Joulukuun ja vuoden luetut

Tässä kuussa ei taida enää ehtiä lukemaan loppuun mitään lisää, joten aika summata kuukauden luetut ja ja tarkastella myös koko vuotta.

Heinrich Böll - Suojaverkko
Elio Vittorini - Vierailu
Francois Mauriac - A Woman of the Pharisees
William Shakespeare - Coriolanus

Rinne, Kiviranta & Lehtinen - Johdatus kasvatustieteisiin
Richard Miles - Ancient Worlds

Kaltsu Kallio - Kenenkäs tyttöjä

Kuukausi alkoi aika hitaasti verrattuna viime kuuhun mutta tässä joulun aikaan tuli sentään vähän kirittyä. Lukujumi vaivaa kyllä vielä vähän runouden suhteen (terveisiä vain sinulle jonka runokirja odottaa hyllyssä, ja sinulle jonka kirjalähetysmailiin en ole saanut vastattua...). Mutta katsotaan miten ensi kuussa...
Noin laadullisesti ei näissä ole valittamista, ei yhtään todellista huippua mutta kaikki luki ilokseen.

Koska tilastot on kivoja niin tuli sitten laskeskeltua hieman koko vuoden lukusaldoa. Kuukausisummauksista laskeskelin että kaunokirjallisuutta tuli tänä vuonna luettua 70 nidettä ja runokirjoja 11, yhteensä siis 81 kirjaa (tietokirjoja ja sarjakuvia sitten tuohon päälle epämääräinen kasa).

Vaikka olinkin ajatellut että olin lukenut suht paljon naisten kirjoittamia kirjoja niin tilastot eivät tue ajatusta: kirjoista 49 on miehen ja 29 naisen kirjoittamaa, ja 3 muuta (kaksi anonyymia jotka luultavasti olivat miehiä ja yksi antologia jonka toimittaja on nainen mutta kirjoittajista suurin osa miehiä). Eli yhä pysytään aika lähellä sitä 2:1-suhdetta mikä on pätenyt aikaisempinakin vuosina (olivatko sitten mieleenjääneemmät lukukokemukset naisilta, en tiedä).

Kirjoja luettiin kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Suomeksi yhteensä 51 kirjaa joista alkukielisiä 21 ja käännöksiä 30, ja englanniksi 30 kirjaa joista alkukielisiä 17 ja käännöksiä 13 (näistä käännöksistä kahdeksan oli japanista, muut edustetut kielet olivat ranska, italia, kiina ja islanti).

Alkukielistä voiton vei taas kerran englanti, ja ilman runokirjoja suomen osuus olisi näyttänyt vielä synkemmältä. Japani, ranska, saksa, ruotsi ja italia olivat kyllä myös kohtuullisesti edustettuina, ja yhteensä alkukieliä tuli kokoon 15 (ja yksi muu, runoantologia Tuhat laulujen vuotta).

Kyllähän noita manner-Euroopan ja muunkin maailman kieliä voisi enemmänkin lukea, japani on aika mallillaan ja toisaalta en koe mitään erityistä tarvetta kasvattaa suomalaisen kirjallisuuden lukemista joskaan en sitä yhä radikaalisti ole vähentämässäkään...mutta tuskin Brittein saaristakaan täällä ollaan ihan heti eroon pääsemässä.

William Shakespeare - Coriolanus

Coriolanus (suom. Lauri Sipari) ei kai ole Shakespearen suosituimpia näytelmiä. Sen henkilöhahmot eivät ole kovinkaan moniulotteisia (päähenkilökään ei saa niitä näpsiä monologeja joissa kuvaa sisäisiä tuntojaan, lähes kaikki puhe tässä on julkista), suuria muistettavia lainauksia viljellään laiskanlaisesti ja tarina taas on yhtäaikaa eittämättömän kyyninen ja teemoiltaan varsin arveluttava (perustuuhan se ilmeisesti tositapahtumiin).

Teemana on politiikka ja tapahtumapaikkana tasavallan ajan Rooma. Caius Martius, suuri sotasankari joka saavutuksistaan saa lisänimen Coriolanus, pyrkii voittoisan sotaretken volskeja vastaan jälkeen Roomassa konsuliksi. Ylpeän ja jääräpäisen luonteensa ja toimiensa aikaisemman plebeijikapinan aikana vuoksi kansa suhtautuu häneen kuitenkin varsin kielteisesti ja kansantribuunit omalta osaltaan pyrkivät tekemään parhaansa estääkseen valinnan.
Coriolanus, toveriensa lukuisista toiveista huolimatta, ei suostu mielistelemään kansaa ja päätyy lopulta maanpakoon. Tällöin hän liittoutuukin entisten verivihollistensa volskien kanssa ja kääntyy sotaretkelle nyt hajanaista Roomaa vastaan...mutta viime hetkellä Coriolanuksen perhe, erityisesti äiti, saa tämän luopumaan kostostaan ja tekemään rauhan, joka toki päättyy Coriolanuksen omaan kuolemaan petturina volskien käsissä.

Coriolanus on henkilönä varsin epämiellyttävä, jyrkkä aristo-/meritokraatti, ylpeä ja sanoo mitä ajattelee (jotkut sanovat "poliittisesti naivi"). Toisaalta kaikki muut henkilöt, niin konsulit, kansantribuunit kuin volskien päällikkökin ovat juonittelijoita jotka valehtelevat ja kieroilevat parhaansa mukaan kunhan sillä vain edistävät omaa asemaansa (kansantribuuneja ei niin kiinnosta kansan hyvinvointi kuin oma poliittinen asemansa ja Meneniuksen ahkerasti viljelemä vertaus muiden ruumiinosien kapinasta vatsaa vastaan kuulostaa epäilyttävän paljon nykyiseltä valumaefekti-talouspolitiikalta, erityisesti sen väärinkäytöksiltä...)

Kansa on täysin kuulopuheiden ja manipuloinnin vallassa ja vaihtaa mielipiteitään kulloisenkin kaunopuhujan ja yleisen suosion mukaan, mutta näkyipä meritokraatti Coriolanuskin pystyvän hyvin radikaaleihin suunnanvaihdoksiin. Shakespearen kuvaama itsevaltiuden ajan Englannin vaalitapa (joka ei siis vastaa historiallista roomalaista) vaikuttaa myös lähinnä demokratian parodialta, yhteen virkaan on yksi ehdokas ja kansan tehtävä on muodollisesti lähinnä vain sanoa "jee, hyvä meininki" (vaikka tässä tapauksessa niin ei käykään).

Näytelmää ei ilmeisesti kovin usein esitetä mutta esitykset saattavat olla yleensä poliittisesti latautuneita, propagoidaan sillä sitten napisevaa ja kiittämätöntä rahvasta vastaan tai keskitytään kansan nousuun korruptoitunutta ja ylimielistä yläluokkaa kohtaan: niin Bertolt Brecht kuin Adolf Hitler ovat kuulemma osoittaneet kiinnostusta näytelmää kohtaan, ja olipa näytelmän esitys myös kielletty jonkin aikaa 30-luvun Ranskassa koska oli liikaa fasistien suosiossa...
Eivätkä käsiteltävät aiheet ole vanhenneet meidänkään aikanamme, paljon pohdittavaa tässä olisi. Harmi vain että kirjallisena tuotoksena en nostaisi tätä Shakespearen parhaimmistoon...

Jaa, voisikohan tämän laittaa Ihminen sodassa -haasteeseen, sota ei ole keskeisin teema (kuten Shakespearelta vaikkapa Troiluksessa ja Cressidassa) mutta kyllähän tässä on paljon sotimista ja politiikka linkittyy vahvasti sodankäyntiin...

Francois Mauriac - A Woman of the Pharisees

Luin tämän Mauriacin kirjan englanniksi mutta huomasin sittemmin että kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Täydellisyyden kudos (vuonna 1944 eli ei ehkä nykyään kauhean helposti löydettävä kirja). Englanninkielinen nimi on lähempänä alkuperäistä (La pharisienne), suomalainen vähän viitteellisempi.

Kirjan kertoja, Louis Pian, kertoo takautumana teini-iässään sattuneesta tapahtumasarjasta, hivenen villistä koulutoveristaan Mirbelistä ja tämän rakkaudesta Louisin sisareen Micheleen, Mirbelin epäilyttävän vapaamielisestä opettajasta isä Calousta, Louisin opettajasta Puybaraudista joka jättää pappeuden mennäkseen naimisiin, Louisin isästä ja erityisesti kirjan nimihenkilöstä, äitipuolesta Brigitte Pianista. Brigitte on hurskas ja arvostettu nainen joka on omistautunut hyville asioille, seurakunnalle, hyväntekeväisyyslaitoksille ja monelle muulle asialle ja joka katsoo asiakseen sotkeentua kaikkiin asioihin ja hoitaa ne kuten itse parhaaksi näkee, juonitellen ja kiristäen jos tarve tulee.

Brigitte Pianin tekopyhyyttä tasapainottaa jonkin verran järjen ääni isä Calou, maltillinen ja tolkun ihminen mutta myös heikko ja ymmärtämätön kaikkia ihmiselämän piirteitä kohtaan kun taas kertoja Louis pysyy etäisenä, passiivisena ja hieman kyynisenä tarkkailijana, kriittisenä myös itseään kohtaan.

Kaikesta huolimatta Brigitte Piania ei esitetä minään parodiana vaan varsin todellisena ihmisenä kuten kaikki muutkin, toki ilmeisine heikkouksineen mutta myös ymmärryksellä ja hyvät puolensa, silloin kun sellaisia oli, myös esiin nostaen. Tämä ehkä selittää lievän hämmästykseni siitä kuinka vähän Brigitte esiintyikään kirjan alkupuoliskolla, muiden henkilöiden teot ja elämä oli esillä ja Brigitte vain taustalla vaikuttajana, mutta keskeisempi rooli olisi varmaankin tehnyt tästä parodisemman kirjan ja se ei selvästikään ollut tarkoitus; Brigitte nousee kunnolla keskiöön vasta kirjan loppupuolella heräävässä tajuamisessaan että on "kalkittu hauta".

Olen nobelisti Mauriacilta lukenut aiemmin tunnetuimman teoksensa Käärmesolmu, ja tässä oli hieman samoja aiheita, ymmärryksellä kuvattuja realistisen epämiellyttäviä henkilöitä jotka joutuvat itsereflektiossa punnitsemaan parannuksen mahdollisuutta.

Kolmas kirja Vive la France! -haasteeseen.

Elio Vittorini - Vierailu

Kolmikymppinen Silvestro, tympääntynyt, matkustaa pohjois-Italiasta kotiseudulleen Sisiliaan jossa ei ole käynyt viiteentoista vuoteen. Matkalla hän kohtaa äitinsä lisäksi myös monenkirjavan joukon muita ihmisiä joilla kaikilla on omia asioitaan sanottavana.

Kirjan alkukielinen nimi on Conversazione in Sicilia (suomennos Pirkko Peltonen), ja nimen mukaisesti se perustuu suurelta osin dialogiin, ihmiset puhuvat toisilleen asioista ja asioiden vieristä. Keskustelut ovat usein jankkaavia ja toisteisia, joskus arkisen banaaleja ja joskus hyvinkin merkillisiä. Loppua kohti sävy menee entistä enemmän sinne merkillisen ja unenomaisen puolelle, ja metafiktiotakin sotketaan mukaan.

Tässä oli ehkä jotain hienoa symboliikkaa ja muita tasoja jotka nyt jäivät minulle vähän vieraiksi. Antifasistiseksi tämä on mainittu (alunperin ilmestyi 1941) ja joo, onhan tässä siihen suuntaan viittauksia. Vittorini onnistuu kuitenkin luomaan vahvaa paikan ja henkilöiden tuntua, keskustelut tuntuvat aidoilta ja Sisilia näyttäytyy sekä eksoottisen kauniina että repivän köyhänä maana ja vaikka ei aina niin paljoa ymmärtänytkään niin silti lukiessa halusi koko ajan päästä eteenpäin, katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lukuhaasteita, koonteja ja keskeneräisiä

Vaikka tässä onkin vuoden loppuun aikaa jäljellä vielä kolmisen viikkoa niin lienee silti aika laittaa pakettiin joulukuun lopussa erääntyviä lukuhaasteita ja vilkaista hieman käynnissä olevia. Ne on tehty mitä on tehty.

-------------------------------------------
Seitsemän sarja

Järjellä ja tunteella -blogissa haastettiin lukemaan seitsemän sarjakuvaa ja bloggaamaan niistä.

Hayao Miyazaki - Tuulen laakson Nausicaä 
DC Showcase Presents: The House of Mystery 2
Sam Kieth - The Maxx 
Hitoshi Iwaaki - Parasyte
Al Taliaferro - Aku Ankka päivästä päivään
Hotta & Obata - Hikaru no Go
Dorkin & Thompson - Beasts of Burden
Martina & Bioletto - Mikin Inferno
Natsume Ono - not simple

Lukeminen ei sinänsä ollut ongelma, luin reilusti enemmänkin, mutta vähemmän on tullut blogattua luetuista, niinpä oli aiheellista tarttua haasteeseen. Blogattuja tulikin sitten yhdeksän kappaletta. Jakauma tosin meni aika hassuksi, neljä japanilaista mangaa, neljä amerikkalaista sarjakuvaa ja yksi eurooppalainen (ja sekin alunperin amerikkalaisella päähenkilöllä). Kyllä minä muitakin eurosarjiksia olen lukenut ja suomalaisiakin mutta nyt on jäänyt käsittelemättä (mahdollisesti raapustan vielä yhden kirjoituksen tämän vuoden puolella yhdestä tunnetusta eurooppalaisesta...)

---------------------------------------------
1800-luvun kirjat

Ofelia Outolintu haastoi lukemaan kirjoja jotka on julkaistu alunperin 1800-1899.

Elizabeth Gaskell - Cranford
Nikolai Leskov - Vasuri
E.W.Hornung - Raffles: The Amateur Cracksman
Ivan Turgenev - Kuningas Lear arolla

Neljä blogattua, millä saavutetaan haasteen minimimäärä ja paronin arvo. Sinänsä hämmentävää kuinka vähän noita onkaan tullut luettua kun kuitenkin olen painottunut vähän vanhempaan kirjallisuuteen, mutta se sitten tarkoittaakin joko 1900-luvun alkupuolta tai sitten vielä vanhempia vuosisatoja.
Taas kerran hassu jakauma, kaksi brittiä ja kaksi venäläistä (joista kumpikin kaiken lisäksi viittaa Englantiin) ja muu maailma sivuutettu. Anglofiili, minäkö?

--------------------------------------------
Mielenterveys

Kirjavalas haastoi lukemaan faktakirjoja mielestä, sen terveydestä ja sairaudesta

David Stenn - Clara Bow, Runnin' Wild (skitsofrenia)
Yasushi Inoue - Äitini tarina (vanhuusajan dementia)

Näitä tuli luettua puolivahingossa kaksi, millä päästään avohoitoon. Eli en varsinaisesti valkkaillut kirjoja mutta filmitähti Clara Bow'n elämäkertaa oli suositeltu ja hyvähän se oli (ja Bow'lla diagnosoitu skitsofrenia), ja Inouen kirjaan tarttuessa en niin tarkkaan tiennyt mistä siinä oli kyse, mutta Inouen äidin vanheneminen ja etenevä dementia sekä sne vaikutukset perheeseen olivat keskeisessä osassa.
Normaalisti en ole ajatellut olevani mitenkään erityisesti sairauskertomusten ystävä mutta positiivisia lukukokemuksia molemmat.

-------------------------------------------
Kesken on kaksi haastetta mutta kumpikin jatkuu myös ensi vuoden puolelle.

¡Hola! español

Tarukirjan Espanja ja espanjankielinen Amerikka -haasteeseen on luettu kaksi espanjalaista kirjaa,

Camilo José Cela - Pascual Duarten perhe
Avilan Teresa - Sisäinen linna 

Vielä pitäisi jotain Amerikasta lukea, mielessä on kyllä joitain...ja ehkä Espanjankin puolelta tulee vielä jotain luettua.

Vive la France!

Anna minun lukea enemmän -blogissa kysellään ranskalaisten kirjojen perään, ja tässä on otettu jo reipas alku kahdella kirjalla:

Georges Bernanos - Maalaispapin päiväkirja
Anonyymi - Lancelot of the Lake

Parastaikaa on kesken kolmas kirja ja omasta hyllystä kyllä löytyisi jo materiaalia koko haasteen suorittamiseen...

Jos sopivia kirjoja sattuu osumaan niin mielessä on myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -haaste, vähimmäisvaatimus on sen verran matala että jotain varmaan löytyy...

Heinrich Böll - Suojaverkko

Olen muutamia Heinrich Böllin kirjoja lukenut ja pääsääntöisesti niistä pitänyt, ja tuotannossaan on mukana myös pari sen tason mestariteosta että voisin häntä nimittää suosikkinobelistikseni (no okei, Marie Curie on kanssa jees).

Tähän parhaimmistoon verrattuna Suojaverkko oli jossain määrin pettymys. Toki tuttuja piirteitä löytyy tästäkin, tietynlaisella kuivakkaalla tyylillä kuvaillaan tavallisissa-mutta-erikoisissa olosuhteissa eläviä tavallisia-mutta-erikoisia ihmisiä ja näiden kautta valottuu saksalainen yhteiskunta laajemminkin. Mutta jotenkin tällä kertaa tämä ei oikein iskenyt, henkilöitä on liikaa, suuri osa jäi lähinnä nimiksi ja ikävien ihmisten ikävästä elämästä on usein vaikea innostua...

Aiheena on turvallisuus ja terrorismi: Tolmin vaikutusvaltainen perhe on potentiaalinen terroristien kohde ja näin ollen he ja heidän lähipiirinsä ovat jatkuvan poliisivalvonnan alaisina. Kaikki puhelut kuunnellaan, kaikkien tavattavien henkilöiden taustat selvitetään, kaikki tulevat tavarat tutkitaan, ja voiko silti jotain päästä läpi...ja tämän keskellä perheen jäsenet yrittävät ehkä elää jotain normaalintapaista elämää.

Kirjassa tosiaan riittää henkilöitä ja kahdestakymmenestä luvusta melkein jokainen on eri henkilön kertoma ja näissä yksittäisissä osioissa oli kyllä viehätystä, mutta kokonaisuus jäi vähän hämäräksi enkä tiedä olisiko tämän pitänyt olla oikein mittava kronikka vai reippaasti tiivistetty. Tiukka turvallisuushakuisuus epäinhimillistää elämän eikä silti riitä, tjaah?

Jerome K Jerome - Kolme miestä pyörillä

Jerome K Jeromen leppoisan hortoiluromaanin Kolme miestä veneessä luin jo jokin aika sitten, ja siihen myötämielisesti suhtauduin, joten kun tämä jatko-osa tuli kirjamessuilla halvalla Basam Booksin tiskillä vastaan niin pitihän tämäkin sitten lukea (suom. Asmo Koste).

Tällä kertaa kertojamme, Harris ja George lähtevät pyöräretkelle Saksaan (tai kuljetaan tässä myös kävellen, junalla ja laivalla) ja kaikenlaista taas sattuu ja tapahtuu ja kerrotaan kaikenlaisia merkillisiä anekdootteja, ei tässä sen kummempaa juonta ole (liekö tämäkin julkaistu aikoinaan lehdessä jatkokertomuksena). Kirjana tämä on edellistä epätasaisempi, paikka paikoin löytyy hienoja kohtauksia (mm. kun sankarimme testaavat saksa-englanti-fraasisanakirjan toimivuutta Lontoossa...) ja siinä välissä sitten aika keskinkertaisia matkakuvauksia ja kulttuurisia kummasteluja.

Omalaatuista aikaperspektiiviä luo kirjan loppuluku, jossa kertoja pohdiskelee Saksaa ja saksalaisia yleisemmin ja vetäen yhteen aikaisempia havaintoja, kun muistaa että tämä kirja julkaistiin vuonna 1900 ja seuraavalla vuosisadalla Saksalla oli varsin huomattava vaikutus Euroopan ja maailman historiaan...osa huomioista saa hieman profeetallista sävyä, osa taas ei mennyt ihan näin...

Marraskuun luetut

Georges Bernanos - Maalaispapin päiväkirja
Josephine Tey - A Shilling for Candles
William Shakespeare - Rikhard III
Anonyymi - Lancelot of the Lake
Aino Kallas - Virvatulia
Ngaio Marsh - Death and the Dancing Footman
Ivan Turgenev - Kuningas Lear arolla
Elizabeth Bowen - A World of Love
Jerome K Jerome - Kolme miestä pyörillä
Aira Brink - Memmoin arvat

Henri Nouwen - Sydämen tie
Else Roesdahl - Viikingit
Umayya Abu-Hanna - Multikulti

Guy Delisle - A User's Guide to Neglectful Parenting
Ferri & Conrad - Asterix ja piktit

Kuten näkyy, marraskuu on ollut hyvä lukukuukausi. Lähinnä siitä syystä että siitä vietettiin ensin tovi sitkeässä flunssassa ja sen jälkeiset jälkivaivat ovat myös suosineet harrastuksena enemmän lukemista kuin mitään muuta...
Huomionarvoista on ollut myös toisen kirjablogin perustaminen useammalla osallistujalla mutta rajatummalla teemalla, Ota ja lue -blogissa luetaan ja kirjoitetaan kirjoja katolilaisesta näkökulmasta. Sinne olen nyt kirjoittanut mm. tuosta Nouwenin kirjasta ja kohtapuoleen laadin tekstin sinne myös Brinkin kirjasta joka tuli luettua uudestaan.

Asterix ja piktit oli tasonnosto sarjan muutamasta edellisestä vaikka huipuille tässä ei vielä mennä. Intia-albumi on varsin osuva verrokki ja hivenen tässä myös uskaltaa odottaa että seuraava voisi olla vielä parempi. 

(edit: linkki Memmoin arvat -tekstiin)

Elizabeth Bowen - A World of Love

Ensinnäkin haluaisin kiinnittää huomiota kirjan nimeen: kuinka moni vakavasti otettava kirjailija rohkenisi kirjoittaa kirjan nimeltä "A World of Love"? Elizabeth Bowenin tuotannossa kirjannimet jotka sopisivat paremmin Harlekiineihin ovat kyllä muutenkin yleisiä (aiemmin lukemani The Last September, The Heat of the Day, The House in Paris, Joining Charles, The Demon Lover, Look at All Those Roses...) ja kun kirjan kansissakin tapaa olla nuori nainen kartanoromanttisessa miljöössä...

The Last Septemberin tapaan tämäkin sijoittuu irlantilaiseen kartanoon, tällä kertaa tosin hiljaisempaan, eristäytyneempään ja ja rappeutuvaan. Kartanon asukkaiden suhteiden välillä on jännitteitä, vanhemman sukupolven elämä on enemmän muistoissa jotka nekin on haudattu syvälle pois silmistä, kun parikymppinen, elämää kokematon Jane ullakolla kaivellessaan löytää nipun vanhoja rakkauskirjeitä ja alkaa lukea niitä. Tässä vaiheessa joku muu kirjailija voisi käyttää kaikkea tuota kehyskertomuksena kerronan siirtyessä kirjeromaanin muotoon, mutta ei tässä tapauksessa: vaikka kirjeet näyttelevätkin tärkeää osaa, niitä siteerataan vain ohimennen noin lauseen verran. Kirjeiden lukeminen on tärkeämpää, Jane itse näkee niissä maailman johon ei ole vielä itse päässyt ja muut talon asukkaat reagoivat niihin omilla tavoillaan, ne kun tuovat heidän keskuuteensa taas kirjeiden kirjoittajan, nuorena kuolleen Guyn (mutta kenelle ne on kirjoitettu?)

Vaikkei ollutkaan kovin paksu (tämä painos 220 sivua) niin kovin helppolukuinen tämä ei kuitenkaan ollut. Bowen kirjoittaa kiemuraisia lauseita, sanasto pysyy yksinkertaisena mutta muutaman kerran joutui ihmettelemään että onko näidne ilmausten syntaksi edes englantia (ja joku nettikommentoija puhui Yoda-kielestä...)
Kerronta on myös varsin staattista, henkilöt puhuvat kaikenlaista arkipäiväistä, toistensa ja omien tarkoitustensa ohi ja varsinainen toiminta on jossain muualla tai rivien välissä; paikka paikoin tästä tuli mieleen Tsehov, erityisesti Kolme sisarta. Kovin väsyneenä tai muuten epätarkkaavaisena tätä ei kyllä pysty lukemaan, ja nytkin tuntui että paljon meni myös ohi...
Mutta jotain tavattoman kiehtovaa tässä kuitenkin on. Kirjan lopetuskin oli lähinnä hämmästyttävä (ei niinkään yllätyskoukku vaan "kuinka tuolla tavalla voi päättää kirjan?"). Arvelen että Bowenia tulen lukemaan kyllä lisää...

She, apart from liking having her fortune told, had no particular attitude to the future, but she had an instinctive aversion from the past; it seemed to her a sort of pompous imposture; as an idea it bored her; it might not be too much to say that she disapproved of it. She enjoyed being: how could it not depress her to realize that the majority of people no longer were? Most of all she mistrusted the past's activity and its queeringness - she knew no one, apart from her own contemporaries, who did not speak of it either with falsifying piety or with bitterness; she sometimes had had the misfortune to live through hours positively contaminated by its breath. 

Ivan Turgenev - Kuningas Lear arolla

Lukemattomiin lukemattomiin venäläisiin klassikoihin on kuulunut myös Ivan Turgenevin tuotanto. Nyt sitten on tätäkin hieman raotettu kun luin pienoisromaanin Kuningas Lear arolla.

Tarina noudattaa suurelta osin Shakespearen näytelmää, johon viitataan myös kirjan kehystarinassa (joukko henkilöitä keskustelee Shakespearen henkilöiden vastineista todellisuudessa ja yksi kertoo tavanneensa Kuningas Learin, ja alkaa kertoa tämän tarinaa), paitsi että tarina on tottakai hieman realistisemmin käsitelty ja maanläheisempi, ja ihan kaikkia sivuhenkilöitä ei ole mukana.
Martin Harlow on suuren tilan omistaja, ja suuri myös fyysisesti. Päättäväinen ja rehellinen mies, jonka päätökset tulevat toteutetuksi vauhdilla, joskin myös ajoittaiseen melankoliaan taipuvainen. Erään melankolianpuuskan jälkeen päättää hän jakaa maansa kahden tyttärensä kesken ja jäädä itse joutilaaksi, mutta esikuvansa tapaan eihän tästä hyvä seuraa...

Vaikka tyylilaji onkin realismi, ei tässä tunteita säästellä, suullisen tarinan muoto pidetään ja Learin ukkosmyrskykohtauskin on saatu mukaan. Oman erikoisen sävynsä kirjaan tuo myös suomennos, vaikka tämä lukemani painos onkin vuodelta 1980 niin Samuli S.:n käännös on vuodelta 1886, eli ihan nykysuomea tämä ei ole...toisaalta kun kirja on pääosin kerrottua tarinaa niin siihen sopiikin tällainen hieman arkaainen puhe jossa kielioppi on vähän vinksallaan...
Mieleen tosin tuli että onkohan tämä sitten varhaisimpia Turgenev-käännöksiä, ja oliko tässä vaiheessa Shakespearea vielä käännetty...

Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaaseen ruumiiseen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi - ei kaulan jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni kuorittujen kasvojen laajalla tantereella istua jörrötti paksu pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä katua myöten.

Edit: Ai niin, neljännellä kirjalla saa paronin arvon 1800-luku-haasteessa.

Ngaio Marsh - Death and the Dancing Footman

Lisää klassista brittidekkaria.
Ngaio Marshin kirjoja olen muutaman lukenut Christien ja Sayersin jälkeen, ja ne ovat olleet sellaisia "ihan kivoja", luettavia mutteivät kuitenkaan niin kovin kiinnostavia...Death and the Dancing Footman oli lukemistani paremmasta päästä, viihdyttävä klassinen kartanomurha-dekkari värikkäällä henkilökaartilla ja sopivan epärealistisen kikkailevasti etenevillä juonenkäänteillä, mutta ei tämä muiden parhaimmiston tasolle pääse...

Kartanonherra Jonathan Royal päättää lievittää tylsistymistään järjestämällä viikonloppujuhlat jonne kutsuu joukon tuttaviaan. Vieraiden valintaperuste on vain hieman erikoinen, suurin osa henkilöistä suhtautuu enemmän tai vähemmän vihamielisesti toisiinsa, ja näiden henkilödraamojen kehittymisestä on tarkoitus irrota hupia (yleisöksi on kutsuttu myös suhteellisen ulkopuolinen kirjailija Aubrey Mandrake, jonka näkökulmasta suuri osa kirjasta kerrotaan).
Noh, äkillinen lumimyrsky estää poispääsyn ja tuota pikaa tapahtuu murha.

Tästä tuli vähän mieleen yksi Christie-suosikkini Vaarallinen viikonloppu, joka ilmestyi neljä vuotta tämän kirjan jälkeen. Viikonloppu maaseutukartanossa, vierasjoukko joilla on monenlaisia jännitteitä ja joiden tekemisiä seurataan aimo tovi ennen kuin joku pääsee hengestään. Ja että kirjan etsivä marssitetaan paikalle suhteellisen myöhään, tässä Roderick Alleyn pääsee toimeen vasta viimeisellä kolmanneksella (ja osuus murhan ja Alleynin välillä oli kyllä suhteellisen laahaava, pieni kirittäminen ei olisi haitannut).

Oma ongelmansa oli että jo ennen murhaa pääsin kiinni jutun jujusta, tässä olisi nyt sopivaa että tuo henkilö tappaisi tuon, ja kas kummaa, uhri meni oikein ja tapahtumat viittaavat että murhaajakin on odottamani. Kun tämän asian kanssa ei tarvinnut enää sen kummemmin vaivata päätään niin vapautui katselemaan mitä muuta kirjassa oli, joitain kiinnostavia pohdiskeluja, henkilö- ja ajankuvia mutta myös se laahaava keskiosuus ja johtolankojen vatvominen josta oli karannut jännitys...

Tjooh. En pidä poissuljettuna ettenkö joskus tulevaisuudessakin lukisi jotain Marshin dekkareita mutten nyt ihan innoissani ole ryntäämässä tuotantoaan etsimään.

Aino Kallas - Virvatulia

Aino Kallakselta olen aiemmin lukenut pari kirjaa, tietysti sen Sudenmorsiamen sekä lyhyiden juttujen kokoelman Seitsemän neitsyttä, ja molemmista pitänyt. Kun sitten tuli vastaan tämä novellikokoelma niin piti napata mukaan.

Ihan sellaista tarinallisuutta kuin Seitsemässä neitsyessä oli ei tässä ollut kuin parissa tarinassa, enemmän mentiin normaalin novellin suuntaan, ja lyhyistä jutuista tuli aika ajoin mieleen vaikkapa Jotuni tai Kailas, kieli tosin viittaa ajoittain Sudenmorsiamen suuntaan vaikka pysyy toki arkisempana. Tietynlaista temaattisuutta tässä kokoelmassa on, johon kirjan nimikin viittaa: monessa tarinassa henkilöt jahtaavat jotain joka väikkyy näköpiirin rajoissa ja joka saattaa olla todellista tai sitten ei, oli kyseessä sitten tosirakkaus, elämän tarkoitus tai punainen hylje.

Kokoelmana tämä oli kuitenkin aika epätasainen, jotkut novellit olivat kiinnostavia mutta jotkut jäivät fragmentinoloisesti roikkumaan ilmaan tai muuten tuntuivat keskeneräisiltä. Vaikkapa viimeinen novelli 'Suljettujen akkunalluukujen takana', ensin esitellään henkilöt huolellisesti ja sitten näiden välillä käydään yksi lyhyt ja irrallinen keskustelu. Jotkut muut, kuten 'Yhteentörmäys' taas käytti irrallisuutta ja epämääräisyyttä paljon paremmin hyödyksi...

Anonyymi - Lancelot of the Lake

Anonyymin ritariromantikon proosateos 1200-luvun Ranskasta kulki laukkukirjana puolisentoista kuukautta, en tiedä oliko suhteellisen hidas lukutahti eduksi vai haitaksi. Koska alkukieli oli ranska niin käännös oli tehty nykyenglanniksi ja oli näin tolkullisesti luettavaa mutta kerronta onkin sitten eri asia...

Tarinassa oli tuttuja piirteitä kun Lancelot hahmona oli tullut tutuksi muusta kuningas Arthuriin liittyvästä kirjallisuudesta ja ritariromanssejakin on aiemmin tullut luettua. Kirjan alussa Lancelot ei kuitenkaan tiedä nimeään ja kertojakin on varsin johdonmukaisesti mainitsematta sankarimme nimeä ihan alkukappaletta lukuunottamatta, päähenkilöämme kutsutaan ensin "nuorukaiseksi" ja sitten "ritariksi", vasta loppupuolella aletana puhua Lancelotista. Ja arvatkaa vain kuinka paljon tässä kirjassa on muita ritareita. Viittaussuhteet menevät muutenkin vähän miten sattuu, ja kirjan kääntäjäkin joutuu lisäilemään runsaasti alaviitteitä että kuka tässä nyt oikein puhuu kenelle, ja ajoittain tunnustamaan että jokin kohta on epäselvä.

Ihan liiallisesti ei draaman kaariakaan harrasteta. Vaikka kirjan nimessä onkin yksi henkilö niin rakenne on enemmän kudosmainen, monta muutakin henkilöä seurataan ja näidne osuudet muodostavat huomattavia tarinakokonaisuuksia. Tapahtumasarjoja ei myöskään rakenneta mitenkään erityisesti kliimakseja ja huippukohtia korostaen, sellaisia toki tulee mutta muutamakin juonenkäänne pedataan ensin merkittäväksi ja sitten kun siihen tartutaan niin huomio onkin kääntynyt jo jonnekin ihan muualle. Kerrontatekniikasta tuli lähinnä mieleen saippuaoopperat ja saattaapi olla että niiden tyyliin näitä on aikoinaan kerrottukin...

Niin, siis juonentapainen. Lancelot päätyy orpona Järven valtiattaren kasvatiksi, ja kasvettuaan jälkeen lähtee kuningas Arthurin hoviin ritariksi. Hän on ritarina tietysti paras ja mahtavin ja vähän ajan päästä muutkin huomaavat sen (asiaa hämää jonkin verran se, ettei hänen nimensä ole tiedossa ja hänellä on tapana vaihtaa varusteita ja kilpiä...). Hän myös rakastuu kuningatar Guinevereen (joka vastaa rakkauteen) ja ystävystyy kuningas Galehotin kanssa (joka jossain vaiheessa sotii kuningas Arthuria vastaan). Ja sitten siinä välissä tapahtuu kaikenlaista muuta.

Mutta onhan tämä omassa tolkuttomuudessaan silti varsin viihdyttävä kirja, vaikkei nyt ihan mestarien kuten Chretien de Troyesin tasolle nousekaan.

"Now tell me," said the queen, "why you said that four is better company than three. A secret is better kept by three than by four."
"My lady," she said, "that is true."
"Then three is better company than four," the queen said.
"My lady," she said, " not in this case, and I shall tell you why. It is true that the knight loves you, and Galehot knows it, and from now on they will take pleasure in it together in whatever land they are, for they will not be here for long. And you will be left all alone, and no lady but you will know of it, and you will have no one to reveal your thoughts to, and so you will bear the whole burden alone. But if it pleased you to let me be the fourth in the company, then we ladies should console each other, just as the two of them will do, and you will be more content."

Toinen rasti Annamin Vive la France! -haasteeseen! 

William Shakespeare - Rikhard III

Ratsu! Ratsu! Valtakunta hevosesta!

Sitten siirrymme teokseen, jota käsitteli myös edellisen postauksen kirjailijan tunnetuin kirja Ajan tytär.
Shakespearen tuotannosta ovat nämä historialliset kuningasdraamat jääneet pääosin lukematta, jokin aika sitten luin Rikhard II:n mikä oli vähän tylsä, ja nyt sitten iso hyppäys eteenpäin, ruusujen sodan lopun Rikhard III:een joka ei ollut tylsä.

Gloucesterin Rikhard on ruma kyttyräselkä joka näytelmän aloituspuheessa ilmoittaa ryhtyvänsä pahikseksi ja tämän jälkeen juonittelee, tappaa ja tapattaa paljon ihmisiä, nousee kuninkaaksi ja lopulta kuolee itse, ja kruunun ottaa (tuleva) Henrik VII, Shakespearen aikalaisen kuningatar Elisabethin isoisä. Huomattavana lähteenä Shakespeare käyttää Elyn piispan, Rikhard III:n vihamiehen, muistiinpanoja ja muutenkin tässä on reippaan propagandistinen ote.
Historiallisista yksityiskohdista joustetaan muutenkin, Clarence ja Edvard IV kuolevat lähes perättäin vaikka todellisuudessa väliä oli viisi vuotta ja kuningatar Margareetakin heiluu maisemissa siinä vaiheessa kun pitäisi olla jo haudassa...(henkilöitä on kohtalaisen paljon ja nimeltä mainitaan vielä lisää, kirjassa olevaa Yorkin ja Lancasterin sukupuuta tuli tarkasteltua muutamaankin kertaan että mikäs näiden hahmojen yhteys olikaan)

Yksi suosikkini Shakespearen tuotannossa on varhainen tragedia Titus Andronicus, koska se on niin läpeensä tolkuton verimässäily että on mahdotonta sanoa pitäisikö se ottaa vakavasti vai ei. Tässä on vähän samaa, Rikhard III on vedetty niin reippaasti groteskin puolelle ja päähenkilö on niin jyrkin vedoin esitetty pahis että ei tähän oikein minään inhimillisenä tragediana pysty suhtautumaan, mutta vimmaa toki riittää. Oikeastaan tuli mieleen että tästä pitäisi tehdä sellainen uusi HBOn myöhäisillan draamasarja jossa on paljon väkivaltaa ja tissejä.
Oikeastaan olin yllättynyt kuinka suuressa osassa naiset tässä loppujen lopuksi olivat, yhtään yksittäistä vahvaa naisroolia mukana ei ole mutta kuningattaret Margareeta, Elisabet ja Anna sekä Yorkin herttuatar pääsivät kaikki kyllä ääneen, mieleen tulivat antiikin draamat kärsivistä naisista, tyyliin Hecuba, Andromache tai Troijan naiset...

Ihan tuotantonsa kärkeen en ole kuitenkaan tätä nostamassa enkä ole varma jaksanko niitä muita kuningasnäytelmiään lukea, mutta tämä oli kuitenkin viihdyttävä teos. Ja Matti Rossin käännös on perinteisen hyvä.

Josephine Tey - A Shilling for Candles

Tämä on nyt seitsemäs lukemani Josephine Teyn kahdeksasta dekkarista, ja tämä alkaa aika epätavallisesti: satunnainen ohikulkija löytää naisen ruumiin, ja kyseessä on mitä ilmeisimmin murha. Muissa kirjoissa on ollut huomattavasti enemmän epävarmuutta mitä oikeastaan on tapahtunut vai onko mitään, joten tällainen perinteisempi ote oli hieman yllättävä...

Nainen on menestyvä näyttelijätär Christine Clay, joka lomailee incognito erään tuttavansa huvilassa seuranaan mies johon tutustui aivan sattumalta noin viikkoa aiemmin. Ja kyseinen mies onkin sitten pääepäilty...Juttua selvittää Teyn vakiohahmo, Scotland Yardin tarkastaja Alan Grant, yhä hieman väritön henkilö verrattuna muuhun henkilökaartiin, ja pari muuta hahmoa saakin oman näkökulmahetkensä (huomasin muuten että Alan Grantilla on sama syntymäpäivä kuin minulla).

Aika perinteisenä dekkarina tämä etenee vaikka onkin tyylillisesti myös aika lukuromaanimainen ja hajanainen verrattuna vaikkapa Christien tiukkoihin paketteihin, osa juonenkäänteistä ei oikeasti johtanut mihinkään ja toisaalta varsinainen ratkaisu tuli kuitenkin vähän puskista...Mielenkiintoinen tvisti oli laittaa Grant tekemään pari kohtalaista kömmähdystä ja toisaalta kuvata parin muun henkilön hyvinkin nokkelaa päättelyä joiden avulla selvittelevät omia juonenkäänteitä, löytävät ratkaisevia todisteita tms., Grantin tavallisuutta korostetaan verrattuna vaikka Poirotiin tai lordi Peteriin.

Aikakauden brittidekkareille tyypillistä kasuaalia rasismia toki löytyy, samoin hieman Teyn perinteistä journalismikritiikkiä. Viihdyttävä teos muttei kyllä kirjailijan terävintä kärkeä.
Alfred Hitchcock on muuten filmannut tämän nimellä Nuori ja viaton, lähinnä napaten alkuasetelman ja kirjan kolme henkilöä ja dumpaten kaiken muun tehdäkseen omassa tuotannossaan perinteisen "syytöntä miestä epäillään rikoksesta"-filmin.

Georges Bernanos - Maalaispapin päiväkirja

Bernanosin tunnetuin teos on jonkinasteinen katolisen kirjallisuuden klassikko, joka on tunnettu myös Robert Bressonin läpimurtoelokuvana.

Kovin juonivetoinen kirja tämä ei ole, päähenkilö jää nimettömäksi, pienessä ranskalaisessa seurakunnassa toimiva nuori pappi joka alkaa pitää kirjata muistiin ajatuksiaan ja keskusteluja ihmisten kanssa. Muistiinpanot ovat varsin fragmenttisia, päiväkirjassa ei ole mainintoja päivämääristä mutta "löydetyn dokumentin" muotoa noudatetaan mainitsemalla yliviivauksia, marginaalimerkintöjä, revittyjä sivuja...
Kovin paljon riemua tässä ei ole, pappimme kärsii kroonisesta vatsakivusta joka sallii hyvin rajallisen ruokavalion, ja seurakuntalaiset suhtautuvat häneen vuoroin hurmoksellisena askeetikkona tai juoppona, joka tapauksessa hieman epäilyttävänä oliona. Ristiriitainen hahmo pappi on sisäisestikin, yhdistelmä alistuneisuutta ja ylpeyttä, epävarmuutta ja päättäväisyyttä, uhrautumista ja oman navan tuijottelua.

Ja pohdinnat ja keskustelut, niitä riitti. Köyhyydestä ja porvarillisuudesta, vokaatiosta, Neitsyt Mariasta, ihmisyydestä, kaitselmuksesta ja armosta ja vaikka mistä. Vaikka kieli (ainakin Helena Anhavan suomennoksena) olikin sujuvaa niin kirja oli silti varsin tiheä ja paikka paikoin raskas ja kirja luin mieluiten hitaasti muutama sivu kerrallaan.
Mutta antoisa tämä silti oli, vaikka en usein niin innostukaan tällaisesta (havaintojeni mukaan erityisesti ranskalaisen romaanin rakastamasta) miltä-minusta-juuri-nyt-tuntuu -vellonnasta niin tässä riitti pureskeltavaa.

Seurakuntani nääntyy ikävään, kas siinä oikea sana. Kuten niin monet muut seurakunnat. Ikävä kalvaa niitä silmiemme edessä, emmekä voi sille mitään. Jonakin päivänä se ehkä tarttuu - syöpä on meissä. Siitä huolimatta voi elää kauan.

Osallistun kirjalla Annamin Vive la France! -haasteeseen.

Lokakuun luetut

Georgette Heyer - Why Shoot a Butler?
Elizabeth Taylor - Hyvien ihmisten hotelli
Beryl Bainbridge - Master Georgie
Karel Capek - Kotiinpaluu
Henry Miller - Hymy tikkaiden juurella
Uuno Kailas - Novelleja

Avilan Teresa - Sisäinen linna
New Scientist: Do Polar Bears Get Lonely?
Markku Lappalainen - Lepakot: salaperäiset nahkasiivet
Henri Nouwen - Ainoa tarpeellinen

JP Ahonen & KP Alare - Perkeros
Pieter de Poortere - Dickie Hollywoodissa
Natsume Ono - not simple
Abouet & Oubrerie - Aya: Love in Yop City

Lokakuussa on luettu myös varsin mainio nippu, niin kaunokirjallisuutta, tietokirjoja kuin sarjakuviakin. Erityisesti nuo mainitut sarjakuvat olivat erinomaisia ja omanlaisiaan kaikki, sen sijaan kaunokirjallisuudessa ei nyt ollut mitään erityisiä huippuja (Milleristä en blogannut erikseen, pitkä novelli jonka herättämät ajatukset eivät nyt oikein tarkentuneet tekstiksi)

Ja jos ette huomanneet, niin lokakuussa oli kanssa Helsingin kirjamessut, josta tuli mukaan taas muutama kirja ja lukuajatus, ja iso joukko tuttujakin tuli nähtyä.

Marraskuun lukulistoilla on ainakin ranskalaisia luvassa, tällä hetkellä kesken kaksi kirjaa sieltäpäin.

Uuno Kailas - Novelleja

Tohtori oli kuunnellut kertomusta hievahtamatta, tarkaten samalla ilmeiden nopeaa ja kiihkeää varjoleikkiä naisen kasvoilla. - Missä palaa tuollainen tuli, siellä syntyy helposti tuhkaa, hän ajatteli. 

Uuno Kailasta olen parin runokokoelman verran lukenut ja taannoin Penjami vinkkasi että runoilijalta ilmestyi myös postuumisti novellikokoelma.

Ja aika hurja tämä kahdentoista novellin nippu on. Pari tuntui lähinnä fragmenteilta joista olisi ehkä kehitetty jotain tai suuremmin käsittelemättömältä tekstivirralta, ja ensimmäinen novelli "Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle" rinnastuu vahvasti kuuluisaan Pallokentällä-runoon.
Yleisilme on varsin synkkä, kuolema, sairaus ja hulluus on jatkuvasti läsnä ja moni novelli liikkuu jo kauhuromantiikan tietämillä (mm. Maupassantin Horla tulee ajoittain mieleen) vaikka yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti esitetäkään (tai ainakin ne ovat kaikki selitettävissä mielen huuruiksi).

Vastapainoksi, joskaan ei yhtään iloisemmaksi, mukana on myös varsin realistinen ja ilmeisesti tositapahtumiin perustuva novelli "Bruuno on kuollut" jossa nuori Uuno osallistuu Aunuksen sotaretkeen ja saa ystävänsä lähtemään mukaan, mutta ystävä jää sille tielle...tämä ja pieni tunnelmapala "Sokeat" nousivatkin suosikeikseni tässä kokoelmassa, mutta kokonaisuutena tämä toki on mielenkiintoinen lisä runoilijakuvaan.

Novelleja on lukenut myös Ihan Esana ja Miska.

Markku Lappalainen - Lepakot, salaperäiset nahkasiivet

Ja palataan perusasioihin, messuilun ohella luin Lappalaisen vuoden luontokirjaksi 2002 valittua opusta lepakoista. Sopiiko tämä sitten halloween-teemalukemiseksi, en tiedä, täälläpäin taitavat jo alkavat olla horroksessa tähän aikaa vuotta ja vaikka Dracula-teemat mainittiinkin, kirjassa on voimakkaan apologistinen linja kuinka lepakot ovat kiinnostavia ja herttaisia eläimiä joita pelätään ja vieroksutaan useimmiten turhaan.

Suurelta osin kiitettävän yleistajuinen teos joka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen esittelee lepakkojen biologiaa yleensä, levinneisyyttä ja lajien monimuotoisuutta (sitä riittää, joka neljäs nisäkäslaji osaa kuulemma lentää...), miten siivet ja aistit toimivat, millainen laumakäyttäytyminen jne jne. Kuulemma vain yksi lepakkolaji yli yhdeksästä sadasta imee joskus ihmisen verta ja rabies-uhkaakin on liioiteltu (joillekin muille taudeille voi sen sijaan altistua jos liian läheisissä kanssakäymisissä ollaan).

Toinen osa käsittelee Suomen lepakoita, miten Suomen olosuhteet vaikuttavat elämään ja millaisissa ympäristöissä täällä asuvat. Ja kaikki kymmenen täällä tunnettua lajia esitellään. Tämä osio on kaikkein teknisin ja skippasinkin tästä osan, niinpä en nyt oppinut mitä eroa on vaikka ripsisiipalla ja kimolepakolla.

Kolmas osa käsittelee ihmisten ja lepakoiden suhdetta, miten eri kulttuureissa lepakot on nähty, millä myyteillä niitä on selitetty, millaisen jäljen ovat jättäneet kulttuuriin (mainitaan niin Dracula ja Batman kuin Elmun kulttuuritila ja Straussin operetti) ja miten lepakoiden elämää tutkitaan. Mukana myös vinkkejä miten saada lepakkoja muuttamaan lähiympäristöön tai vaihtoehtoisesti miten ne voi pitää rauhanomaisesti poissa omalta ullakolta...

Erinomaisen kiinnostava kirja tämä oli, vaikka en nyt tästä lepakkobongariksi ryhdykään niin tiedän nyt vähän enemmän ja sympaattisiltahan nuo vaikuttavat. Kiinnostavasti tuotiin myös esiin kuinka tietämyksessä on vielä paljon aukkoja tai arvioita että mikä pitää paikkansa tuolla pitää paikkansa myös täällä, lepakoiden kaupallinen hyöty ja haitta on kuitenkin sen verran marginaalista ja tutkiminen hankalaa että tälle alalle ei ole suuria panostuksia tehty...

Kirjamessuilla, osa 2

Jos käy kahtena päivänä Helsingin kirjamessuilla niin tämä torstai-sunnuntai-hajautus toimii varsin hyvin, vaikka sillä tavalla missaakin näköjään joidenkin tuttujen näkemisen...(tämänkertainen messulippusponsori oli Kirjasfääri)

Tällä kertaa olin ilmoittautunut aamupäiväksi Liken ja Innon tapaamiseen jossa oli läsnä kaksi kirjailijavierasta, Hugh Howie (uutuuskäännös Siilo) ja Laura Gustafsson (uutuusromaani Anomalia), ja meitä bloggaajia kymmenkunta. Keskustelu oli varsin epämuodollista heti kun alkuhiljaisuus saatiin murrettua, kirjailijat kertoivat kirjoistaan ja ajatuksistaan yleisemminkin.

Tapaamisen jälkeen alkoikin olla jo kesäajan mukainen lounasaika, niinpä Ja kaikkea muuta -Minnan kanssa poikettiin Viinimessujen puolelle nauttimaan lasilliset ja syömään. Lounaspaikassa oli hämmästyttävän väljää ja muovihaarukka ei pitkiin nuudeleihin ole paras instrumentti mutta kanasalaatti maistui (ja Jacob's Creek -luomuvalkkari sen kanssa)

Hämmentävästi oli kyllä viinitiskit ja ruokapaikat hajautettu, ja maistelulasin sai kahdeksalla eurolla josta viiden euron pantin sai takaisin, kolmen euron käyttömaksu ei oikein sovellu tällaiseen "poiketaan yksillä"-maisteluun...

...ja sitten taas messuhalliin vaeltelemaan mitäs kivaa vielä löytyy, ja törmäämään vielä muutamiin tuttuihin joiden kanssa vaihdeltiin kuulumisia...
Ja totta kai vielä tuli ostettua vähän lisää, tällä kertaa enemmän uutta pienkustantamoilta: Mansardalta Danilo Kisin Varhaisia suruja ja runoantologia Marsipaania, ja Nastamuumiolta Ambrose Biercen Lyhyitä tarinoita (300 tarinaa aika ohuessa kirjassa, ja Biercen Saatanan sanakirja on ennestään tuttu hieno teos). Ja divariosastolta Sciascian Huuhkalinnut ja se edellisessä postauksessa mainittu Bichselin Lastentarinoita jonka lahjoitinkin tuota pikaa eteenpäin :)

Sitten alkoikin olla jo aika istahtaa taas hetkeksi, kukas tuossa vieressä olevalla lavalla puhuu seuraavaksi, jahas, Philip Teir.

Edellinen novellikokoelmansa Donner-ryhmän olin lukenut ja periaatteessa kiinnostunut (se oli ehkä enemmän lupaava kuin oikeasti hyvä), ja tämä uusi avioliittoromaaninsa Talvisota saatiin kyllä kuulostamaan kiinnostavalta...

Ja lopuksi vielä istumaan hetkeksi bloggaaja-loungeen, jossa Kirjasfäärin Taika valmistautui henkisesti lukupiireilemään Panu Rajalan kanssa, ja meitä muitakin osui paikalle muutamia.

Hauskat messut oli, muutama nettinimi sai taas kasvot ja kirjojakin pääsi hiplaamaan taas jonkin ajan tarpeiksi. Nyt voisi vaikka lukea jotain.

Kirjamessuilla

Helsingin kirjamessuilla vierailin minäkin, sponsoreinani messukutsun muodossa Sanasto ja Kirsin kirjanurkka, kiitos molemmille.

Olin aika aikaisin liikkeellä, tarkoituksenani pääasiassa tutkailla mitäs jännää kustantamoilla, kaupoilla ja antikvariaateilla onkaan tarjolla, ohjelmia olin silmäillyt muutaman potentiaalisesti kiinnostavan mutta päädyin sitten kuuntelemaan läpi vain yhden, Kirsti Ellilän haastattelun Kaivatut-kirjastaan ("kirjallisuus on rakkautta ja lukeminen on rakkauden vastaanottamista", vai miten se loppukaneetti meni?).

Kirjaostoihinkin olin alunperin suhtautunut vähän sillä linjalla että jos ne pari kirjaa jota varsinaisesti etsin löytyy niin ne ostan, muuten ei ole mitään erityistä tarvetta nyt hankkia lisää. Loogisesti ostin siis vain kuusi kirjaa, niitä kahta varsinaisesti etsimääni en kuitenkaan löytänyt (ostetuista kirjoista varmaan lisää lähikuukausina). Muutamia muita rekisteröin sitten "jossain vaiheessa kirjastosta" ja "jos kerää kiinnostavia kommentteja muilta"-osastoille ja poistuttuani kävi vielä mielessä että se uusi Asterix olisi ehkä kanssa pitänyt...ja Bichselin Lastentarinoita kahdella eurolla, tokihan se on jo omassakin hyllyssä mutta toki tuolla hinnalla se olisi pitänyt ostaa ja antaa lahjaksi jonnekin hyvään kotiin (toivottavasti se päätyy joka tapauksessa hyvään kotiin).

Mutta kolmen tunnin ahkeran ympäriinsä ramppaamisen jälkeen alkoi nälkä tulla, ja kun seuraaviin kiinnostaviksi huomioituihin puheisiinkin oli vielä turhan paljon aikaa ja iltapäiväksi oli muuta menoa niin lähdin kotiin, ehkä tullen vielä piipahtamaan paikalle sunnuntaina.

Huvitti muuten että Emmauksen kirppiksellä työskentelyssä on alkanut harjaantua antikvariaattien hyllyjen katselussa, nopeasti skannaa että nuo ja nuo ovat sitä vanhojen kirjojen peruskamaa mitä meilläkin on reilusti, mutta tuota ja tuota taas näkee harvoin jos ollenkaan...

Karel Capek - Kotiinpaluu

Kappaleessani Karel Čapekin Kotiinpaluuta (Hordubal, suomentanut Reino Silvasto 1937) on etusivulla kirjoitettu maininta että se on ollut XV palkinto Kouvolanseudun J-osastojen välisessä 20 km hiihdossa 2.4.44. Mahdolliset kansipaperit ovat tippuneet jonnekin matkan varrelle, siksi en ottanut tästä kuvaa.

Čapek on tuttu parista muusta kirjastaan, Salamanterisota ja R.U.R. ovat scifi-klassikoita ja Puutarhurin vuosi viihdyttävä pakinakokoelma. Kotiinpaluu sen sijaan on raskaammanpuoleista realistista draamaa, lyhyehkö romaani maanviljelijä Juraj Hordubalista, joka on ollut kahdeksan vuotta Amerikassa kaivosmiehenä, lähettänyt rahaa kotiin ja kerännyt säästöjäkin mukavan summan pienestä palkasta, ja nyt palaa kotiin 15 vuotta nuoremman vaimonsa Polanan ja tyttärensä luo (liikoja ei ole yhteyttä pidetty koska kumpikaan Juraj tai Polana ei osaa lukea tai kirjoittaa). Kotiinpaluu ei kuitenkaan ole kovin auvoinen, Polana on hyvin tottunut itsenäiseen emännöintiin ja onhan hänellä myös nuori renki Stepan apuna. Ja tytär ja kyläläisetkin vierastavat palaajaa.
***Juonipaljastuksia***
Niinhän tämä tarina sitten menee juuri niin kuin saattoi arvellakin, Polanalla ja Stepanilla on ollut pitempään suhde, kyläläisetkin sen tietävät mutta Juraj ei halua tätä uskoa, juorujen hälventämiseksi ensin pyrkii toki selvittämään Stepanin asemaa talossa paremman näköiseksi ja lopulta toimittaa tämän matkoihinsa. Ja sitten tulee murhatuksi vuoteeseensa, ja loppuosa kirjasta keskittyy oikeudenkäyntiin.

Mietin enemmän tuota vuotta 1944 kuin kirjoitus- tai suomennosvuotta. Sodan loppuvaiheessa ja pian sen jälkeen tulivat elokuvissa muotiin nk. kuppaelokuvat, joissa käsiteltiin varsin melodramaattisin keinoin haureuden (tässä yhteydessä mitä sopivin sana) seurauksia ja synnin jälkiä. Miehet olivat olleet rintamalla, naiset kotona, kuka olikaan tehnyt mitä kenenkin kanssa tänä aikana oli ajankohtainen aihe...vähän samanlainen mielikuva tuli tästä kirjasta, varsin raskasta draamaa joka meni juuri niin kuin vain alkutilanteesta arvasi.
Ehkä XV palkinto oli ihan sopiva sijoitus tälle.

Pekka Piirto - Kettu juoksi yli järven

Pekka Piirron näköjään viimeiseksi jääneen kokoelman nimi on tutunomainen, ja pari muutakin laulua vilahtaa sitaatteina...
Sanat virtaavat sivujen halki poukkoilevina riveinä, ilman välimerkkejä ja toistoa on paljon. Kun kirjallinen tyyli on vielä puheenomaista ja hallitsevana teemana on ikääntyminen, niin lopputulos kuulostaa kyllä vanhan miehen mutinoilta joissa ei ole varsinaista alkua tai loppua, samoihin asioihin palataan ja toisaalta ajatus harhailee asiasta toiseen. Ei tässä kyllä liian vakavasti itseensä suhtauduta ja ehkä ei tarvitsekaan, vaikkei mitään turhanaikaista vitsailua harjoitetakaan.

vanhat miehet yleensä istuu kapakassa
        yksikseen kuin eri pallilla
                      vähän tuijottava katse
          ei ole tarvetta mennä uhoamaan enää kertomaan
       mitä eilen tein mitä teen huomenna miten vaimosi voi
                        kuka persialaissodat voitti sitten
  meni muuan nuori mies ja laittoi melutoosan soimaan
           äänin kauhein ne siitä äkkiä lähtivät
              palleiltaan vanhat miehet

Natsume Ono - not simple

Natsume Ono on yksi kiinnostavammista mangatekijöistä, ja kaikissa lukemissani tarinoissa on samoja piirteitä. Kuvakerronta ja sommittelu on tyypillistä mangaa (enemmän sieltä aikuisemmalta puolelta) mutta piirrostyyli, vaikka jonkin verran vaihteleekin, on yleensä aika luonnosmaista viivapiirrosta ja olisi ehkä enemmän kotonaan eurooppalaisessa tai amerikkalaisessa indie-kentässä.
Tarinatkin liikkuvat yleensä aika realistisissa tunnelmissa, oli sitten kyse nykyaikaisista ihmissuhdetarinoista tai historiallisista samuraikertomuksista...tyypillistä on kuitenkin että päähenkilö etsii perhettä tai ystävyyttä ja matkustaa mahdollisesti pitkiäkin matkoja näitä etsiessä.
Niin myös not simplessä, noin 300-sivuisessa sarjakuvaromaanissa, jossa australialainen Ian matkustaa Englannissa ja Amerikassa etsien sisartaan. Mukana on myös metafiktiota, Ianin etsintää seuraa sivusta kirjailija Jim, joka on eräänlainen ystävä ja samalla kokoaa aineistoa seuraavaan romaaniinsa. Tarina hyppii ajassa edestakaisin, prologina ollen tarinan loppu (ja mehän tiedämme miten usein käy sankareille joiden tarina alkaa lopusta...)

Mangaa, eli sivu luetaan oikealta vasemmalle

Aikaisemmin lukemissani Onon sarjoissa (Ristorante Paradiso, Gente, House of Five Leaves) on toki ollut kompleksisia ja varautuneita ihmissuhteita mutta ne ovat silti olleet varsin lämminhenkisiä, niinpä not simplen kylmyys ja tylyys pääsivät yllättämään. Ianin perhe on oikeasti dysfunktionaalinen, Ian itse hyvin viaton, avoin ja naivikin (muttei tyhmä tai yksinkertainen), ja paljoa ei ole onnea suotu elämään...Jimin perhesuhteet ovat vähemmän misery litiä mutta myös vaikeita, ja perheen teema nousee esiin myös parin sivuhenkilön kautta tarkasteltuna ja tylyydestä huolimatta tämä ei sitten kuitenkaan ollut mitään kurjuudella mässäilyä (sekalaisiin tapahtumiin vain vihjattiin ruudun ulkopuolelle) eikä lukukokemuksena ollut kuitenkaan masentava.

Tämä on hieman vanhempi kuin nuo aiemmin lukemani Onot, kuvitus on ohutta viivaa ja paljon valkoisia pintoja antamassa lisää viileyden ja yksinäisyyden tuntua tarinaan. Siloittelemattomuutta on mukana, toisaalta se on myös harkittua: myöhemmissä sarjoissa yleistyvää tapaa jättää hahmot puolivalmiiksi (esim. piirtämällä näille vain toinen silmä) käytetään tässä jo jonkin verran, mutta tyyli on hallittu ja johdonmukainen, ja hahmojen kehon kieli on kunnossa, joten suhdedraama toimii ja tuntuu realistiselta tietystä melodramaattisuudesta huolimatta...

Nimitystä "sarjakuvaromaani" käytetään jonkin verran väärin mutta tässä tapauksessa termi on hyvin oikeutettu.
Ja nimitystä "hyvä" käytetään myös joskus väärin muttei tässä tapauksessa. Suosittelen, joskaan en tiedä kuinka helppoa tätä on saada käsiinsä...(en odota että Natsume Onon sarjoja tulla suomentamaan ihan lähiaikoina, ei sovi nykyisiin julkaisupolitiikkoihin)

Beryl Bainbridge - Master Georgie

Beryl Bainbridgea on joskus suositeltu, ja niinpä tämä tuli jokin aika sitten hankittua, yksi viimeisistä teoksistaan.

Master Georgie on George Hardy, varakkaan liverpoolilaisperheen ainoa poika, lääkäri ja harrastelijavalokuvaaja joka lähtee vapaaehtoiseksi Krimin sotaan ja osallistuu lääkärinä Sevastopolin piiritykseen (tuon jälkeen Florence Nightingale lähti kehittämään sairaidenhoitoa ja tuolla tauteihin kuoli nelinkertainen määrä sotilaita kaatuneisiin verrattuna...).
Tapahtumat kerrotaan kolmesta näkökulmasta, kolme henkilöä jotka seuraavat George Hardyn mukana Liverpoolista Sevastopoliin. Ottosisar Myrtle palvoo Georgieta, katupoika, sittemmin valokuvaaja Pompey Jones suhtautuu tähän taas kyynisemmin ja Georgen lanko Dr Potter on eniten omissa ajatuksissaan ja havainnoi asioita neutraalisti vaikka aina ei ymmärräkään niitä täysin oikein. Näkökulmat on toteutettu hyvin, kullakin on oma äänensä ja tapansa tarkastella tapahtumia josta välistä voi sitten paljastua ehkä hieman totuuttakin, mutta kerronta pysyy kuitenkin aina toimivana ja kieli selkeänä ja kauniina.

Vähän tässä pyöriteltiin sattuman vaikutuksia ja muistojen epävarmuutta ja sotakentän kauheuksissa ei säästelty, mutta mieleen tuli silti "entäs sitten". Erittäin hyvin kirjoitettu kirja, tekninen taidonnäyte ja henkilötkin tuntuivat todellisilta mutta en pystynyt sen kummemmin innostumaan tästä. Jos kirja ei tunnu kertovan oikein mistään niin hyvä kirjoittaminen ei riitä.
Ehkä kokeilen kuitenkin jotain muuta Bainbridgen kirjaa jossain vaiheessa.

Saksa-haasteen summaus

Ensi viikolla Helsingin kirjamessuilla Saksa on yhtenä teemana, ja tähän on valmistauduttu blogistanissa Teemamaana Saksa -haasteella.
Haasteen puitteissa luin neljä kirjaa:

Johann Wolfgang von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset 
Stefan Andres - Jumalan unelma
Stefan Zweig - Ihmiskunnan tähtihetkiä
Hildegard Bingeniläinen - Hengähdä minussa Vihanta Henki

eli mustan ja punaisen raidan edestä, keltaisen raidan vaatimia kahta kirjaa lisää en nyt taida viikossa nykäistä (pari hitusta lisää voi ehkä kaivaa niistä saksankielisistä runoista joita luin Tuhat laulujen vuotta -maratonilla).

Vähän tässä kyllä mentiin vanhojen kirjojen suuntaan, Hildegard keskiajalta (ja latinaksi), Goethe 1700-luvulta ja Andres ja Zweig sijoittuvat myös 1900-luvun alkupuoliskolle, eli uudempi kirjallisuus jäi nyt kokonaan pois.
Jostain syystä saksalainen kielialue on jäänyt minulta aika sivuun, Heinrich Böll on toki pitkäaikaisia suosikkejani ja pari muutakin kirjailijaa on tullut tutuksi useamman kirjan kautta mutta muuten on kokematta niin nykykirjallisuus kuin suuri osa klassikoistakin. Sinänsä valitettavaa kun kuitenkin noista kirjoista pidin kolmesta (ja Noora piti hyvä puolustuspuheen Wertheristä eli ehkä sille joku vuosi annan uuden mahdollisuuden, ja Goethea noin yleisesti en vastusta). Varmasti tutustumista pitäisi jatkaa...

Kirja vai siitä tehty elokuva, kumpi onpi parempi

Kristan FB-seinällä tuli esille väite että kun elokuvat perustuvat kirjoihin, kirja on aina parempi. Tätähän piti sitten lähteä miettimään. Olin aikoinaan listaillut nipun näkemiäni elokuvia joista olen myös lukenut kirjan (tai sarjakuvan tai näytelmän tai novellin) johon se perustuu, ja parin nimikkeen täydentämisellä ajankohtaiseksi lista näyttää tältä:

The 39 Steps
The Adventures of Ichabod and Mister Toad (puolet, olen lukenut Kaislikossa suhisee)
The Adventures of Robin Hood (Errol Flynn)
Anna Karenina (Greta Garbo)
The Black Cauldron
Blade Runner
Breakfast at Tiffany's
Carrie
Casino Royale (uudempi)
The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe
La chute de la maison Usher (Epsteinin mykkäfilmi)
A Clockwork Orange
Clueless
Conan the Barbarian
Cruel Intentions
Dangerous Liaisons
The Day of the Locust
The Egyptian
Emma (1996 tv-elokuva)
The Exorcist
Fahrenheit 451
Fantastic Four ja jatko-osa
Frankenstein (Boris Karloff)
From Hell
Ghost World
Hamlet liikemaailmassa
Harry Potter and the Philosopher's Stone ja jatko-osat
Hellboy
The Invisible Man
It
I Walked With a Zombie
Kaasua, komisario Palmu!
Lancelot du Lac
The Lord of the Rings (Bakshin animaatio)
The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring ja jatko-osat
Mary Poppins
Murder on the Orient Express
My Fair Lady
Myra Breckinridge
Niskavuoren Aarne ja pari muuta Niskavuori-leffaa
Pelikaanimies
Pet Sematary
Pride and Prejudice (1940, Greer Garson ja Laurence Olivier)
The Prime of Miss Jean Brodie
Robin Hood (Disney-animaatio)
Rosemary's Baby
A Scanner Darkly
Scott Pilgrim vs. the World
Sense and Sensibility (Ang Lee)
The Shining
The Sound of Music
Spider-Man ja jatko-osat
The Sword in the Stone
The Thin Man
Total Recall
The Turn of the Screw (2009 tv-elokuva)
Valmont
Die verlorene Ehre der Katharina Blum
The Wizard of Oz
X-Men ja jatko-osat
風の谷のナウシカ [Nausicaä of the Valley of the Wind]
스캔들 - 조선남녀상열지사 [Untold Scandal]
ब्राइड एंड प्रेजुडिस [Bride and Prejudice]

Ynnä jokunen leffa joka perustuu johonkin satuun tai leffa josta olen lukenut jälkeenpäin tehdyn sarjakuvaversion (ja sori, en nyt jaksa etsiä leffoille suomenkielisiä nimiä enkä varmaan osaa tunnistaisikaan suomennosniminä...)

Joukossa on muutama ala-arvoinen väännös joissa väite kirjan paremmuudesta ehdottomasti pätee (esim. Ihmeneloset), joitain omalla tavallaan ihan kivoja mutteivät kirjojen tasoisia (esim. Greerin ja Olivierin Ylpeys ja ennakkoluulo, Niskavuoren Aarne), mutta myös muutama varsin tasavahva joissa joko ollaan varsin tasavahvoja (esim. Aamiainen Tiffanylla, Järki ja tunteet, Carrie, Usherin talon häviö) tai inspiraatiosta huolimatta vedetään homma eri suuntaan mutta tarpeeksi hyvin että vertailu on turhaa (The Thin Man, Clueless).
Usein myös niin että vaikka pitäisinkin kirjaa jotenkin parempana niin leffakin on suositeltava, kuten vaikka vastikään katsomassani Prime of Miss Jean Brodiessa: kirja on yksi suosikkejani, ja leffa oikoo juonta yksinkertaisempaan suuntaan mutta Maggie Smith tekee nimiroolissa niin loistavan näyttelijäsuorituksen että pakkohan se on nähdä.

Ja sitten. Jacksonin Taru sormusten herrasta. Maija Poppanen. My Fair Lady. Rosemaryn painajainen. Manaaja. Kellopeli appelsiini. Casino Royale. 39 askelta. Sound of Music. Joku muu voi ehkä olla eri mieltä (Tolkienilla on varmasti faneja, Maija Poppasessa tehtiin harkittuja muutoksia nimihenkilön luonteeseen, Kellopeli appelsiini -kirjan kielessä on innovatiivisuutta...) mutta minä nostan noissa elokuvaversion kirjaa paremmaksi.

Samoin teen Harry Potter -sarjan kahden kirjan kohdalla. Kaikki Potter-leffat ovat varsin tasalaatuisia, kivan näköisiä ja sivuosissa erinomaisia näyttelijöitä (pääosien esittäjät eivät suurempaa vaikutusta tehneet), mutta neljä ensimmäistä kärsi kirjojen juonenkäänteiden yksinkertaistamisesta (hahmojen käytöksessä ei ollut tolkkua kun pieniä mutta olennaisia kohtauksia oli tiputettu pois) mutta Feeniksin killassa taas oli liikaa vellontaa ja Harryn teiniangstia, ja kun elokuva karsi tuota pois, lopputulos oli terävämpi (Umbridge toki myös on leffassa loistava ja kirjassa aika keskinkertainen...). Ja Kuoleman varjelukset on kirjana rytmitetty heikosti, alkutohinan jälkeen seuraa maailman paskin telttaretki joka jatkuu ja jatkuu ja sitten asiat tohotetaan loppuun ja lopputaistelut menevät kuin ohimennen, leffassa eri osioiden painotukset on järkevämpiä.

Oma lukunsa on sitten hyvät leffat jotka perustuvat jokseenkin unohdettuihin kirjoihin, kuinka monessa tapauksessa kirjat on unohdettu ihan aiheesta. Esim. suuri osa Hitchcockin tuotannosta perustuu kirjoihin, novelleihin ja näytelmiin, joista pari on jonkintasoisia klassikoita (39 askelta, Rebekka), osa jotenkuten tunnettuja mahdollisesti koska Hitchcock teki siitä leffan (Psyko) ja osa luultavasti aika vaikeita löytää nykyään (käsi ylös, kuka on lukenut Boileau-Narcejakin kirjan D'entre les morts, tunnetaan myös nimellä Vertigo?)
Luonnollisesti Hitchcock otti myös aikamoisia vapauksia tulkinnoissaan, kuuluisa esimerkki on että kun Takaikkunan käsikirjoitusta alettiin työstää novellista, Hitchcock osoitti käsikirjoittajalle Grace Kellyä ja sanoi tämän näyttelevän naispääosan. Novellissa ei ole naispääosaa.

En myöskään ole kokenut pakottavaa tarvetta lukea vaikkapa Professor Unratia vaikka Sininen Enkeli onkin loistava leffa.
Ja kiintoisa tapaus on Josephine Lawrencen kirja The Years Are So Long, joka on inspiroinut kaksi elokuvan mestariteosta, Make Way for Tomorrowin ja Tokyo Monogatarin (en ole ainoa joka pitää näitä mestariteoksina, jälkimmäinen oli viimevuotisessa Sight & Sound -äänestyksessä kriitikoiden mielestä maailman kolmanneksi paras elokuva ja ohjaajien mielestä maailman paras elokuva, ja ensimmäiselläkin on runsaasti kulttiarvostusta).
Kirjaa en ole lukenut (eikä ilmeisesti kovin moni muukaan), siitä ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia aikoihin ja googlaamallakin löytyy lähinnä viitteitä Make Way for Tomorrowiin...liekö kyseessä unohdettu mestariteos vaiko jotain muuta...

Kirjoissa ja elokuvissa on omat vahvuutensa, ja toivottavaa on että elokuvantekijätkin ovat tietoisia niistä, ja kun kääntävät kirjan elokuvaksi kykenevät muokkaamaan lopputuloksesta hyvän elokuvan eikä filmattua kirjaa, filmatut kirjat ovat huonoja.
Ennakkoluuloisuutta ja "kirja on aina parempi"-asennetta en kuitenkaan suosittele, eikä kannata myöskään takertua liikaa siihen että elokuvassa päätettiin tehdä asioita eri tavalla kuin kirjassa, Tom Bombadil dumpattiin ja Thin Man muutettiin komediaksi. Jos päätös oli lopputuloksen toimivuuden kannalta perusteltu, loistavaa.

Avilan Teresa - Sisäinen linna

Kun olin kirjan aloittanut se tuli puheeksi yhden tutun kanssa, tämä ei ollut erityisemmin kirjasta pitänyt: kirjassa harjoitettu kategoriointi ja numeroitujen listojen laatiminen ei oikein hänen ajatteluunsa sopinut, rakenne tuntui keinotekoiselta eikä hän näin oikein päässyt kiinni Teresan ajattelusta. Minulle taas tällainen systemaattisesti ja hallitussa rakenteessa etenevä teksti sopi paremmin...

Sisäinen linna on Avilan Teresan, espanjalaisen mystikon ja karmeliitta-uudistajan esitys mystisestä kokemuksesta ja sielun vaelluksesta kohti Jumalaa läpi linnan seitsemien asuntojen. Kirjassa edetään asunto kerrallaan tarkastellen mitä kussakin tilassa tapahtuu ja miten sielu toimii, ihanteellisemmissa ja vähemmän ihanteellisissa tapauksissa. Ja selittäessään asioita Teresa on tosiaan viehättynyt erittelemään asioita kohta kerrallaan (järjestelmällisyydestä ja kurinalaisesta ajattelusta oli varmasti apua luostaritoiminnan organisointiuudistuksissa...)
Toisaalta Teresa nojaa paljon omiin kokemuksiinsa, on sopivan maanläheinen ja käyttää värikkäästi metaforia asioita selittäessään ja on näin erinomaisen luettava nykyäänkin (jonkin verran rasitti kirjailijan toistuva itsensä vähättely, ei sillä että olisin kaivannut jotain valtavaa itsekehua mutta vähän neutraalimpi linja olisi ollut sopiva...mutta historialliset olosuhteet ilmeisesti johtivat tuohon tyyliin...). Toki paljon meni minulta myös ohi (erityisesti ne viimeiset asunnot alkoivat olla paikoin aika korkealentoisia) mutta toisaalta näihin tiheisiin mystikko-spiritualiteetteihin on kai tarkoituskin palata uudestaan jolloin ne paljastavat uusia puolia itsestään jos itse on muuttunut...

Toinen merkintä Margitin ¡Hola! español -haasteeseen!

Elizabeth Taylor - Hyvien ihmisten hotelli

Olen pari muuta Elizabeth Taylorin (yhä vaan brittikirjailija, ei elokuvatähti) kirjaa lukenut ja niistä pitänyt ja nyt sattui käteen osumaan yksi kirjansa suomennettuna, joten pitihän tämäkin lukea.

Kirja kertoo vanhasta leskirouvasta Laura Palfreysta joka asettuu pysyväksi asukkaaksi lontoolaiseen Claremont-hotelliin, ainoa tytär asuu kaukana Skotlannissa ja vaikka tyttärenpoika asuukin myös Lontoossa niin ei oikein ehdi isoäitinsä luona vierailemaan. Niinpä rouva Palfreyn sosiaalinen piiri rajoittuu pieneen joukkoon muita hotellin vanhoja pitkäaikaisasukkaita, tokihan kaupungissa järjestetään kaikenlaista mutta jotenkin ei juuri tule lähdettyä minnekään paitsi pienille kävelyille...
No, eräänä päivänä rouva Palfrey sattuu tapaamaan nuoren kirjailijanalun Ludon, joka päätyy näyttelemään rouva Palfreyn tyttärenpoikaa (koska muut hotellin asukkaat ovat alkaneet ihmetellä miksei hänen Desmondinsa koskaan tule käymään...)

Vähän samanlaisesta tilanteesta olen aiemmin lukenut Dorothy Parkerin ja Arnaud d'Usseaun näytelmän Ladies of the Corridor, jossa siinäkin kuvataan hotellin pysyvien asukkaiden hiljaista elämää, ja siinäkin kuvataan vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvää suhdetta, joskin Taylorin hotelliasukkaat ovat vanhempia ja suhde isoäidin ja lapsenlapsen.
Ja Taylor on myös vähemmän raadollinen, keskiössä on sama ihmiselon epävarma yksinäisyys mutta lämpimämmin ja hivenen humoristisemmin kuvattuna, vaikka onhan tämä toki melankolinen kirja, hiljaisempi ja surumielisempi kuin nuo pari muuta lukemaani (ja tämä näkyykin olevan viimeinen Taylorin elinaikana ilmestynyt teos).

Kirjan suomenkielistä nimeä en oikein ymmärtänyt koska eivät nämä nyt mitenkään niin erityisen hyviä ihmisiä minusta olleet, toisaalta alkukielinen "Mrs Palfrey at the Claremont" on toki sellaisenaan käyttökelvoton käännösnimeksi.
Antero Tiusasen suomennoskin kyllä aika ajoin tökki, kalasta ja perunalastuista puhuminen on ihan selvä virhe ja muutenkin kirjassa oli fraaseja joiden kohdalla aloin miettiä miten ne oli luultavasti sanottu englanniksi, ja tämähän on aina huono merkki.
Mutta Taylor on toki mestarillinen.

Georgette Heyer - Why shoot a butler?

Georgette Heyer on ilmeisesti tunnetumpi runsaasta määrästä historiallisia romaanejaan mutta kirjoitti brittidekkarin kultakaudella myös muutaman dekkarin: Why Shoot a Butler ilmestyi alunperin vuonna 1933.
Täytyy kyllä sanoa että en vakuuttunut.

Ensinnäkin päähenkilö, asianajaja Frank Amberley joka kirjan alussa sattuu löytämään autoonsa ammutun miehen pikkukylän tieltä, oli varsin ärsyttävä, epäkohtelias ja töykeä. Ja surutta pimitti tietoja poliisilta ja yleisesti pomputti ympärillään olevia ihmisiä varsin surutta. Samoin ihmettelin kuinka yhteistyöhaluisia poliisi oli Amberleyta kohtaan, tapahtumien ja toiminnan perusteella tämän olisi kuulunut olla ykkösepäiltyjä mutta päätyykin poliisin uskotuksi ilmeisesti koska on kirjan päähenkilö.

Eipä silti, kirjan muutkaan hahmot eivät suuremmin hetkauttaneet, mistä päästään toiseen ärsytykseen: jos Christieitä ja kumppaneita lukiessa tulee joskus sellainen olo että murhaan suhtaudutaan varsin viileästi vaan se toimii vain arvoituksena joka pitää ratkaista, niin tässä ollaan paljon pahempia. Ammuttu mies ei herätä erityistä kiinnostusta keneltäkään, lähinnä ihmettelyä että miksi kukaan haluaisi ampua hovimestarin ja palveluspaikassaan harmittelua että nyt pitää varmaan hankkia uusi. Toinenkin kuolemantapaus otetaan vastaan varsin kuivin silmäkulmin ja kolmas lähestulkoon iloisesti. Loppukohtauksessakin muutaman henkilön käytös jäi kovasti ihmetyttämään, että mitä nämä oikein ajattelivat (spoileri: koko homman syyllistä tultiin pidättämään mutta tämä pääsi tappamaan itsensä ampumalla itseään päähän, asiasta tietämättömän sisarensa ollessa paikalla ja nähdessä kaiken. Suoraan tämän jälkeen poliisit ja sisaren sulhanen menevät toiseen taloon suorittamaan perinteisen parlour scenen jossa koko homma selitetään auki, ilmeisesti jättäen sisaren yksinään itsemurhan tapahtumapaikalle. Mitvit?). Jos stiff upper lipin ja psykopatian välillä on jotain eroa niin se jäi vähän hämäräksi tässä.

Ja tarina tarjosi sinänsä varsin vähän yllätyksiä, sekalainen joukko juonenkäänteitä tuli selväksi jo alkumetreillä ja muissa pimittäminen perustui suurelta osin siihen että salapoliisimme Amberley ei vaivautunut puhumaan asioista. Aika perusjuoni joka sinänsä voisi olla Christien, Sayersin tai Marshin kynästä ja todennäköisesti paremmin toteutettuna, joskin piristävänä yksityiskohtana pidän sitä että muutamilla palvelusväkeen kuuluvalla henkilöllä on keskeinen rooli tarinassa, mm. olemalla ensimmäinen tapettu henkilö, tätä Christie ei olisi tehnyt. Ja tässä on autotakaa-ajo.

Kieli on kuitenkin varsin sujuvaa ja tarina toimivasti rytmitetty, joten lukeminen eteni vaikka kirja ei hyvä ollutkaan. Tosin huvitti hieman kun olin jokin aika sitten lukenut Elmore Leonardin kymmentä ohjetta kirjoittamiseen, joissa kehotti käyttämään dialogin selittävänä verbinä vain "say"-sanaa ilman tarkentavia adverbejä, ja mainitsi fiktiivisen kirjailijan jonka historialliset romaanit olivat "full of rape and adverbs". No, tässä kirjassa raiskausta oli vähänlaisest mutta adverbeja kyllä riitti , henkilöt puhuivat "severely" tai "promptly" tai "blankly" tai murahtelivat tai anoivat tai vaativat (ja jos minä, joka en ole kauhean kielikeskeinen lukija, kiinnitän tuollaiseen huomiota niin en selvästikään ollut ihan täysillä tarinan imussa).

Mutta tosiaan, missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut tarvetta jättää kirjaa kesken joten jos kaipaa leppoisaa huonoa kirjaa luettavaksi tai haluaa tutustua brittiläisiin dekkareihin mahdollisimman laajasti niin ehkä tämä on ihan toimiva valinta. Itse en aio Heyerin tuotannon parissa jatkaa jos ei tule tosi vahvoja suosituksia jonkin muun kirjan puolesta...

Juha Siro - Satakieli! (ja viittauksista, pastisseista ja kopioista)

Tämä on runo, jos niin haluat.

Juha Siron kokoelma Satakieli määrittää itsensä polyfonikseksi, moniääniseksi mikä ilmeisetsi tarkoittaa runsasta intertekstuaalisuutta, tekstilainoja niin kirjallisuudesta kuin sanomalehdistä, listoja, viittauksia henkilöihin ja näiden puheisiin, todellisiin tai mahdollisesti ei. Ja omia sanojakin, tulkintoja ja lainatun materiaalin muokkausta toki. Ja takaportiksi ajatus että tämä on runo jos haluan niin (ja ilmeisesti ei ole jos niin haluan).

Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä (ote)

Kerro minulle, Zorbas kämmenen kokoisia tarinoita,
suuri lammasseikkailu, kosmokomiikkaa, Piin elämä -
isoäitini tarina, ainoa oikea kertomus sokeudesta.
Hiljainen amerikkalainen, kaunis pappi Agostino
ei sanonut sanaakaan vieraalla maalla.


Lukiessa mieleni harhaili pohtimaan Marimekko-vääntöä josta mm. Salla on kirjoittanut. Sirokin on laittanut kirjan loppuun lähdeviitteet paikalleen kuten ovat tehneet myös jotkut muut joiden vastaavantyylisiä tekstejä olen lukenut. Joskus tosin tuntuu että nuo ovat jopa hivenen liioitellun pieteetillä tehtyjä, aukiselittäminen voi olla korrektia mutta tylsää.


Linkatun Sallan kirjoituksen kommenteissa mainitsin että omaan taidekäsitykseeni ovat vaikuttaneet suuresti mm. dada, postmodernismi, hiphop, kansanmusiikki ja sen sellaiset ja sen puolesta suhtaudun usein aika rennosti kulttuurisiin lainauksiin ja niiden viemisiin omiin suuntiinsa.

Toki noissa kulttuurisissa konteksteissa luomiseen suhtaudutaan myös eri tavalla, materiaali on loputtomiin muokattavissa ja pointtina on mitä löytää ja miten sitä käyttää. Noin muuten olen sitä mieltä että "The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel" on Kevätuhrin rinnalla 1900-luvun merkittävimpiä musiikillisia tapauksia, ja että samplauksessa on ilmeistä että käytössä ovat lainat, vaikka käytettyjen lähteiden mainitseminen olikin varsin satunnaista ja lupia ei ainakaan juuri pyydetty. Oma arvonsa oli löytää hyvää materiaalia samplattavaksi (tai piilottaa niitä vaikeasti tunnistettavaksi) sekä tunnistaa mitä minnekin oli tungettu. Taloudellisesti toki arveluttavaa touhua mutta taiteellisesti pidän villin samplauskulttuurin kuihtumista 80-luvun lopulla onnettomuutena.

Viittauksen, pastissin ja plagioinnin rajat ovat taiteen kannalta varsin vaikeasti määritettävät (ja vaikka sellaiset määritettäisiin, olisi taiteilijan hyvä ainakin harkita niiden ylittämistä ihan vain koska ne ovat siinä). Taideteollisuuden piirissä liikutaan heti ongelmallisemmalla alueella, varsinkin jos yritys määrittää itsensä luovuuden, ainutlaatuisuuden tai tekijöiden kautta. Tässä mielessä Marimekkoon kohdistuva kritiikki on aiheellista.
Mutta suhtaudun myös myönteisesti koululaisiin jotka määrittävät netistä suoraan kopsatun kirjaesitelmän Warhol- tai Duchamp-pastissiksi (Pierre Menardin mainitsemisesta myös mad props), opettaja ehkä voi olla eri mieltä. Mutta saman kikan toistaminen loputtomiin on merkki jämähtämisestä, joka ei teineille ole suotavaa. Ja pitää mainita että itsekin olen yhden aineen koulussa kopsannut, tosin käyttämäni teksti ei liittynyt millään tavalla otsikon aiheeseen, ei edes sen jälkeen kun vaihdoin muutaman avainsanan vastaamaan annettua otsikkoa. Se oli silti hauska tehdä noin ja opettajakin jostain merkillisestä syystä piti siitä...

Syyskuun luetut

Josephine Tey - The Singing Sands
Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Tiikerikissa
Kirsti Ellilä - Kaivatut
Graham Moore - Kuolema Sherlock-seurassa
Guillaume Apollinaire - Mätänevä velho
Mo Yan - Shifu, You'll Do Anything for a Laugh
Aki Ollikainen - Nälkävuosi
Camilo José Cela - Pascual Duarten perhe

Claes Andersson - Luova mieli: Kirjoittamisen vimma ja vastus
Anne Fadiman - At Large and At Small

Syyskuussa tuli luettua taas aika paljon, vaikka lyhyitähän moni noista oli, ja blogattuakin melkein kaikista (Anderssonin mietteet kirjoittamisesta olivat kyllä myös mainioita).
Historiallisuus on näköjään ollut pop, Tomasi, Moore, Apollinaire, Ollikainen ja Cela sijoittivat kaikki kirjansa selkeästi menneisiin aikoihin ja Fadimanilla ja Mo Yanilla on myös runsaasti historiallista perspektiiviä...toisaalta Ellilän kirja taas on nykyhetkeen sijoittuva ja painotuore, normaalisti en näin kurantteja kirjoja paljoa lue...

Nälkävuoden luin aluksi muuten vaan mutta se päätyikin sitten linkittymään kotimaisen kirjallisuuden lukuhaasteeseen.

Muutamassa blogissa muistellaan myös vuosi sitten järjestettyä valekirja-bloggaus-flashmobia. Oma juoniselostukseni Tanssi yli hautojen -kirjasta on myös kerännyt tapahtuman jälkeen jonkin verran erilaisia "tanssi yli hautojen juoni"-hakusanayhdistelmiä vaikkei taida olla missään koulussa yhteisenä luettavana kirjana. Toki etsijöissä on varmasti myös muuten vain uteliaita tai sellaisia jotka oman lukukokemuksensa tueksi silmäilevät muiden mielipiteitä, tällaisille hakijoille toivon kirjoituksen tarjonneen pientä hupia.

Camilo José Cela - Pascual Duarten perhe

Satunnaisvalinta kirjastonhyllystä kun silmäilin jotain espanjankielistä Margitin ¡Hola! español -haasteeseen, sopivan ohut ja kas, Camilo José Cela on nobelisti ja Otavan kirjaston kirjoista olen pitänyt...

Ensi sivuilta minua tervehti havainto että huolimatta kirjoitusajankohdastaan (1942) tämähän on goottilainen romaani, vaikka toki edellisten vuosisatojen brittiläisiä huomattavasti maanläheisempi. Pääosan kirjasta muodostaa Kastilian maaseudulta kotoisin olevan Pascual Duarten muistelot, jotka tämä on kirjoittanut vankilassa odottaessaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, tai ennemminkin osa muistelmista (Pascual mainitsee muutamien sivujen kadonneen välistä ja käsikirjoitus loppuu kesken, epäselväksi jääden onko niitä kirjoitettu). Mukana on myös löytyneen käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittajan kommentit, saatekirjeitä ja muita fragmenttisia lähteitä.
Pascual on eräänlainen eksistentialistinen ajautuja, joka toki räpistelee kohtaloa vastaan mutta niin vain irrottautuminen on vaikeaa ja elämä on kovin väkivaltaista, ja ehtiipä hän kolme henkilöä tappaakin ja lukuisia muita henkilöitä nyt kuolee muuten vain. Mutta noin muuten Pascual on varsin sympaattinen henkilö ja hienovarainen musta huumori ja Celan elegantti mutta värikäs tyyli siivittää tarinaa (enkä Erkki Kirjalaisen käännöksestäkään huomannut valittamista).
Suuren osan kirjasta teksti oli viehättävää vaikken nyt ihan tajunnutkaan että mikä tässä oikein on pointtina, ja loppuun päästessäkin jäi hieman ihmetyttämään että mikä tässä nyt sitten oli pointti mutta kirja pysyi viehättävänä.

Viimein juna tuli. Kaikki tulee tässä elämässä aina ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi loukattujen anteeksianto, joka toisinaan näyttää ihan kuin varta vasten pakenevan yhä saavuttamattomammaksi. Nousin vaunuun, ja kun olin puolitoista vuorokautta keikkunut puolelta toiselle, saavuin viimein tuttuakin tutummalle kotikylän asemalle, joka oli kangastellut mielessäni koko matkan. Ei kukaan, ei kerta kaikkiaan kukaan taivaan Jumalaa lukuun ottamatta tiennyt että olin tulossa, ja silti minä jonakin hetkenä kuvittelin - ties minkä omituisen päähänpiston villitsemänä - että laituri olisi täynnä riemuitsevia ihmisiä, jotka ottaisivat minut vastaan kähet koholla, heiluttaisivat liinoja ja huutaisivat minun nimeäni niin että seutu raikuisi.