun ja ankanpoikien välille mutta kasvavassa määrin ankanpojat esiintyivät Akun liittolaisina, niin varhaisissa Roope-tarinoissa Aku ja Roope olivat usein napit vastakkain (ja Roope ei kaihtanut kierojakaan konsteja) niin tarinat siirtyivät useammin kuvaamaan Akun, Roopen ja ankanpoikien yhteistä kamppailua muun maailman vihulaisia vastaan ja samalla Roopesta tuli yhä puhtoisempi sankari, joka ajoittain saattaa toki sortua kyseenalaiseen toimintaan mutta näkee kuitenkin lopussa oikean tien.
Mielenkiintoinen kehityksen hyppäys tapahtui samaan aikaan Italiassa, jossa oma Disney-sarjakuvatuotanto oli lähtenyt reippaaseen vauhtiin 40-50-luvun vaihteessa, ja jossa varhainen pahisteleva Roope otettiin hahmon suuntaviivaksi ja jonka häijyilijä päädyttiin korostamaan, niin että Roope päätyi useinkin sarjan antagonistiksi ja käyttämänsä keinot olivat paljon pahempia kuin mitä Barks oli koskaan kuvannut. Toisaalta kertoo ehkä jotain italialaisesta perhenäkemyksestä että vaikka joku olisikin konnamainen niin tämä on silti sukua ja suku pitää tarvittaessa yhtä.

Toisaalla Don Rosa tutustui ensisijaisesti Barksin 50-luvun lopun Roopeen, suureen seikkailijasankariin, ja aikanaan otti tämän hahmon omien sarjakuvatöidensä perustaksi, ja 90-luvun vaihteessa sai sitten urakan josta kehittyi Rosan magnus opus, historiallinen elämäkerta Roope Ankan elämä ja teot. Rosa oli kerännyt Barksin sarjoista kaikki viittaukset Roopen historiaan, rakentanut niiden perusteella tarinan rungon ja sitten elävöittänyt tapahtumia tarpeen mukaan. Alunperin sarja koostui 12 vaihtelevanmittaisesta episodista, sivumäärältään 12 sivusta 28 sivuun ja aikakaarelta yhden yön tapahtumista useisiin vuosiin, mutta sittemmin Rosa on myös täydentänyt tapahtumia näiden episodien välillä.
Ihan kaikkia Barks-faktoja ei mukaan tullut, ainakin Taikatiimalasi ja Ihmejauhojen neiti Varpu Vispilä ovat jääneet pois (Rosa kommentoi että erityisesti hahmon alkuaikoina Barks oli luonut myös joitain sellaisia piirteitä jotka eivät sittemmin sopineet hahmon myöhempään kehitykseen) mutta melkein kaikki ohimenevät kommentitkin ovat saaneet oman huomionsa. Joistain tulkinnoistakin voi myös olla eri mieltä (esim. rakensiko Roope rahasäiliönsä heti tultuaan Ankkalinnaan vai vasta Ankkalinnan pamaus -tarinan jälkeen).

Mutta tarina on erinomainen, Barks-viittausten rungon ympärille on saatu värikäs juoni jossa löytyy seikkailua, draamaa ja huumoria sekä yksittäisissä episodeissa että koko kirjan laajuisesti. Kirja edustaa hyvin tekijän vahvuuksia, Rosa tekee parhaiten pitempiä historiallisia aiheita käsitteleviä seikkailuja joissa vilisee myös huvittavia yksityiskohtia, ja kirjoittaa parhaiten Roopea ja omia hahmojaan muiden Ankkalinnan vakihahmojen lähinnä vilahtaessa ohimennen tarinassa (minusta Rosan Aku on yleensä vähän pielessä, vähän liian karrikoitu ja hyper, ankanpojat ovat itsenäisten henkilöiden sijasta tarinaelementti, Sudenpentujen käsikirjan jatke tai kreikkalainen kuoro ja esim. Iinestä ja Hannua Rosa ei osaa kirjoittaa).

Roopea Rosa kuitenkin ymmärtää ja luo tästä toimivan henkilön, korostaen ehkä muita ankantekijöitä enemmän tämän romantisoitu seikkailija -ominaisuuksia ja maustaen keitosta Horatio Algerilla, mutta luoden silti samalla moniulotteisen hahmon jonka kasvukertomusta on ilo lukea. Ja So American -haasteen loppukiriä miettiessä mieleen tuli että itse asiassa Rosa dramatisoi Roopen elämää immigranttitarinoille tyypillisillä elementeillä, Elämä ja Teot on luettavissa maahanmuuttajafiktiona jossa uuden ympäristön vaatimusten ja juurien välinen konflikti on keskeisessä asemassa.

Kirjan alussa Roope, yritteliäs ja älykäs nuorimies, joutuu huomaamaan elinympäristönsä rajoittavuuden. Päästäkseen todella toteuttamaan taitojaan ja lahjojaan pitää lähteä etsimään onnea muualta, niinpä Roope lähtee meren yli paikkaan jossa hänellä onkin jo sukua, setä Hiidenkirnu laivailee Mississippiä. Kuitenkin paikalliset huijaavat keltanokkatulokasta minkä ehtivät ja sedän suhtautuminen nuoreen sukulaispoikaan on ambivalentti, sukurakkautta enemmän motivoi mahdollisuus hyötyä tästä; Hiidenkirnu on selvästi oppinut uuden maan tavoille ja juuret perheeseen ja traditioon ovat vähintäänkin löystyneet.
Aikanaan Roope lähtee koettelemaan onneaan myös muissa bisneksissä, aluksi rajallisella menestyksellä ja kohdaten joitain yksittäisiä ystävällisiä ihmisiä mutta enemmän vihamielistä tai sellaisena näyttäytyvää väkeä, ja tämä johtaa kyynistymiseen ja menestyksen vihdoin saapuessa myös vainoharhaisuuteen. Paranoia ei ole perusteetonta mutta johtaa silti henkiseen gettoutumiseen, kaikki uuden ympäristön asukkaat nähdään uhkana.
Samalla Roope menettää kosketuksensa myös omiin juuriinsa. Kirjan aikana Roope palaa kaksi kertaa Skotlantiin, käyttäytyen ensimmäisellä visiitillä kuin mikään ei pieniä materialistisia seikkoja lukuunottamatta olisi muuttunut, mutta ympäristönsä on kyllä tietoinen muutoksesta. Toisen käynnin aikana ero käy yhä selvemmäksi, kasvuinympäristö hyljeksii Roopea ja Roope huomaa myös ettei enää sovi vanhaan kotimaahansa. Hänestä on lopullisesti tullut kotimaaton. Kaiken lisäksi lähtiessään sisartensa kanssa takaisin Amerikkaan, lopullisena petoksena nämäkin integroituvat uuteen kotimaahansa, toinen jopa menee naimisiin paikallisen kanssa ja tämän poika on auttamattomasti hylännyt suvun perinteet (vasta kolmannessa sukupolvessa, ankanpojissa, Roope voi havaita merkkejä omien arvojensa ja paikallisen kulttuurin positiivisesta yhteensulautumisesta).

Halussaan näyttää kaikille Roope on raapinut materiaalista menestystä kynnet verillä, mutta menestys on muodostunut pakkomielteeksi, mikään ei ole koskaan tarpeeksi eikä Roope voi olla koskaan tyytyväinen. Ulkoiseksi tavoitteeksi hän on asettanut megalomaanisesti maailman rikkaimmaksi henkilöksi tulemisen, mutta saavuttaessaan sen ja siitä huolimatta kokiessaan hylätyksi tulemisen, seurauksena on vakava depressio ja eristäytyminen yhteiskunnasta ja sukulaisista. Aikanaan Roope kuitenkin alkaa osoittaa paranemisen merkkejä ja alkaa ottaa kontaktia lähisukulaisiinsa, mutta kuten kirjan viimeisessä tarinassa nähdään, nämä reagoivat "oikein", suurin ihailun syy on se että Roope on maailman rikkain ankka ja suuri seikkailija, ja näin on mahdollista palata vanhaan pakkomielteeseen, tällä kertaa hyväksymisen tarpeessaan Roopen vain tarvitsee säilyttää asemansa. Tämän tavoitteen hyvä puoli on se, että se on mahdoton täyttää, suurin uhka on pysähtyä paikalleen ja nauttia siitä mitä jo on.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kuittaan merkinnät Immigrant background -osioon ja Kentuckyn osavaltioon.

Flannery O'Connor - Metsämaisema (A View of the Woods)

Aloitamme Velman novellihaasteen Flannery O'Connorin novellilla A View of the Woods / Metsämaisema, joka julkaistiin alunperin Partisan Review -lehdessä 1957, sittemmin O'Connorin novellikokoelmassa Everything That Rises Must Converge ja hyllystäni löytyvässä The Complete Stories -kirjassa. Jussi Nousiaisen käännös julkaistiin Palava kehä -novellikokoelmassa 1984 (kyseinen kirja ollen ainoa O'Connor-suomennos) joka samoin hyllystä löytyy. Olin lukenut novellin molemmilla kielillä aiemminkin, nyt sitten rinnakkain ja vertaillen.

Tarinan alussa vanha mies ja nuori tyttö katselevat kaivinkonetta. Vanha mies, novellin päähenkilö on 79-vuotias Mark Fortune, georgialainen viljelijä jonka maatilan arvo on noussut lähelle tehdyn patoaltaan vuoksi, ja Fortune ei aio olla kehityksen jarruna, keskittyen nykyään maakauppoihin. Maatilaa hoitaa varsinaisesti seuraava polvi, tytär johon Fortune suhtautuu lähinnä välinpitämättömästi ja tämän mies Pitts jota Fortune inhoaa, ja näiden seitsenpäinen lapsilauma jolla ei mitään arvoa ole paitsi nuorimmalla, 9-vuotiaalla Mary Fortune Pittsillä joka muistuttaa niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan ukkoa. Muuten koko joukon voisikin ajaa pois tilalta mutta on mukava kun on joku jota pompottaa ja ärsyttää ja tyttö menisi siinä mukana.
Tyttö on fiksu ja omapäisyydellään tulee pärjäämään elämässä, yksi ainoa vika tässä kuitenkin on, tämä kunnioittaa liikaa isäänsä, tuota arvotonta Pittsiä. Pitts tietää myös tämän ja antaa tytölle aika ajoin selkään ihan vain koska tietää että tämä ärsyttää ukko Fortunea, tämä kun ei suvaitse että hänen Maryaan piestään. Ja tyttö alistuu jopa halukkaasti tähän, mutta kun ukko Fortune yrittää kitkeä tämän asenteen pois vastaa Mary vain "Minua ei ole ikinä kukaan piessyt, ja jos joku pieksisi, niin minä tappaisin sen." ("Nobody's ever beat me in my life and if anybody did, I'd kill him")

Kun ensi kerran luin tarinaa niin ensimmäisten sivujen jännitteiden jälkeen oli varsin selvää että tässä novellissa eivät kaikki henkilöt selviä hengissä.

Kirjan alussa ukko Fortune on myynyt järvenrantatontin 'jollekin kalastuskerhon perustajalle' ('somebody who was going to put up a fishing club'), henkilöllä ei ole niin väliä mutta rahaa tulee, kehitys kehittyy ja lisäksi Pittsiä harmittaa kun hyvää laidunmaata myydään ulkopuolisille (Pittsille ukko ei tietenkään myy). Ja seuraava maakauppa on jo tiedossa, talon läheltä tontti kauppias Tilmanille, joka aikoo laittaa paikalle huoltoaseman. Muu perhe tottakai äkämystyy mutta tällä kertaa myös Mary Fortune on hanketta vastaan, koska sillä tontilla leikitään ja isä laiduntaa siellä vasikoita ja jos siihen rakennetaan jotain niin kuistilta ei näe enää metsää. Lapsellisia syitä vastustaa kehitystä mutta vaikka tyttö onkin uppiniskainen niin maakauppa etenee, 'sen Pittsille aiheuttamasta harmista tulisi pysyvä, mutta Mary Fortunelle hän voisi sen hyvittää ostamalla jotakin. Kun aikaihmiset ovat kyseessä, tie johti joko taivaaseen tai helvettiin, mutta lasten seurassa tuli matkaan aina pysähdyksiä, joissa heidän huomionsa saattoi kääntää muualle pienellä rahalla.' ('The dissatisfaction it caused Pitts would be permanent, but he could make it up to Mary Fortune by buying her something. With grown people, a road led either to heaven or hell, but with children there were always stops along the way where their attention could be turned with a trifle.')
Mary pysyy kuitenkin umpimielisenä ja raivostuu kun Fortune ja Tilman tekevät kauppasopimuksen. Fortune toteaa että moinen käytös tulee siitä että hän, toisin kuin Pitts, ei ole antanut Marylle selkään ja päättää korjata tilanteen, mutta...no, lukekaa itse miten käy.

Novellissa pyöritellään teemoja monella eri tasolla. Jotkut vedot ovat karikatyyrimaisen räikeitä, kuten perheen myrkylliset suhteet, rahanpalvoja Fortunen nimi ja Tilmanin korostettu käärmemäisyys, mutta paljon ilmaistaan myös hienovaraisemmin tai jätetään lukijan mietittäväksi.
Ekologian ja rahan teemat kietoutuvat O'Connorille tyypillisesti kristilliseen kuvastoon, Tilmanin käärmemäisyys vie mielikuvat Eedenin puutarhaan ja toisaalta mieleen tulevat Jeesuksen sanat rikkaiden pääsymahdollisuuksista taivasten valtakuntaan ja että keisarille se mikä keisarin on jne.: Pitts esiintyy novellissa eräänlaisena Jumala-allegoriana, kapitalisti Fortune tottakai halveksii Jumalaa kun taas Mary alistuu tämän tahtoon. Ja kun novellin keskivaiheilla ukko Fortune sanoo olevansa puhdas Fortune ja kysyy Marylta onko tämä Fortune vai Pitts, tyttö vastaa olevansa Mary Fortune Pitts, mutta loppupuolella ristiriita kääntyy mahdottomaksi että tyttö voisi istua kahdella tuolilla, Mary sanoo olevansa puhdas Pitts kieltäen Fortune-puolen.

Tällä lukukerralla kiinnitin enemmän huomiota novellissa käytettyyn väriskaalaan. Alkutilanteessa ukko ja tyttö katselevat punaista järveä jota reunustavat mustat puut, ja keltaista kaivuria joka kaivaa punaista kuoppaa, ja näkymä kuvataan hyvin lihallisesti. 'Tyttö istui konepellillä ja katseli punaiseen kuoppaan, seurasi miten iso ruumiiton nielu ahmi itseensä savea ja sitten ikään kuin yökkäsi syvää pidäteltyä pahoinvointiaan, kouristui hitaan mekaanisesti, kääntyi ja kakaisi kaiken ulos.' ('She sat on the hood, looking down into the red pit, watching the big disembodied gullet gorge itself on the clay, then, with a sound of a deep sustained nausea and a slow mechanical revulsion, turn and spit it up.') Tämän jälkeen nähdään paljon lisää punaista, mustaa, keltaista, purppuraa ja häivähdys sinistä ja harmaata, mutta ottaen huomioon että metsämaisema on mainittu novellin nimessä, odotettu vihreä puuttuu. Vihreä väri mainitaan novellissa kolme kertaa, joka kerta eri henkilön näkemänä. Ensimmäisen maininnan sanoo poika huoltoasemalla, kertoo ukolle nähneensä Maryn nousseen vihreän avolavan kyytiin, sitä ajoi joku jota tyttö kutsui isiksi (Pittsin avolava nähdään toisen kerran novellissa ukon silmin, tällöin väriä ei mainita). Toinen maininta on metsämaisemassa jota Mary katselee kuistilta, tummat puut joiden latvoja vihreä rajasi (ukko katselee myös tätä maisemaa, tällöin näkyy vain punaista ja mustaa). Kolmas kerta on sitten ukon näkemä, tällä kertaa vihreät ovat kauppias Tilmanin silmät...

Nousiaisen käännös on varsin onnistunut. Kaikki kohdat eivät käänny niin elegantisti (esim. tuo yllä mainittu kaivuripätkä on suomeksi hieman kömpelömpi kuin alkukielellä), ja joissain kohdissa sopivia fraaseja ja puhekieltä ei löydy, toisaalta Nousiainen on lisännyt joihinkin alkukielellä aika neutraaleihin lauseisiin hieman lisää maalaistvängiä, joten kokonaisuutena tunnelma pysyy ('Hänellä sitä oli edistyksellinen näkemys, vaikka ikää olikin jo kertynyt seitsemänkymmentä yhdeksän vuotta.' 'He was a man of advanced vision, even if he was seventy-nine years old.')
Hivenen tulkintojen eroavaisuutta on kohtauksessa jossa Maryn ulkonäköä kuvataan suhteessa ukko Fortuneen: 'samat hyvin vaaleat siniset silmät, sama leveä uhkea otsa, sama vakaa läpitunkevan tiukea katse ja sama verevän punainen iho' 'with his very light blue eyes, his wide prominent forehead, his steady penetrating scowl and his rich florid complexion'. Kummassakin tuodaan esiin tytön jatkuvuus ukosta mutta alkukielellä kyse on omistuksesta kun taas suomeksi samuudesta. Kummatkin näkemykset ovat kyllä mukana ukon psykologiassa ja suomeksi tuo his/her-kikkailu on tietysti aina vaikea.

Suomennos toimii siis tässä eikä se muistaakseni noissa muissakaan novelleissa vastaan tökkinyt, ja Flannery O'Connor on toki vakiinnuttanut paikkansa suosikkikirjailijoitteni joukossa eli alkutekstikin on huippua (sitä minä en kyllä ymmärrä että miksei Palavaan kehään voinut samantien suomentaa kaikkia niissä kahdessa varsinaisessa novellikokoelmassa mukana olleita novelleja, nyt 19 novellista on käännetty 15...)

Kirjalliset kaksintaistelut

Jaana haastoi laatimaan kirjallisia kaksintaisteluja, kirjailijapareja joista pitää valita jompikumpi (idean nappasi Antiaikalainen-blogista joka taas oli ottanut sen muualta...)
Kun idean huomasin aloinkin mietiskellä variaatiota siitä. S123/L6-meemin yhteydessä oli ollut puhetta satunnaisuudesta ja lateraalisesta ajattelusta, ja samoin entisaikojen gladiaattorit taistelivat epäsuhtaisin asein, eli mitä jos valinnan joutuukin tekemään vertailukelvottomien kirjailijoiden välillä? Hieman vastaavaan periaatteeseen perustuvaa elokuvavertailua olin jokin aika sitten jonkin verran harrastanut Flickchart-sivustolla...

Vaikka olisikin mielenkiintoista vertailla vaikka Artoa ja Ernoa tai Maupassantia ja Tsehovia niin päädyin siis kuitenkin kokeilemaan satunnaisvalintaa. Otin kirjailijalistat tuolta yläpalkissa näkyvistä mies- ja naiskirjailijalistoistani ja yhdistin satunnaismenetelmällä pareiksi (sarjakuvaväen päätin jättää pois).
Valinnat on tehty sen osuuden perusteella mitä olen kummaltakin lukenut.
Ja tässä valitaan raa'asti jompikumpi, ei mitään "molemmat" tai "ei kumpikaan"-vaihtoehtoja. 

Jhumpa Lahiri vai Tove Jansson? Jansson
Veikko Huovinen vai Clive Barker? Huovinen
Stephen King vai Barbara Pym? King
Shusaku Endo vai William Shakespeare? Shakespeare
Euripides vai Dashiell Hammett? Euripides
Muriel Spark vai C. L. Moore? Spark
Leena Lehtolainen vai Oscar Wilde? Wilde
Italo Calvino vai Johanna Sinisalo? Calvino
Leo Tolstoi vai Alexandr Puskin? Puskin
James Herriot vai Fay Weldon? Herriot
Patricia Highsmith vai Sue Townsend? Highsmith
Yasunari Kawabata vai Mary Douglas? Kawabata
Raymond Carver vai Daniel Katz? Carver
Rose Tremain vai Leena Krohn? Krohn
Ray Bradbury vai Antti Hyry? Bradbury
Guy de Maupassant vai Hella Wuolijoki? De Maupassant
Heinrich Böll vai Astrid Lindgren? Lindgren
Jeanine Basinger vai Haruki Murakami? Murakami
Maria Gripe vai Arto Paasilinna? Paasilinna
Umberto Eco vai Elina Karjalainen? Eco
Pierre Choderlos de Laclos vai Aira Brink? de Laclos
John Bunyan vai Kazuo Ishiguro? Ishiguro
Donna Leon vai Kaari Utrio? Utrio
Karel Capek vai Aino Kallas? Capek
Maarit Verronen vai Nathanael West? West
Giovanni Guareschi vai Josephine Tey? Tey
Marion Zimmer Bradley vai Diana Wynne Jones? Bradley
R. A. MacAvoy vai Pär Lagerkvist? Lagerkvist
Chinua Achebe vai Jean Rhys? Rhys
Zeami vai Kirsti Ellilä? Zeami
Agatha Christie vai Flannery O'Connor? O'Connor
T. H. White vai Charlotte Bronte? White
Alan Garner vai Gustave Flaubert? Flaubert
Aksel Sandemose vai Ursula K. LeGuin? LeGuin
Anton Tsehov vai Veijo Meri? Tsehov
Hilja Valtonen vai Samuel Delany? Delany
Neil Gaiman vai Markku Envall? Gaiman
C. S. Lewis vai Maria Jotuni? Lewis
Chrétien de Troyes vai Alessandro Baricco? de Troyes
Yukio Mishima vai Alexander McCall Smith? Mishima
Robert van Gulik vai Nikolai Leskov? van Gulik
Oliver Sacks vai Vuokko Tolonen? Sacks
Jane Austen vai Viktor Pelevin? Austen
Iain Banks vai Philip K. Dick? Dick
Salman Rushdie vai Graham Greene? Rushdie
Dorothy L. Sayers vai Eeva Tikka? Sayers
Gregory Keyes vai Cesare Pavese? Keyes
Patricia A. McKillip vai Jukka Parkkinen? Parkkinen
Junichiro Tanizaki vai J. K. Rowling? Tanizaki
Michel Tournier vai Terry Pratchett? Pratchett
Jorge Luis Borges vai Primo Levi? Borges
Jeff Noon vai George Orwell? Noon

Myönnän, pari noista vastauksista oli yllätyksiä itselleni kun en ollut tullut ajatelleeksi. Ja joissain pareissa valitsin toisen mutta tulevaisuudessa tulen lukemaan enemmän sitä toista (ja mielipide voi hyvinkin muuttua).

Koska Kirsi muisti minua Liebster Blog -palkinnolla, saa vastineeksi laatia omat kaksintaistelunsa, joko harkituilla pareilla tai jollain satunnaismenetelmällä.
Ja lähtisiköhän Jaakko myös miettimään näitä?

Marraskuun luetut

Samuel Delany - Hogg
Charles Dickens - Joululaulu
Yasutaka Tsutsui - The Girl Who Leapt Through Time
Pär Lagerkvist - Sibylla
William Gibson - Neurovelho

Carlo Levi - Christ Stopped at Eboli

Scott McCloud - Making Comics

Ei tälläkään kertaa mitenkään valtavia lukumääriä. Tai oikeasti sarjakuvia on tullut luettua paljon mutten nyt tähän niitä listaile...Ja sekalaisia tietokirjoja osaksi luettuna, osaksi selattuna, esim. se aikaisemmassa merkinnässä mainittu Suomen kansallisfilmografia osa 8 (niitä edellisiäkin osia on tullut selailua tässä viime kuukausina).

Monista luetuista on tullut myös kirjoitettua jo. Lagerkvististakin tulee varmaan kirjoitettua jossain vaiheessa, tarkoituksena on lukea koko neljän kirjan jatkumo.

Scott McCloudin kolmas sarjakuva-tietoteos on myös hyväksi havaittu. Ensimmäinen kirja, Understanding Comics, joka on suomeksikin ilmestynyt nimellä Sarjakuva - Näkymätön taide, on ehdottomasti suositeltava kaikille sarjakuvasta kiinnostuneille, siinä käsitellään taidemuodon historiaa ja teoriaa runsaasti mutta silti helposti omaksuttavasti, ja myöhemmissä kirjoissa oletetaan kirjan olevan tuttu.
Toinen kirja, Reinventing Comics, ei sitten niin hyvin toimi. Se keskittyy enemmän julkaisemiseen ja kustantamiseen, ja suuri paino annetaan nettisarjakuvalle ja sen julkaisumalleille. Tämä osuus ei ollut alun alkaenkaan kai ihan maailman realistisin ja digitaalijulkaisu on mennyt aika lailla omia latujaan, ja muutenkin kirjan sisältö on kiinnostava ehkä amerikkalaisen sarjakuvakentän sisältä katsottuna mutta eurooppalainen ja suomalainen sarjakuvakenttä on aika lailla eri...jotain kiinnostavia ideoita tässäkin on ja hyviä lukuvinkkejä tietysti, muttei paljoa menetä vaikka tätä ei lukisikaan.
Tämä kolmas osa onkin sitten taas askel parempaan suuntaan, tällä kertaa aiheena sarjakuvien tekeminen painottuen erityisesti kerrontateknisiin seikkoihin (niitä "näin piirrät ihmishahmon" oppaita yms löytyy muualta, nuo osuudet kirjassa pääasiassa skipataan). Ja vaikkei tekisikään sarjakuvia niin lukijallekin tämä antaa paljon, mukana on tutumpaa peruskamaa mutta myös joitain kiinnostavia "enpäs ole tullut ajatelleeksi"-huomioita.

Joulukuun lukemisiin kuuluu ainakin kirjabloggaajien joulukalenteri, jonka ensimmäinen luukku avautuu huomenna Tuolla toisen tähden alla ja yksi luukku löytynee aikanaan myös tästä blogista...

William Gibson - Neurovelho

On jotenkin outoa kuvata klassikoksi kirjaa, joka on alle 30 vuotta vanha, mutta William Gibsonin Neurovelho (julkaistu 1984) vetää vahvasti siihen suuntaan: se on eittämättä cyberpunkin, kokonaisen scifin alagenren lähtölaukaus ja on ollut vaikuttimena suurelle määrälle taideteoksia useissa eri medioissa, teoksia joista osa on merkittäviä myös itsessään eikä vain heikkoja kopioita.
Mikä vielä hämmentävämpää, Neurovelhon klassikkostatus oli paikallaan jo 1991 kun tämä Arto Häilän suomennos ilmestyi.
Mutta pidänkö minä tästä kirjasta? Nooh...

Periaatteessahan Gibsonin idea on yksinkertainen, otetaan ajan henkeen sopivaa scifimaailmaa (jossa ei enää paljoa lennellä tähtien välillä, henkilökohtainen elektroniikka on kasvavasti todellisuutta, punk ja futuristit tapahtui) ja levitetään paksu kerros kovaksikeitetyn dekkarin päälle. Koska jälkimmäinenhän tässä on rakenteena, ja kun sen lukeminen ei minulle ole ongelmatonta muutenkaan niin ei myöskään tässä muodossa.

Juonityyppi joka ei yleensä toimi minuun on sellainen "mennään paikkaan - tapahtuu jotain - mennään uuteen paikkaan - tapahtuu jotain - jne", tarina esitetään toisiaan seuraavina tapahtumina kuin helminauhassa, päähenkilö ei juuri kehitä syvyyttä reflektiolla ja mielellään tapahtumissa vaihtuvat paikat ja sivuhenkilöt. Tämä tuntuu olevan hallitseva muoto hardboiledeissa ja tämä näkyy myös Neurovelhossa (pulmadekkarien verkoistoituneet insestisen sotkuiset juonet ovat minusta paljon parempia). Henkilöissä ei juuri syvyyttä ole ja juoni jolkottelee omaa rataansa eikä sillä mitä tapahtui äsken ole juuri vaikutusta siihen mitä tapahtuu seuraavaksi. Kirjan ansiot painottuvat vahvasti maailmaan, tunnelmaan, tyyliin ja kieleen, ja näissä voi havaita Gibsonin olevan enemmän noir-romantikko kuin kyynikko, enemmän Chandler kuin Hammett (tässäkin tämä lukija toteaa "harmi", mutta näissä on kyse henkilökohtaisesta mausta).

Gibson osaa kuvata maailmaansa. Mitenkään liian kauas kovan scifin puolelle ei mennä, ilmeisesti kirjailijalla ei mitenkään kauhean selvää käsitystä ole miten ne tietokoneet ja muut laitteet oikeastaan toimivat ja tekninen kehitys on mennyt omia polkujaan tästä välittämättä. Mutta eittämätön visionääri Gibson on, hänellä on näkemystä miten radikaalisti kehittyvä teknologia näkyy yksilötasolla ja hän osaa kuvata sitä inspiroivasti ja innostavasti. Ei ole mikään ihme että kokonainen skene kehittyi tämän kirjan ympärille.

Kirjan kieli on myös omanlaistaan uuskieltä, joka vilisee erikoistermejä joista monia ei juuri selitellä. Vaikea sanoa mitä pitäisin alkukielisestä versiosta, toimisiko se paremmin vai tuskastuttavammin, arvelen Häilän onnistuneen käännöksessä kuitenkin suhteellisen hyvin (joitain kömmähdyksiä lukuunottamatta, selvimpänä sanojen Turing ja Turin sekoittaminen).

Yleissivistykseen kuuluva klassikko, vaikka kirjalliset ansiot eivät aina kohtaakaan henkilökohtaisia mieltymyksiäni.

(lasketaankohan tämä teksti Lukudiplomin "tee kirjasta mainos"-tehtävän vastaukseksi...)

(Ai niin, So American -haasteeseen saa kirjasta merkinnät Post-WWII Classics ja Modern Men Writers -kategorioihin ja South Carolinan osavaltioon. Ja kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jyrki Kasvi, Raija, Kerkko ja Mikko)

Unto Kupiainen - Rakastunut koppakuoriainen

Kupiaisen runoja on blogissa luettu aiemminkin, nyt sitten toinen kokoelma joka on kirjoitettu vähän tuota edellistä aiemmin (Puuhevonen 1960, Rakastunut koppakuoriainen 1950).
Mutta mikä päti edelliseen pätee myös tähän. Epätasaisuudesta huolimatta minua viehättää kirjan nimestä lähtien esillä oleva ristiriitaisuus, lyyrisyydestä siirrytään helposti groteskiin ja takaisin ja tuntuu ettei kirjailija itsekään oikein tiedä onko lintu vai kala ja päätyy sitten olemaan jotenkin ironinen kaunosielu. Ironia on minusta aika väsyttävä elämänasenne ja se antaa tällekin kokoelmalle "suomalaista miestä ahistaa"-pohjavireen, samoin kuin valitut aiheet.

Epätasainen Kupiainen on tässäkin, osa runoista ei juuri hetkauta mutta parhaimmillaan jatkaa yhä kiinnostavana. Ja on hieman harmi että kirjoittaa niin säästeliäästi pitempiä runoja, niissä on yleensä enemmän ytyä kun taas muutaman rivin huokaisut eivät yleensä tee mitään mitä muut eivät olisi tehneet paremmin.

Tiedä sitten miten paljon omaelämäkerrallista ainesta näihin runoihin voi lukea. Onko Sukukokous-runossa mainitut yksityiskohdat runoilijan suvusta tosia vai eivät? Oliko runoilijalla jotain avioliiton ulkopuolista säätöä kuten Ringa-sarjan runot antavat ymmärtää? En tiedä, eikä se oikeastaan edes kiinnosta. Pohjimmiltaan aiheet ovat yleisempiä.

Kevät

Pölyä pöydällä. Kärpäsenpilkkuja
nurkissa paperien.
Kevät on ihmeellinen
kaikelle-ilkkuja
sielussa ihmisen.

Pihalla piiat mattoja hakkaa.
Venettä tervataan.
Käärmettä tapetaan.
Lintujen laulu ei lakkaa.

Jostakin minuun tai johonkin minusta
johtaa tie.
Niin taas lie:
uneksin sinusta.
Peijakas vie.

Keskellä pölyä povessa hakkaa
keväinen kello. Raksuttaa
niin että itkettämään ihan pakkaa
(Toisen akkaa
himoita eihän saa.)

Ah, kevät! Nyt mua tue!
Maa, jonka paljastit, ruoholla peitä,
kukkiin pue!
Omenakukkien tuoksu mieto
herkempi on kuin hedelmän tieto.
Ah, kevät, nyt mua tue!

Kuudes käsky ja myös Isämeitä
minulle lue!

"Heti alkupuolen kohtauksissa asemotiivi liitetään uskonnon ja viinan teemoihin"

Toteutamme meemiä, jonka sysäsi vauhtiin Villa Derrickeria -blogi, seuraavin ohjein:

"Meemi-tehtävä kuuluu näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera."

Ja lisäohjeena sijoittaa lause myös postauksen otsikoksi. 

Tässä kohtaa jos lauseen sijasta puhutaan virkkeestä niin oli tarpeellista hieman saksia, koska valitun kirjan koko kyseinen virke kuuluu "Heti alkupuolen kohtauksissa asemotiivi liitetään uskonnon ja viinan teemoihin: Pasi palaa ensimmäiseltä putkareissultaan kesken seurojen ja uskaltamatta tulla sisään ryhtyy harjoittelemaan ulkona tarkkuusammuntaa poikansa Tanun ja naapurin Reiskan kanssa; salapolttonsa Pasi yrittää vaimolleen lavastaa metsästysretkeksi."

Pöydällä lähin kirja, joka meemin kohteeksi valikoitui, on Suomen kansallisfilmografia osa 8, toim. Kari Uusitalo, ja valitussa kohdassa Mikko Niskanen kommentoi elokuvaansa Kahdeksan surmanluotia. En ole leffaa nähnyt vaikka se suomalaisen elokuvan klassikko onkin. Kansallisfilmografia-sarjan kirjoista olen kyllä pitänyt sen verran kun niitä olen selaillut.

Voiko maailmaa muuttaa ja muita kysymyksiä

Sekalaisissa blogeissa on taas intouduttu pohtimaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen lukemista ja siitä keskustelemista (kts. ainakin Rouva Huu, Valkoinen Kirahvi, Kirsi ja moni muu). Blogistanissa lanu tosiaan tuntuu olevan vahvemmin esillä kuin muualla kulttuurikeskustelussa, bloggaajina on paljon niin lanu-lukijoita kuin kirjoittajiakin.

Itsekin niitä tulee luettua, vaikkei minulla mitään "oikeuttavia" syitä olekaan. Ei ole lapsia, omia tai opetettavia, enkä myöskään hae mitään nostalgiaa kun suuri osa lukemistani on sellaisia joita en ole aiemmin lukenut. Painotus on toki enemmän nuorten- kuin lastenkirjoissa ja kuvakirjoja en lue käytännössä ollenkaan (olen ollut paikalla kun Puppe-kirjaa on luettu ääneen ja siinä samalla sisäistänyt sen tarinan, ja Sendakin Hassut hurjat hirviöt selasin kaupassa läpi vuosi pari sitten syystä johon palaamme kohta). Ja pääasiassa klassikoita tai mahdollisia tulevia klassikoita, näissä en juuri poimi kivannäköisiä kirjoja luettavaksi vaan vain sellaisia joista olen jotain ennalta kuullut.

Joskus kuulee väitettävän että hyvällä kirjalla ei ole ikärajoja tai kaikkia hyviä kirjoja voivat lukea kaikenikäiset, itse en ole sitä mieltä (arvelen myös että myös muut lukijan ominaisuudet vaikuttavat lukukokemukseen). En esimerkiksi kykene arvioimaan ovatko ne Puppe-kirjat hyviä vai eivät, olen pakotettu tunnustamaan että ne on kirjoitettu jollekulle aivan muulle kuin minulle. Toisaalta olen lukenut hyviksi arvioimiani kirjoja jotka eivät välttämättä avaudu kaksivuotiaalle.
Kun luen kirjoja niin aika ajoin mieleen tulee kohderyhmä, että parhaiten tästä kirjasta nauttisi ehkä 12-vuotiaana tai 15-vuotiaana tai 55-vuotiaana (joskus kohderyhmä tarkentuu muilla ominaisuuksilla). Mutta ei se toki tarkoita että muut ikäryhmät eivät siitä myöskin voisi nauttia eikä myöskään että kaikki tuon ikäiset automaattisesti pitäisivät siitä, silloinkin kun kirja on "hyvä".
Ja toki on myös kirjoja joiden kohderyhmä voi olla hyvin epämääräinen tai laaja, tai kirjoja jotka paljastavat eri puolia itsestään eri lukijoille.

Mainitsin aiemmassa postauksessa että en ole realismin suuri ystävä. Kun kirjallisuus taidemuotona mahdollistaa liikkumisen myös muilla tasoilla kuin tiukan materialistisilla niin suhtaudun hyvin myönteisesti yrityksiin hyödyntää näitä muita tasoja.
Tätä on kirjallisuudessa toteutettu parillakin tavalla. Yksi on muuttaa kerrontatapaa, muutetaan tapaa jolla maailma havainnoidaan ja koetaan. Toinen on muuttaa maailma kirjoittajan ja lukijan psykologiseksi jatkeeksi, käännetään maailma niin että se suorasanaisesti kuvattuna muuttaa aineettoman aineelliseksi. Toisaalta jälkimmäisessä tavassa voidaan myös hyödyntää etäännyttämistä, muutetaan henkilöitä ja maailmaa abstraktimpaan suuntaan ja näiden abstraktioiden avulla voidaan sitten toisia ilmiöitä ja yleisiä asioita kuvata paljon suoremmin ja avoimemmin.
Tuo maailman muuttelu, abstraktointi ja etäännyttäminen on lanu-kirjallisuuden piirissä peruskauraa, yksi suosittu väline käytettäväksi joten sen käsittely sujuukin yleensä näppärämmin ja taitavammin kuin "aikuisten kirjallisuudessa". Lukijan iästä riippumatta tämä on piirre joka lanussa osataan paremmin.

Toki tuon mukana tulee myös huonoja puolia. Yksinkertaistuksien mukana hahmojen ja tapahtumien vivahteita ja ambivalenssia menetetään ja yleistä on myös että kirja on yhden henkilön tarina, kuvattuna vain yhdestä näkökulmasta. Lisäksi onnellisen lopun vaatimus on varmasti ihan hyödyllinen nuoren lukijan identiteetin rakentamisessa tai jotain mutta voi aikuiselle lukijalle käydä joskus vähän rasittavaksi (mainittakoon että loppu jossa rakastavaiset kuolevat on dramaattisesta näkökulmasta onnellinen loppu vaikkei ehkä olekaan sitä realistisesta näkökulmasta). Nämä ovat aikuiselle lukijalle hyvä syy lukea myös muuta kirjallisuutta.


Toinen tärkeä syy lanu-kirjallisuuden lukemiseen on sivistyksellinen: suurimmat klassikot ovat usein tunkeutuneet hyvin perinpohjaisesti läpi kulttuurin ja esiintyvät kulttuurissa lukuisina versioina ja intertekstuaalisina viittauksina (näistä on ollut puhetta Lurun luvuissa).

Muistelen erästä Sue Townsendin kirjoitusta jossa sekalaisessa seurueessa mainitsi jonkun henkilön olevan kuin Ihaa-aasi, viittaus jota eräs toinen henkilö seurueesta ei tunnistanut, ja kun tätä aihetta sitten selvitettiin Townsend huomasi hämmästyksekseen tavanneensa naisen, täysin normaalin keski-ikäisen brittiläisen naisen joka ei ollut ikinä kuullutkaan Nalle Puhista. Ei siis vain ollut lukematta Milnen kirjoja mutta oli onnistunut välttymään kaikilta niiltä muodoilta ja tavoilta joilla Puolen hehtaarin metsä englantilaisessa kulttuurissa näkyy ja kuuluu.
Minulla on ollut vähän samanlainen kokemus eräässä keskustelussa aiheena ihaillut kirjallisuuden sankarit, jossa usea henkilö mainitsi Atticus Finchin sen kummemmin selittelemättä, joten olin pakotettu kysymään kuka hän oli, ja sen jälkeen huomauttamaan että koska en ole käynyt amerikkalaista high schoolia niin toisin kuin "kaikki" en ollut koskaan lukenut Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen tai nähnyt elokuvaa tai törmännyt sen sisältöön oikein millään muullakaan tavalla.

Vastaavia "tämänhän tuntevat kaikki"-tapauksia vilisee varmaan kaikissa kulttuureissa, ja lasten ja nuorten kirjallisuuden osalta nämä ovat usien ongelmallisempia koska monet klassikot ovat tiukasti kulttuurikohtaisia: tietyn kulttuuripiirin sisällä kyseisen kirjan ovat lukeneet "kaikki" mutta se voi olla täysin tuntematon tai hyvin marginaalinen kaikkialla muualla. Britit ovat vielä olleet varsin tehokkaita levittämään omaa lastenkulttuuriaan ympäri maailmaa mutta jo amerikkalaiset ovat huomattavasti rajoittuneempia (Ihmemaa Oz vielä menee mutta sellaiset kirjat kuin Charlotte's Web, Goodnight Moon, Green Eggs and Ham jne ovat aika lailla tuntemattomampia...tämä oli myös hyvä syy selata läpi se Sendakin Hassut hurjat hirviöt). Jostain Emilio Salgarista puhumattakaan, jonka kirjoja ei kai suomeksi ole käännetty yhtään jotain Aku Ankan taskukirja -versioita lukuunottamatta.
Kaikki kunnia Leopold Bloomille mutta arvelenpa että Nalle Puhin ja Liisan seikkailujen ihmemaassa kulttuurillinen impakti menee reippaasti ohi Joycen Odysseuksen.
Mielenkiintoinen lisätvisti tulee myös siitä kun tähän yhdistetään tuo aiemmin mainittu abstraktio ja yleisten asioiden käsittely: koska lastenkirjoissa käsitellään paljon avoimemmin yleisiä totuuksia tai sellaisina pidettyjä asioita, ne myös kuvaavat selkeämmin sitä yhteiskuntaa jossa ne ovat syntyneet tai nousseet suosioon, eli kaiken järjen mukaan niiden pitäisi tarjota hyvää materiaalia kulttuuritutkimukseen.

Carlo Levi - Christ Stopped at Eboli

Carlo Levin kirja Christ Stopped at Eboli on muistelmateos vuodesta 1935-36 jonka kirjailija vietti Etelä-Italian maakunnassa Lucaniassa (nyk. Basilicata). Kirjan nimessä mainitussa Ebolissa, joka on kaupunki Lucanian luoteisrajalla, ei kirjassa käydä, kirjan nimi on paikallinen sanonta joka kuvaa Lucanian eristäytyneisyyttä ja köyhyyttä. Huomasin vasta kirjan luettuani että se on käännetty suomeksikin joskus 50-luvulla, osuvalla nimellä Jumalan selän takana.

Levi, lääketieteen opiskelija, taidemaalari ja antifasisti karkoitettiin Torinosta poliittiseksi vangiksi Etelä-Italiaan Grassanon ja Alianon pikkukaupunkeihin, joista jälkimmäisessä vietettyä vajaata vuotta kuvataan tässä kirjassa (jossa kaupunki on nimetty Gaglianoksi, ja mahdollisesti muissakin kohdissa ei olla aivan tarkan dokumentaristia). Levillä on jonkin verran vapauksia, lähinnä rajoittavat ulkonaliikkumiskielto pimeän aikaan ja kielto poistua kylän alueelta muuten kuin vartijan seurassa (ja tietysti kaikki posti kulkee sensorien kautta ja epäilyttävä käytös on epäilyttävää, mutta tämä päti laajemmin muihinkin). Niinpä hän voi jatkaa maalaamista, toimia kaupungissa lääkärinä ja tarkkailla maankolkan elämää.

Kirja etenee periaatteessa kronologisesti, joskin yksittäiset tapahtumat ovat enemmän perustana laajempien ilmiöiden tarkastelulle, anekdoottien kautta pohditaan laajemminkin miten asiat ovat ja miksi. Levi kirjoittaa hyvin ja tarkkanäköisesti, joskin samalla ulkopuolisena: kirjassa sanotaan paljon että "peasants" (miten tuo sana kääntyy, "pienviljelijät"?) tekevät sitä tai tätä, esiintyvät usein kasvottomana massana vaikka sieltä joukosta nostetaankin yksilöitä esille. Pidän myös luultavana että Levi on hivenen romantisoinut omakuvaansa.
Tästä tuli mieleen vähän Guy Delislen sarjakuvat Pjongjang, Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta joita on luettu monessa blogissa (esim. täällä). Erona se että Levi on kotimaansa sisällä, (periaatteessa) saman kielen ja saman poliittisen järjestelmän piirissä mutta silti saa huomata että on kaksi Italiaa joilla on hyvin vähän tekemistä keskenään.

Mikä sitten on Gaglianossa pielessä? Köyhyys. Malaria. Toivottomuus. Eristäytyneisyys. Maanpinnan eroosio ja köyhtyminen. Keskushallinto joka kaukana Roomassa on parhaimmillaan välinpitämätön ja pahimmillaan vihamielinen. Paikallishallinnon mädättyneisyys. Levi kritisoi paljon poliittisia järjestelmiä, tuon ajan vallitseva fasismi ja sen ilmiöt paikallistasolla saa toki eniten huomiota mutta sen suurempaa arvoa ei anneta edellisillekään järjestelmille tai toivoa luoda vaikkapa sosialismin tai liberalismin paremmasta toimivuudesta.
Toisaalta korostetaan myös sitkeyttä, jatkuvasta sorretusta asemasta huolimatta "peasant Italy" on ollut olemassa Roomaa edeltävistä ajoista tähän päivään. Ja kirjan henkilöissä ja anekdooteissa riittää eräänlaista Decamerone-henkistä huumoria eli vaikka "sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa"-aihepiirin parissa liikutaankin niin mikään kurjisteleva sosiaaliporno tämä ei ole (yhteiskunnallinen pamfletti ehkä vähän).

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen katsaus Euroopan yhteen vähemmälle huomiolle jääneeseen nurkkaan. Sitä en tiedä millainen on Basilicata nykyään (ilmeisesti yhä Italian köyhimpiä alueita).

Yasutaka Tsutsui - The Girl Who Leapt Through Time

Yasutaka Tsutsuin hönähtäneeseen spefiin tutustuin jokin aika sitten Salmonella Men of Planet Porno -novellikokoelman muodossa; kirjan nimi kiinnitti huomiota kaupassa ja kun sitä pari ekaa sivua selasin niin pitihän se ostaa. Ja palkitseva lukukokemus se absurdissa huumorissaan, oudossa scifissä ja muussa kummailussaan olikin. Sittemmin näin myös anime-leffa Paprikan joka perustuu myös Tsutsuin kirjaan, ja siinä jatketaan samalla unen ja toden leikittelyllä ja absurdilla huumorilla, ja oli se sen verran hyvä että herran tuotoksia pitää siis lukea lisää.

Niinpä kaupasta tarttui mukaan The Girl Who Leapt Through Time, joka sisälsi nimitarinan lisäksi myös toisen kertomuksen The Stuff That Nightmares Are Made Of. Aluksi arvelin näitä novelleiksi ja olisin jommankumman ehkä nostanut Novelli palaa! -projektiin (johon kuten Velman novellihaasteeseen palannen joskus myöhemmin jollain muulla) mutta nämähän osoittautuivat sitten kahdeksi pienoisromaaniksi, tai oikeastaan nuortenromaaneiksi (kirjan takakannessa on maininta Young Adult, itse ehkä laittaisin otollisimmaksi kohderyhmäksi 12-vuotiaat...tarinoiden päähenkilöt ovat 14-15-vuotiaita).

Täytyy myös sanoa että en ole täysin tyytyväinen näihin tarinoihin. Tsutsui vaikuttaa olevan parempi ideoiden keksijä ja pyörittelijä kuin henkilöiden kuvaaja, ja niinpä Salmonella Menin ideavyörytys toimi kun taas tämä kirja perustui suurelta osin suht tavallisten koululaisten suht tavalliseen elämään. No, ensimmäisessä tarinassa päähenkilö huomaa kehittäneensä kyvyn matkustaa ajassa ja mukana on muitakin mysteerejä, mutta ainakin erään henkilön toiminta jäi aika hämärästi perustelluksi ja tämän tarina aikamoiseksi läpijuoksuksi, ja jälkimmäine kertomus painajaisista ja fobioista ei myöskään vakuuttanut psykologisella herkkyydellään.
Dialogikin jota näissä tarinoissa on paljon oli usein jotenkin tönkköä ja minua ärsytti myös tapa jolla tarina oli pätkitty lyhyiksi luvuiksi vaikka tapahtumat eivät sitä sinänsä vaatineetkaan (tästä tuli myös sitä nuortenkirjamaisuutta, vähän kuin odotettaisiin lukijalla olevan ADHD).
Noissa jälkimmäisissä kohdissa ongelma saattaa tietysti olla myös kääntäjässä (David Karashima).

No, kritiikki keskittyy enemmän kerrontaan, juonet sinänsä olivat kiinnostavia ja tarinat eteneivät hyvin, sujuvia pieniä välipaloja joissa oli ainekset parempaan.

Ja nimitarinasta tehtyä animea on kehuttu ja se pitääkin varmaan katsoa joskus, tämä antoi vaikutelman että homma toimisi paremmin leffana.

Charles Dickens - Joululaulu

Charles Dickensin Joululaulu (suom. Tero Valkonen) on ensimmäinen Lukudiplomi-kirjani ja tyyliltään mukavaa vaihtelua edelliseen lukemaani. Toki tässäkin toteutetaan tuttu periaate joka Frank Capran elokuvistakin on nähty, kunnollinen onnellinen loppu vaatii hyvin toteutettua synkkää keskivaihetta.

Tarinan juoni lienee tuttu heille joilla on jonkinlaista kontaktia englanninkieliseen kulttuuriin, sen verran ahkerasti viitattu ja versioitu tämä tarina on: Saidan ja ahneen misantroopin Ebenezer Scroogen luona vierailee neljä henkeä, ensin kuolleen liikekumppaninsa aave ja sitten menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen henget jotka saavat vakuutettua että Scroogen senhetkinen elämänpolku ei ole lainkaan hyvä.

Aikaisempi kokemukseni Dickensistä, Suuria odotuksia, oli antanut kirjailijasta hivenen huonon kuvan jaarittelevien tiiliskivien tuottajana mutta tämähän oli oikein hyvä, hallitun tiivis paketti. Samoin olin hieman yllättynyt kuinka uskollinen alkutekstille Disney-animaatio Mikin joululaulu olikaan, ja erityisesti alkukohtauksessa oli vaikea olla näkemättä Roopea, Akua ja Mikkiä Scroogena, Fredinä ja Bob Cratchitina, niin hyvin nämä siihen sopivat (myöhemmin animaatio otti jo hieman tyylillisiä vapauksia).

Tämä kuuluu niihin klassikoihin että vaikka tarina olisikin tuttu niin kyllä se silti ehdottomasti kannattaa lukea (varsinkaan kun ei siinä lukemisessa kauaa mene), hyvä kirja jopa nyt kun vielä ei ole edes adventtiaika.

Ja sen kummemmitta puheitta, pyysin herra Scroogea esittämään Kuutamolla-hengessä kolme väitettä joista kaksi on totta ja yksi valetta, ja hän esitti seuraavat väitteet:
a. "Olen ollut kihloissa mutten naimisissa."
b. "Olen keksinyt sanan 'humbug'/'humpuuki' ja minun puheestani se on levinnyt yleiseen käyttöön ja muihin kieliin."
c. "Lahjoitin Cratchetin perheelle anonyymisti kalkkunan."

Kirjan hengessä ensimmäisenä valheen oikein arvanneen puolesta tehdään lahjoitus SPR:n katastrofirahastoon

Samuel Delany - Hogg

Kun olin Hoggin loppumetreillä ja pohdiskelemassa mitä mieltä minä tästä oikein olen, huvitti Facebook-seinällä linkitetty väite että hyvällä kirjallisuudella ei ole ikää eikä sukupuolta, vain huonolla on. Nooh, tätä kirjaa en kuitenkaan lähde arvostelemaan tuolla mittarilla, ja ehkä pienemmät lukijat kyllästyisivät tapahtumiin ja termeihin joita eivät ymmärrä etteivät tätä viitsisi lukea paria sivua pitemmälle ("Isi, mitä tarkoittaa 'suck off a spic'?")
Jos osallistuisin kyseiseen haasteeseen, olisi tämä myös loistavaa materiaalia "Rumat kapinalliset"-lukuhaasteeseen ja sanotte te mitä sanotte, löisin kanteen K-18-varoitusmerkinnän.

Olen Samuel Delanyn scifi- ja fantasiakirjoja lukenut aiemminkin ja vaikka olenkin noista kirjallisuudenlajeista jonkin verran vieraantunut niin Delany on eittämättä loistava kirjoittaja, haastava ja hämmentävä, lajityyppien ehdotonta parhaimmistoa (jolta on suomeksi ilmestynyt vain yksi teos, Nova, mutta näinhän tämä menee...huomasin tosin että tämä kirja on käännetty ruotsiksi). Niinpä kun tuotantoaan selailin niin siellä täällä mainittiin "painokelvoton" Hogg, ja tähänhän piti tietysti tutustua. Kyseinen kirja oli kirjoitettu alunperin 1969 ja muokkailtu jonkin verran 70-luvun alussa, mutta ensimmäinen painos tuli vasta 1995, ja tähän lukemaani vuoden 2004 painokseen oli tehty vielä jotain kieliasun tarkistuksia.

Hogg on varsin raskas kirja lukea. Teksti ei paljoa kikkaile, peruslauseita ja sanastoa joka on ehkä tutumpaa hip hop -levyiltä kuin koulukirjoista, ja tarinakin etenee kuin juna, aloitetaan alusta ja päädytään loppuun minäkertojan silmin katseltuna. Raskaus tulee sisällöstä, jota ei juuri tehnyt mieli lukea kuin 20-30 sivun pätkissä, ja niinpä tämän 260-sivuisen kirjan parissa kului reilu pari viikkoa. Samalla oli kuitenkin selvää ettei tätä kirjaa voinut jättää kesken.

Kirjan päätapahtumat sijoittuvat pariin päivään kesäkuun 1969 lopulla, tapahtumapaikkana Yhdysvallat tai jonkinlainen painajaisversio siitä (kirjassa on kylläkin pari anakronista viittausta Mansonin perheeseen ja John Wayne Gacyyn, jotka tulivat tunnetuksi vasta tapahtuma-ajan jälkeen). Kirjan minäkertoja on 11-vuotias poika josta ei käytetä kirjan aikana muuta nimeä kuin "boy" tai "cocksucker", joka lyöttäytyy yksiin palkkaraiskaajan nimeltä Hogg kanssa. Hogg on rekkakuski joka on tavoiltaan tarkoituksellisesti iljettävä ja joka arvostaa työtään ja pyrkii olemaan mahdollisimman hyvä työssään (ja nyt en puhu rekanajosta).

Suurin osa kirjasta on täysipainoista seksissä, väkivallassa ja eritteissä rypemistä. Pornografiaksi en sitä kutsu koska lähinnä toivon ettei kukaan koe seksuaalista kiihotusta tästä kirjasta, mutta kuvasto on sieltä peräisin, ja lukija jossain määrin turtuu tähän kaikkeen, jossain vaiheessa lakkaa olemasta tärkeää kuka tässä oikein tekee mitäkin kenellekin ja ovatko tapahtumat realistisia tai anatomisesti mahdollisia, efekti on lähempänä Hieronymus Boschin helvetti-maalauksia. Ja Delany on toki sen verran hyvä kirjoittaja että pääsee toistuvasti turtumuksen läpi, ja lukijan sietääkin tuntea syyllisyyttä siitä turtumuksesta.

*juonipaljastuksia, joskin juoni ei ole tässä kirjassa niin tärkeä osa*

Samalla toki haastetaan ajattelua ja moraalia, tämä ei ole mikään "eiks ole kauheeta"-kirja. Delany on muissakin kirjoissaan käsitellyt seksuaalisuutta ja sen ilmenemismuotoja (esim. yksi Neveryon-fantasiasarjan teemoista on orjuuden, BDSM:n ja prostituution semiotiikka) ja tässä on sitä samaa. Kertoja on täydellinen orja joka ei epäröi toteuttaa kaikkea sitä mitä hänen käsketään tehdä, nauttii kaikesta ja haluaa aina lisää (samalla kun vaikenee, hän puhuu yhden sanan verran kirjan viimeisellä rivillä) kun taas Hogg on rakastava mestari, filosofinen, kunniantuntoinen, lojaali ja lopussa jopa sympaattinen (tätä jotkut lukijat ovat pitäneet kirjan pahimpana piirteenä, sitä että heidät on saatu sympatisoimaan Hoggin tapaista hirviötä). 

Hogg myös versioi Valerie Solanasin SCUM Manifeston ydinajatusta:
"You know what I'd do if I was a bitch? [...] I'd get me a gun, go out on the street and-bip! bip! bip!-I'd put a bullet in everything I even suspected had a pecker swingin' between its legs. Anything else a bitch is gonna do is just crazy. Course, bitches is crazy. [...] Men hate bitches, man. All men hate all bitches.[...] Men hate bitches the way white men hate niggers."

Rotukysymyksetkin ovat esillä, loukkaavia rotumääreitä käytetään jatkuvasti (kahden tärkeän sivuhenkilön nimet kirjassa ovat "nigger" ja "wop", oikeat nimet mainitaan vain ohimennen radiossa). Kertoja on jonkinlainen mulatti jolla on sekä mustia että valkoisia piirteitä ja kirjassa moni ihmettelee kumpi hän oikein on, usein tulkiten kertojan toiseksi kuin itse on (eli valkoiselle Hawkille poika on musta, mustalle Big Sambolle valkoinen). Valkoinen Hogg kuitenkin määrittää pojan valkoiseksi, ja poika itse ei itseään määrittele.

Merkittävä sivujuoni loppupuolella on yhden sivuhenkilön tekemä joukkomurha, kertoja tunsi kyseisen henkilön ennen 31 ihmisen murhaa ja tapaa tämän uudestaan näiden murhien jälkeen, mutta varsinainen murhasarja esitetään kirjassa vain radion välityksellä, radion joka on luonnollisesti varsin tietämätön tekosarjan taustoista ja motiiveista, listaten vain uhreja ja kuolintapoja, mukaanlukien sen että joka murhapaikalle on kirjoitettu uhrin verellä 'ALL RIGHT', sellaisenaan täysin merkityksetön fraasi. Yhteys Mansonin perheen Tate-LaBianca-murhiin on ilmeinen, ja sarjamurhaajien ja median suhteen kriitikkona Delany on selvästi edelläkävijä. Loppupuolen irvokkaassa uutislähetyksessä mainitaan kyseinen murhasarja ja uutisoidaan myös pari muuta kirjan tapahtumaa, välissä sekalaisia muita uutisia, mitään yhteyttä näiden välille ei tietenkään havaita.
Sillä loppujen lopuksi kirjassa on kyse ihmisistä ja elämistä. Ja rakkauttakin jotkut ovat tässä havainneet.

Herättikö kirja ajatuksia? Kyllä.
Onko kirja hyvä? En osaa sanoa
Onko kirja paha? En osaa sanoa.
Suosittelisinko kirjaa? Jos lukija on vakaumuksellisesti sitä mieltä että on aiheita joita kaunokirjallisuudessa ei saa kuvata, ja varsinkin jos yksi niistä aiheista on raiskaajan ja pedofiilin ihmisyys, niin kannattaa pysyä kaukana. Jos lukijan päätavoitteena on viihtyvyys tai eskapismi, kannattaa pysyä kaukana. Jos lukija pitää yleistä inhottavuutta tai raakaa väkivaltaa lukukokemuksen estävänä tekijänä, kannattaa pysyä kaukana. Muuten ehkä.

Kirja sopii myös So American -haasteeseen osion Black America alle.