Lisää klassista brittidekkaria.
Ngaio Marshin kirjoja olen muutaman lukenut Christien ja Sayersin jälkeen, ja ne ovat olleet sellaisia "ihan kivoja", luettavia mutteivät kuitenkaan niin kovin kiinnostavia...Death and the Dancing Footman oli lukemistani paremmasta päästä, viihdyttävä klassinen kartanomurha-dekkari värikkäällä henkilökaartilla ja sopivan epärealistisen kikkailevasti etenevillä juonenkäänteillä, mutta ei tämä muiden parhaimmiston tasolle pääse...
Kartanonherra Jonathan Royal päättää lievittää tylsistymistään järjestämällä viikonloppujuhlat jonne kutsuu joukon tuttaviaan. Vieraiden valintaperuste on vain hieman erikoinen, suurin osa henkilöistä suhtautuu enemmän tai vähemmän vihamielisesti toisiinsa, ja näiden henkilödraamojen kehittymisestä on tarkoitus irrota hupia (yleisöksi on kutsuttu myös suhteellisen ulkopuolinen kirjailija Aubrey Mandrake, jonka näkökulmasta suuri osa kirjasta kerrotaan).
Noh, äkillinen lumimyrsky estää poispääsyn ja tuota pikaa tapahtuu murha.
Tästä tuli vähän mieleen yksi Christie-suosikkini Vaarallinen viikonloppu, joka ilmestyi neljä vuotta tämän kirjan jälkeen. Viikonloppu maaseutukartanossa, vierasjoukko joilla on monenlaisia jännitteitä ja joiden tekemisiä seurataan aimo tovi ennen kuin joku pääsee hengestään. Ja että kirjan etsivä marssitetaan paikalle suhteellisen myöhään, tässä Roderick Alleyn pääsee toimeen vasta viimeisellä kolmanneksella (ja osuus murhan ja Alleynin välillä oli kyllä suhteellisen laahaava, pieni kirittäminen ei olisi haitannut).
Oma ongelmansa oli että jo ennen murhaa pääsin kiinni jutun jujusta, tässä olisi nyt sopivaa että tuo henkilö tappaisi tuon, ja kas kummaa, uhri meni oikein ja tapahtumat viittaavat että murhaajakin on odottamani. Kun tämän asian kanssa ei tarvinnut enää sen kummemmin vaivata päätään niin vapautui katselemaan mitä muuta kirjassa oli, joitain kiinnostavia pohdiskeluja, henkilö- ja ajankuvia mutta myös se laahaava keskiosuus ja johtolankojen vatvominen josta oli karannut jännitys...
Tjooh. En pidä poissuljettuna ettenkö joskus tulevaisuudessakin lukisi jotain Marshin dekkareita mutten nyt ihan innoissani ole ryntäämässä tuotantoaan etsimään.
3 kommenttia:
Marsh on minulle täysin tuntematon dekkaristi ja juttusi perusteella näyttää siltä, että saakin jäädä tuntemattomaksi!
Minä itse asiassa pidän Marshin dekkareista- erityisesti niiden tunnelmasta. Niissä on sellaista tietynlaista häiritsevää luokkatietoisuutta (roistot tuntuvat aina tulevan alemmasta yhteiskuntaluokasta), mutta jotenkin niiden lukeminen on miltei hypnoottisen rauhoittavaa...
Nämä luetut ovat olleet sellaisia hyvin tasalaatuisia (ja ilmeisesti sitä on myös lukemattomat), että kun dekkariorientoitunut lukija kaivaa kevyempää luettavaa niin Marsh on ilmeisesti sopiva, vaikkei suuri innovaattori olekaan...
Tämänkin luin sellaisessa "nyt joku kiva helppo selkeästi etenevä"-mielentilassa ja tyydytti tarpeen, eli ei ole poissuljettua että jossain vaiheessa hyllyyn päätyy varalle taas joku jos eurolla tai parilla tulee vastaan :)
Ja tosiaan Marsh vaikuttaa kyllä aikamoiselta snobilta, vielä enemmän kuin tuo viiteryhmänsä, mutta kiinnostavaa ajankuvaahan nämä toki myös tarjoilevat.
Ja ilmeinen teatteriharrastaja myös, joka kirjassaan on ollut jotain kytköksiä teatteriin, suurempaa tai pienempää.
Klassisen kauden briteistä pitäisi ilmeisesti vielä kokeilla joskus ainakin Margery Allinghamia.
Lähetä kommentti