Johann Wolfgang von Goethe - Faust

Klassikkohaaste etenee neljännelle kierrokselle, taas tänään moneen blogiin ilmestyy kirjoitus jostain vahvasta klassikkoteoksesta (ja tällä kertaa luettuja kirjoja listataan Yöpöydän kirjat -blogissa).
Olen mielelläni osallistunut näihin kun vaikka muutenkin luen kohtalaisen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja myös klassikoita (vaikka myös korostan että eivät kaikki vanhat kirjat ole klassikoita, osa on vaan vanhoja kirjoja), niin tämä on ollut hyvä motivaattori taklata joitain isoja nimiä "no nyt mä sen sitten vihdoin luen"-hengessä. Aiemmilla kerroilla olen lukenut Draculan, Rouva Bovaryn ja Rikoksen ja rangaistuksen.

Tällä kertaa alkuperäinen suunnitelma oli lähteä lukemaan Kafkan Oikeusjuttua mutta kun kirjan aloitus alkoi olla ajankohtainen niin ei sitten ollutkaan ollenkaan kafkamainen olo (tai siis ainakaan olo jossa luetaan Kafkaa). Niinpä spontaani vaihdos teokseen joka viime kirjamessujen ostoksena odotti omassa hyllyssä.

Goethelta olen lukenut (ja blogannut) aiemmin kaksi muuta teosta, Hermann & Dorotheasta pidin, Nuoren Wertherin kanssa en ihan päässyt yhteisymmärrykseen vaikka tavallaan arvostankin. Faustin tarinakin on pääpiirteiltään ennalta tuttu, tästäkin on tullut blogattua jopa neljän eri version voimin, vaikka niissäkin kyllä huomasi että perusideasta huolimatta tarinaa voi viedä hyvinkin eri suuntiin.

Aika pian saattoi myös huomata olevansa superklassikon äärellä. Sen lisäksi että noista aiemmin mainituista Faust-versioista Murnaun leffa pohjaa aika vahvasti Goethen versioon, tässä kuussa luetuista muista kirjoista kahdessa (Ulkomuseo ja Epäily) tämä teos mainittiin nimeltä ja ainakin ensimmäisestä osasta saattoi bongailla tuttuja elementtejä, ai tästä tulee se outo sanonta "villakoiran ydin" ja nyt Mefistofeles laulaa sen laulun kirpusta, josta pidän Mussorgskin liedinä, ja nyt Margareta ihastelee sitä korurasiaa, joka Gounodin oopperasta päätyi Bianca Castafioren bravuurinumeroksi...ja toisaalta teos itse viittailee klassiseen sivistykseen sellaista tahtia että päätä huimaa...

Teoksena tämä on varsin vaikeasti luokiteltavissa. Teoksessa on kaksi osaa jotka erottuvat toisistaan sen verran voimakkaasti että niitä voi pitää myös erillisinä teoksina, ja ensimmäinen osa julkaistiin Goethen ollessa keski-ikäinen, toista sitten viilailtiin seuraavat vuosikymmenet ja lopulta se julkaistiin postuumisti (tekijän luvalla kyllä, mutta voi vain kuvitella että jos elinvuosia olisi ollut enemmän niin muutoksia ja lisäyksiä olisi vielä tehty...)
Molemmat ovat periaatteessa näytelmämuodossa, jossa toiminta esitetään vuorosanoin, ja kakkososa on jaettu myös viiteen näytökseen, mutta samalla tästä tulee mieleen että teos on ennemmin laaja eeppinen runoelma. Ykkösosaa ilmeisesti esitetään kyllä myös teatterin lavalla, kakkososaa ei juurikaan (ja se onkin paikka paikoin sellainen että haluaisin kyllä nähdä sen teatterissa nähdäkseni miten joitain kohtauksia pystyy lainkaan toteuttamaan...)

Faustin perustarina oli ennestään tuttu, mutta oma variaationsa tässäkin siitä oli tehty. Goethen Faust on jo varsin taitava ja osaava mies, sen verran mahtava että kokee jo kaiken nähneensä ja jäljellä on enää lähinnä kyllästyminen, samantekevää on kaikki. Mefistofeles tulee tarjoamaan kaikenlaisia hienoja juttuja vastineeksi sielusta mutta Faust on sitä mieltä ettei tällä ole tarjota mitään sellaista mitä hän todella haluaisi, ja päätyykin ennemmin lyömään vetoa, että Mefistofeles ei pysty mitään niin suurta onnea tarjoamaan että Faust kokisi sellaisen onnenhetken että haluaisi sen hetken jatkuvan...panoksena tietysti sielu.
Mefistofeles pelaa kierosti ja saa Faustin juomaan lemmenjuomaa, joka saa Margareta-neidon näyttämään kauneimmalta päällä maan, mutta rakkausjuttu lähtee etenemään huonoihin suuntiin ja eräiden tapahtumien jälkeen Margareta on vankilassa odottamassa kuolemantuomiota, ja Faust haluaa tämän pelastaa mutta Margareta kieltäytyy. Ensimmäinen osa päättyy.

Jos Murnaun leffa on tuttu niin joidenkin omien lisäysten ja poistojen kera tuossa on reilu 90% elokuvan tarinasta...Otto Mannisen suomennos ei suurelta osin ole kauhean selväsanainen tai mitenkään helppoa luettavaa, mutta tarina juoksee kuin hirvi, vaikka varsinainen loppu jääkin vielä ratkaisematta.
Kakkososa olikin sitten huomattavasti hankalampi, kun hankalan kielen lisäksi juoni heitetään sivuun ja henkilöistäkään ei niin väliä ole, niitä tulee ja menee...
Pitkä kirjoitushistoria aiheuttanee että teos luopuu varsinaisen yhtenäisteoksen ihanteesta, ennemmin mukaan alkaa tulla aivan kaikkea hyvin irrallisina elementteinä niin että lopputuloksesta alkoi tulla enemmän mieleen Elämä: Käyttöohje kuin perinteinen draama...ja kun itse nyt kuitenkin arvostan tyylikkäitä dramaattisia kokonaisuuksia niin tämän kakkososan lukeminen oli kyllä aikamoista tappelua: luulen että tätä arvostaa enemmän sitten viidennellä uudelleenluennalla, luultavasti kun on ensin opetellut saksaa tarpeeksi hyvin että sen voi lukea alkukielisenä.
Mutta ystävällisesti Goethe nyt kuitenkin laittoi ihan loppuun mitä hienoimman päätöskohtauksen, jossa samalla vastaa kysymykseen, jonka Marlowen Faust toistuvasti esitti muttei rohjennut vastata: onko katumus ja pelastus mahdollinen?

Siteeraan nyt kuitenkin kakkososaa (osittain koska tästä pätkästä tuli mieleen tämä Hark, a Vagrant -strippi).

Baccalaureus [...]
Veressä elää elämä, ja missä
niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
Elävä veri, raikas voima tuo
uutt' elämää se elämästä luo.
Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
Kun voitimme me puolen maailmaa,
mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
kuin horkan puuska, jäytää, painaa:
kun komas kymmen ikää karttuu,
mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

Mefistofeles. Lisätä perkele mit' enää vois?

Baccalaureus. On perkeleitä vain, jos minä sallin.

Mefistofeles syrjään. Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

Baccalaureus. Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, se minä loin;
ma nostin meren aalloist' auringon,
kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
Kuss astuin, tielle päilyi päivän kulta,
vihertyi maa ja kukki mulle multa;
ma viittasin, ja ensimmäisen yön
jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
eess' aamu kirkas, takana yö musta.       Poistuu.

Mefistofeles. Vain mene, uljas omaperäis-otus!
Mi kolaus sun tietää ois:
ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
jot' ammoin aatellut ei rotus? -
Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
on vuoden pääst toisin, malttakaamme!
Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
lopulta sentään viinin saamme.
    Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
Sanani teit' ei intoon saa,
niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
on piru vanha, vanhetkaa,
niin hänet ymmärrätte kyllä!

Noniin, kun sain tämän luettua niin heti tuli sivistyneempi olo, eli selvästi täyttää klassikkohaasteen vaatimukset. Ensimmäistä osaa uskallan myös suositella, kakkososaan suhtaudun suuremmalla varauksella (joskin, kuten sanottua, saatan itse palata siihen joskus myöhemmin).
Helmet-lukuhaasteen valinta on selvä: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi

 

Tämän Milena Michiko Flašarin kirjan löysin kirjastohyllystä etsiessäni luettavaa Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: kirjan takakansi kuulosti merkilliseltä (tämä on siis positiivinen määre) ja itävaltalais-japanilainen kirjailija kirjoittaa saksaksi joten sopii hyvin (suomennos Olli Sarrivaaran).

Kirja sijoittuu kuitenkin Japaniin, eräällä puistonpenkillä kohtaavat hikikomori joka varovasti ajoittain tulee taas ulos huoneestaan ja salaryman joka on vastikään saanut potkut mutta ei ole vielä rohjennut kertoa siitä vaimolleen. Henkilöitä voisi luonnehtia japanilaisen kulttuurin kliseiksi, mutta ehkä tässä tapauksessa pitäisi puhua ennemmin stereotyypeistä.
Kirjoitustyyli ei sen sijaan juuri muistuttanut monille japanilaisille ominaista viileää vähäeleisyyttä: tietyllä tavalla minimalistista se kyllä oli mutta enemmän lyhyillä lauseilla luota tajunnankuvaa: muistelin että kirjoittikos Herta Müller tähän tyyliin, eurooppalaisempaa se kuitenkin oli. Kirja etenee lyhyinä lukuina jotka kuvaavat henkilöiden mielenliikkeitä ja muistikuvia menneisyydestä, varsinaisia tapahtumia ei niin paljoa ole mutta muistikuvia niistä kylläkin.

Kirjan varsin psykologinen, henkilöiden ajatuksiin ja tuntemuksiin keskittyvä kuvaus tuottaa mielenkiintoisen ristiriidan kun henkilöt kuitenkin pysyvät hyvin pitkälle stereotyyppeinä, salaryman on salaryman ja hikikomori on hikikomori. Mutta kun kovin paljoa muita persoonallisia piirteitä ei ole niin stereotyyppien kautta päädytään sitten kertomaan yhteiskunnasta laajemmin, miksi ja miten ihmisistä tulee sellaisia ohentuneita ja murskautuvia stereotyyppejä kuin tulee.

En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä. Siinä oli hetkensä mutta toisaalta siinä ei lopulta oikein ollut mitään uutta, kun olen näistä aiheista jo ihan riittävästi lukenut ja, no, lopun toimivuudesta en ole lainkaan varma...
Kirja on luettu myös Annelin kirjoissa, Maailmankirjoissa ja Kiiltomadossa.
Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa (no, kaksi).

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot

Osallistun tänä vuonna Globalia-äänestykseen kahdella kirjalla:

1. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (3 pistettä)
2. Sergei Dovlatov - Ulkomuseo (2 pistettä)

Ogawan teoksen luin jo pari vuotta sitten eli käännöksen tasosta en tiedä mitään mutta en ole siitä valtavia valituksia kuullut joten kai se hyvä on (ja tuolloin arvelin jo että se olisi hyvä kirja myös suomeksi julkaistavaksi). Ja paitsi että teos itsessään on hyvä, arvostan myös että japanilaista nykykirjallisuutta käännetään, saisi tulla enemmänkin (Ogawan muu tuotanto mukaan lukien).
Dovlatov taas on vastikään luettuja, myös ilahduttava paitsi itse teoksena myös että tällaistakin saadaan suomeksi.

N.R.Syme - Se on tietysti Petteri

 

Vaikka NTK-haaste laitettiinkin pakettiin jo viime vuonna niin kyllä näitä tulee vielä muutamia lisää...

Esimerkiksi tämä vähän tuntemattomampi Neville Ronald Symen nuortenkirja joka kertoo Petteri Bligh'sta (T.J.Kivilahden suomennos noudattaa muiden aikakauden hieman omalaatuista linjaa suomentaa päähenkilön etunimi, muut kirjan erisnimet taisivat olla samoja kuin alkukielellä; alkuteoksen nimi on "That Must Be Julian"), Australiassa asuvasta nuorukaisesta jota riivaa sukurasitteena tuleva innostus keksintöihin. Ja näitä keksintöjä sitten testaillaan varsin reipashenkisesti omasta ja muiden turvallisuudesta välittämättä...
Jo useassa polvessa Bligh'n suvussa on ollut innokkaita kokeilijoita ja keksijöitä, joiden ideoiden sivutuotteina on tullut joitain erinomaisia teollisia sovelluksia ja varsinaisesti kiinnostavat tempaukset sitten ovat saattaneet lyhentää mahdollisuuksia nauttia sovellusten tuomasta mammonasta...

Kirjassa kuvaillaan siis episodinomaisesti joitain Petterin ja toverinsa/apulaisensa Snodgrassin kokeiluja, pyrkimyksenä kehittää parempi laskuvarjo, tai rakettivoimalla toimiva auto, tai sukelluskello, tai pyydystää kenguru tai harppunoida hai. Meno on yleensä varsin reipasta kun perhe ja naapurustokin suhtautuvat varsin tottuneesti ja sallivasti varsin villeihinkin ideoihin ja kirjassa otetaan paljon huumoria irti liioitellusta rauhallisuudesta ja neutraalista sävystä jolla tapatumia kuvataan (luotetaan selvästi lukijan ironiantunnistuskykyyn). Ja elämä oli varmaan erilaista 50-luvulla.

Kirjaa ei voi suositella vanhemmille, jotka tämän kirjan luettuaan luultavasti pyrkisivät tukahduttamaan parhaansa mukaan jälkikasvunsa kiinnostuksen kokeellisiin luonnontieteisiin. Eikä ehkä sellaisille nuorillekaan jotka eivät tunnista ironiaa (koska Petteristä ei tosiaankaan kannata ottaa oppia). Minusta tämä oli kuitenkin ihan viihdyttävä teos.

Helmet-haasteesta otan tällä kirjalla kohdan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (päätin nyt tulkita Oseanian laajasti ja sisällyttää siihen myös Australian, sillä tiukimmalla Polynesia-Melanesia-Mikronesia-määritelmällä olisi ollut aika lailla tiukempaa valita...), Syme on Bligh'n suvun tapaan alunperin Iso-Britanniasta mutta muutti Australiaan. (ja kas, tosi laajalla tulkinnalla tämäkin kirja siis sopisi myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen, kuten näköjään yli puolet muistakin lukemistani kirjoista)

Barbara Pym - Less Than Angels

It is often supposed that those who live and work in academic or intellectual circles are above the petty disputes that vex the rest of us, but it does sometimes seem as if the exalted nature of their work makes it necessary for them to descend occasionally and to refresh themselves, as it were, by squabbling about trivialities. The subject of Miss Clovis's quarrel with the President [of a Learned Society] was known only to a privileged few and even those knew no more than that it had something to do with the making of tea. Not that the making of tea can ever really be regarded as a petty or trivial matter and Miss Clovis did seem to have been seriously at fault.

Barbara Pym -bloggauksien sitaattivalinnoiksi tuntuu tulevan näitä teeaiheisia pätkiä, koska jotain olennaista niissä tavoitetaan. Jos pitäisi laittaa vain hyviä lauseita niin voisin siteerata puoli kirjaa...

Eli taas vaelletaan Pym-maahan, yksittäisen päähenkilön sijaan meillä on ensemble jonka elämien käänteitä ja keskinäisiä suhteita selvitellään arjen ironian värittäminä.
Tällä kertaa keskiössä ovat monissa muissa kirjoissa sivussa vilahtaneet antropologistit, joten kirjan henkilöt eittämättä osoittavat suurta kiinnostusta sosiaalisia konventioita kohtaan, mutta sopivalla etäisyydellä tietysti. Pym itse oli aikoinaan työskennellyt International African Institutessa, jossa on alaan tutustunut, ja kun antropologijoukon lisäksi kirjassa on henkilöinä myös romanttiseen viihteeseen erikoistunut kirjailija ja lähiörouvia, niin Pym selvästi ammentaa tässä kirjassa runsaasti omista kokemuksistaan...

Akateemisen tutkimuksen ja opiskelun piirteistä osa on ehkä hieman muuttunut mutta sanotaankonoin että aika moni asia kuulosti myös kovin tutulta, ja antropologin tapaan Pym käsittelee kohteitaan tarkasti mutta ulkopuolisesti ja reflektoivasti, joten ironialta ei välty kukaan...
Varsinaista juonta tässä ei tosiaan ole, hieman keskeisemmässä roolissa on nuori väikkärintekijä joka on viettänyt aikaa Afrikassa ja palaa sinne ehkä pian takaisin, mutta ehtii kyllä aiheuttamaan sekaannusta parinkin naisen elämässä...ja kirjan lopusta on vähän vaikea sanoa että onko siinä vain kiirehditty vetämään nopeasti langat kokoon vai kuvastaako se laajemmin tiettyjen tapahtumien perimmäistä banaaliutta, "oikea" lopetus olisi sellainen jonka joku muu kirjailija tekisi mutta se ei sopisi Pymin itsereflektoivaan laatuun...

Perinteiseen tapaan erinomainen kirja, ei Pymin parhaimpia (yhä vaan Excellent Women ja The Sweet Dove Died) mutta hyvä kuitenkin. Lukekaa ihmiset.
Helmet-haasteeseen tämä alkaa olla vaikeammin sovitettavia (jos huomioin että nuo kannessa ovat koruja eivätkä eläimiä), sanotaan nyt sitten 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (kirja sijoittuu julkaisuaikaansa 1950-luvulle)

Slavenka Draculić - The Taste of a Man

 

Kirjan alussa nuori puolalaisnainen Tereza tekee lähtösiivousta New Yorkin asunnossa: nainen on ollut kaupungissa tekemässä väikkäriä ja nyt apurahakausi on lopussa  ja on aika palata Puolaan.
Perinpohjaiseen siivoukseen on syytä ja samaan tapaan New Yorkissa apurahatutkijana ollut brasilialainen José ei tule palaamaan São Pauloon...

With each day José and I progressively inhabited each other. How else could we recognize our desires if not by listening to them from within? How else could we have known what we thought or how we saw the world if not by finding a way to be together, to belong to each another completely? I felt that if I gave up my own past, if I reduced my self-awareness to brief fleeting moments, I just might be able to do it.  

Slavenka Draculićin romaani on kertomus obsessiivisen voimakkaasta rakkaussuhteesta joka syttyy kahden ihmisen välille, suhteesta joka sulkee koko muun maailman pois, ja kun muu maailma nyt kuitenkin työntyy sisään ja yhteiselo ei voi saavuttaa täydellistä ja ikuista kahden ihmisen fuusioitumista yhdeksi lihaksi, niin jotain on tehtävä, ja niin Tereza inspiroituu Josén tutkimusaiheesta, kannibalismista ja mm. Andien lento-onnettomuudesta 1972, ja hyvin pian käy selväksi että Tereza on tässä selviytyjä ja José ei ole.


Kirjan alku oli aika raskassoutuinen, Terezan ja Josén suhde oli niin kaikennielevän obsessiivinen ja kuitenkin niin abstrakti, että siihen oli aika vaikea suhtautua mitenkään. Jonkin verran aletaan punoa symboleita rakkaudesta, seksistä, ruoasta yms ja kun kirja tosiaan alkaa loppupuolen tapahtumista jossa jo vihjataan miten käy vaikka yksityiskohtiin päästään vasta myöhemmin, niin näissä oli jotain ihan kiinnostavia kehityksiä mutta kokonaisuus ei silti vielä vakuuttanut, kirjan perustana oleva suhde oli liian absoluuttinen mutta abstrakti.
Mutta kun päästään konkretiaan ja Terezan ja Josén suhde palaa takaisin aikaan ja paikkaan, kirja käy vetävämmäksi. Olen varmaan aiemminkin maininnut että arvostan fyysisyyden kokemuksia kirjallisuudesta, ihan groteskiinkin asti, ja tässä kyllä sitä on, samalla kun Terezan toimissa pysyy sisäinen, ymmärrettävä logiikka. Mikään trilleri tämä ei kuitenkaan ole, vaan kuvaus niistä olosuhteista, ajatuksista ja tuntemuksista joiden johdosta yksi henkilö tappaa ja osin syö toisen.
Ja sellaisena lopulta varsin kiehtova (ei, en ole aikeissa aloittaa, mutta eikös kirjallisuuden pitäisi saada meidät ymmärtämään erilaisia ihmisiä?)

Tietysti on hyvä muistaa että vaikka Tereza puhuukin täydelliseen yhteyteen pyrkivästä suhteesta, niin näkökulma on lopulta vain hänen, Josésta kuulemme vain ulkopuolisesti suodatettuna, vaikka kuinka "tiesin hänen myös ajattelevan samoin", "ymmärsin vihjeestä hänen hyväksyvän" yms.  Samalla mieleen tuli, että samoin kuin Liian paksu perhoseksi -kirja, on tosi vaikea uskoa että tämä tarina käännetyillä sukupuolirooleilla tulisi ikinä julkaistuksi (ja jos tulisi, olisi mitenkään saatavilla).

Kirjan bongasin alunperin Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun henkilöt ovat apurahatutkijoita ulkomailla (ja voin jo vinkata että kun olen sopivaa lukemista katsonut, niin nuo kaksi haastetta tulevat menemään päällekkäin jatkossakin).
Helmet-listasta otan tällä kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (jätän auki kohdistuuko tietämättömyys kannibalismiin, tiiviisiin parisuhteisiin vai naisen ajatteluun, tämä on monipuolisesti opettavainen teos).

Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta

Impulsiivisia löytöjä viime kirjamessuilta, taas kerran novellikokoelma kirjailijalta josta en ollut kuullutkaan, tällä kertaa maltalaiselta Oliver Friggierilta (suom. italian kautta Laura Ivaska).

Monet näiden kahdentoista lyhyen novellin päähenkilöistä ovat jollain tavalla yhteiskunnan marginaalia, yksinäisiä, hyljeksittyjä ja siedettyjä, henkilöitä joita tämä marginaalisuus leimaa. Miehestä jolla oli iso säkki ei koskaan oikein selvinnyt kuka tämä oli mutta vanhemmat pelottelivat tällä vielä pitkään lapsiaan, kerjäläisnainen perinteisessä faldetassa ei kestä olla olematta se mikä on, koiramiehen elämää hallitsi koiralauma ja leimansa ne antoivat myös kuolemaan, lääkärillä riittää avunpyyntäjiä niin paljon ettei hänellä ole ikinä aikaa olla vain itsekseen...

Tämä tarkkailun ja rajauksen aihelma välittyy myös kirjoitustyylissä, joka on usein aika minimalistista, henkilöitä ja tapahtumia kuvataan enemmän toteavasti kuin maalaillen: pari minä-kertojalla toteutettua tarinaa erottuvat vaikka nekin toki keskittyvät tapahtumien kuvailuun...ja vaikka monissa elämissä onkin karuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, olin kuitenkin yllättynyt tietystä lämmöstä, kyräilevän ja juoruilevan kylänväenkin toimia leimaa usein, no, sietäminen, "se nyt on semmoinen"-asenne (ei tosin aina).

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus ja Hannu.
Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii vaikkapa kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin, ja novellihaasteen novellimäärää kasvatetaan kahdellatoista, yht. 123. (muuttoliikekin tässä mainitaan pariin kertaan mutta sen verran ohimennen etten lasku mukaan)

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt

Kun toisaalla puheeksi tuli Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivat kirjat, erityisesti genrekirjat, nämä Petra Delicadot mainittiin yhtenä sopivana dekkariedustajana: Alicia Giménez Bartlett kirjoittaa espanjaksi ja asuu Barcelonassa, johon myös nämä kirjat sijoittuvat. Ja kun kirjastosta löytyi heti ensimmäinen osa (suom. Jukka Koskelainen), ja sitkeästi roikkuva flunssa kannusti lukemaan jotain lukusukkulamaista, niin tämä osui paikkaansa.

Sarjan ensimmäinen osa alkaa keskellä yksityiselämäsotkuja, vaikka työpuolella joudutaankiin uuteen tilanteeseen: Petra on toisen avioeronsa jälkeen muuttamassa uuteen taloon, vaikka molemmat ex-miehet yhä vähän kummittelevat nurkissa ja uusi elämä lähtee muutenkin vähän yskiskellen käyntiin, enemmän suunnitelmissa kuin todellisuudessa.
Työssä tulee nimittäin uudet haasteet: Petra on hyvin koulutettu, asianajaja yms mutta nykyisessä työssään poliisissa on lähinnä keskittynyt arkistonhoitoon, kenttätyöstä ei ole kokemusta. Kunnes sitten sopivasti oli miehistövajausta kun tuli uusi juttu: joku tyttö oli raiskattu, ja raiskaaja ei muuten ollut niin paljoa väkivaltaa käyttänyt mutta tekonsa lopuksi oli jollain piikkisysteemillä jättänyt merkin tytön käsivarteen. Työparikseen/alaisekseen Petra saa Fermin Garzónin, tuntuvasti vanhemman ylikonstaapelin jolla on runsaasti kenttäkokemusta muttei kovin paljoa kunnianhimoa...ja tietysti raiskaustapaus ei jää ainoaksi, ja pian on mediakin ryöpyttämässä asioiden hoitoa...

Minua vaivasi se, mistä ranskalaiset käyttivät ilmaisua un cœur simple. Halusin kaiken olevan tasapainoista ja selkeää. Halusin rikollisten olevan pahoja ja uhrien viattomia. Halusin yhteiskunnan olevan valmis kostamaan vääryydet. Poliisin piti olla moraalinen linnake kaiken kaaoksen keskellä. En ollut varautunut kohtaamaan joka suunnalta huokuvaa vihamielisyyttä.

Luonnollisesti tätä lukiessa tuli ajatelleeksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, molemmat käsittelevät rikosjuttuja poliisitutkimuksina niin että mukana on myös aimo annos poliisilaitoksen sisäisiä suhde- ja valtakuvioita sekä tietysti kohtaamisia median, todistajien, epäiltyjen yms. kanssa, ja höysteenä sitten päähenkilön omia henkilökohtaisen elämän säätöjä. Ja päähenkilöissäkin on vähän samaa tuntua, kumpikaan ei ole mikään ansarikukkanen kun joutuu oppimaan pärjäämään usein varsin sovinistisessa työympäristössä ja yksityiselämässäkin on jonkin verran räväkkyyttä (joskin Petra ei ole samalla tavalla "hyvä jätkä" kuin Maria ja viljelemänsä kulttuuriviittauksetkin ovat enemmän kirjallisuusklassikoista kuin suomipunkista).Kirjojen sävytkin muistuttavat toisiaan, perusvakavasta sisällöstä huolimatta teksti on sujuvaa, karikatyyreja ja tilannekomiikkaa kylvetään sopivasti että kaikki ei kuitenkaan ole niin kuolemanvakavaa.
Siinä määrin näissä on samaa, että jos on viihtynyt Maria Kallion seurassa niin varmaan niin tekee myös Petra Delicadon kanssa.

Erojakin on. Työpari Fermin Garzónin rooli on suurempi kuin kenenkään Kallion kollegan, ja monella tapaa kirjan keskellä on myös Petran ja Ferminin yhteistyö ja sen sujuvuus. Merkittävin ero näkyy ehkä kuitenkin tuossa ylläolevassa sitaatissa: kaikkien osapuolien suhtautuminen poliisiin on huomattavasti negatiivisempaa, epäillyt, todistajat, asianomaiset, uhrit ovat pääsääntöisesti varsin epämiellyttävää väkeä kaikki, media suorastaan raivokas, eivätkä päähenkilötkään ole mitään puhtaita pulmusia: Fermin Garzón on varsin jääräpäinen ja hieman saamaton, ja Petra itse osoittaa aika ajoin aikamoista häikäilemättömyyttä, muutamakin tempaus on sellainen että suomalaissisarensa ei ikinä moista olisi tehnyt...mutta tämä itse asiassa sopii minulle hyvin, tilanteisiin tulee lisää kiinnostavaa ristiriitaa ja Petra ei ole ihan Mary Sue.
Ja tietysti oli mukava bongailla joitain tälle lukijalle tutun Barcelonan maamerkkejä, mutta ei niitä tässä osassa niin valtavasti ole, saman verran tai vähemmän kuin Kallioissa Espoota (ja selvästi vähemmän kuin Bruneteissa Venetsiaa).

Kirjaa on luettu kohtalaisen paljon blogeissa, mm. Kirsi, Erja, Norkku, Mari A...

Ai niin, Helmet-haaste. Koska luin kirjan sairastamista piristämään, niin tämähän osuu sitten kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi.

Sergei Dovlatov - Ulkomuseo

 
Kirjan päähenkilö Boris (jolla saattaa olla "joitain yhteyksiä" itse Dovlatoviin) on kirjailija, jolla menee aika huonosti: kirjallinen ura on jäissä kun tuotanto on Neuvostoliiton oloissa vähintäänkin epäilyttävää, rahaa ei ole mutta viina maistuu, ja välit vaimo Tanjaankin ovat varsin hankalat...uusi työpaikka kuitenkin löytyy, Puškin-ulkomuseon turistioppaana.

Museossa ja sen lähistöllä löytyy tietysti monenlaista merkillistä tyyppiä ja erikoisia sattumuksia riittää, samoin perinpohjaisemmin käsitellään Borisin ja Tanjan suhdetta, avioerosta huolimatta väleissä on myös lämpöä ja toisaalta Tanja suunnittelee muuttoa länteen, toivoen Borisin tulevan mukaan mutta lähtee myös ilman Borisia.

Dovlatovin tyyli on hyvin sujuvaa, kieli lakonista ja napakkaa (jossain kohtaa kirjaa taidettiin mainita Hemingway) ja Pauli Tapion suomennoskin tukee tätä. Sujuvuuden ohella kerronta on humoristista ja sopivan kevyttä sinänsä vakavista tapahtumista huolimatta joten tämä oli erinomaisen viihdyttävä teos, ja parhaimmillaan se oli kuvatessaan Borisin ja Tanjan suhdetta.
Mutta toisaalta minulla oli ehkä kovemmat ennakko-odotukset kirjaa kohtaan, kun olin Dovlatovia kuullut kehuttavan ja viime vuonna olin viettänyt aikaa välillä Leningrad - Ost-Berlin (mikä auttoi myös ymmärtämään joitain kulttuurireferenssejä, joita oli kivasti kyllä myös avattu kirjan lopun suomentajan huomautuksissa). Mutta kun sen yhteydessä ja sitä ennen oli lukenut monia mustan huumorin ja absurdiuden purevia sivalluksia (esim. Moskova-Petuški, Kateus, Oikeudenkäynti alkaa, Punainen ratsuväki, Ihmismielten insinööri, Marsut...) niin olihan tämä ehkä vähän turhankin kevyt minun makuuni.
Vähän tästä tuli mieleen stand-up-komedia, ja takakannessa siteerataan Joseph Helleriä "[...] huumorissa on jotain amerikkalaista".
Vaikka tämä nyt ei ihan vastannut odotuksiani niin olihan tämä kuitenkin erinomaisesti lukemisen arvoinen kirja.

Tatjana kohosi elämäni ylle kuin aamunkoi. Siis rauhallisesti ja kauniina, herättämättä äärimmäisiä tunteita. Äärimmäistä hänessä oli vain välinpitämättömyys. Rajattomassa välinpitämättömyydessään hän muistutti luonnonilmiötä.
Kuvataiteilija Lobanov juhlisti hamsterinsa syntymäpäiviä. Hänen viistokattoiseen ullakkohuoneeseensa oli ahtautunut tusina ihmisiä. Kaikki odottivat Oleg Tselkovia, joka ei ilmaantunut. Istuttiin lattialla vaikka tuolejakin olisi ollut. Yön lähetessä keskustelu muuttui sävyltään uhkaavammaksi. Eräs kaljuksi ajeltu merimiespaitainen mies ei kestänyt enää ja karjahti:
- Sanon viimeisen kerran, että väri on ideologinen ilmiö!
(Myöhemmin kävi ilmi, ettei hän ollut varsinaisesti taiteilija, vaan tuoteasiantuntija Apraksin dvorin komissiokaupoissa.)

Ja kas, tämäkin kirja sopii Muuttoliikkeessä-haasteeseen: Tanja suunnittelee muuttoa pois Neuvostoliitosta länteen, ja kyllä Boriskin sitä ajattelee, vaikka myös argumentoi että hän on kirjailija ja ihminen menettää 80% ilmaisustaan vieraalla kielellä, kyvyn vitsailla ja olla ironinen...ja moneen muuhun maastalähtijään viitataan myös.
Ja minkäköhän Helmet-haasteen vielä lukuisista avoimista kohdista valitsisin tähän...sanotaan vaikka 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Anneli, Marissa ja Donna Mobile. 

Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa

 

Jossain kirjan puolivälissä tuli mieleen, että aloittamassani Frau, Signora & Bibi -haasteessa on mahdollinen ongelma: jos valikoin luettavia kirjoja kirjoittajan sukupuolen perusteella, niin silloin se heijastuu myös lukemiseen (en ole muutenkaan kovin immersiopainotteinen lukija, joten tietty etääntynyt metataso seuraa usein lukemisessani). En lue vain kirjaa, luen naisen kirjoittamaa kirjaa. Saattaa siis olla, että tähän haasteeseen liittyvissä postauksissa tullaan puhumaan paljon myös sukupuolesta, stereotypioista, yms yms eikä vain kirjoista kirjoina.
Okei, tässä tapauksessa kirjan kannessa oleva alaston nainen korostaa kirjan sukupuolittuneisuutta...

Tanskalaisen Iselin C. Hermannin Suutelen postinkantajaa (suom. Tarja Teva) on kirjeromaani: tanskalainen nainen lähettää postikortin ihailemalleen ranskalaistaiteilijalle ja yllätyksekseen saakin vastauksen, joka johtaa jatkuvampaan, kiihkeän intohimoiseksi yltyvään kirjeenvaihtoon.
Kirjeromaaneissa tulee yleensä mietittyä kuulostavatko kirjeet "aidoilta", kirjoittavatko ihmiset oikeasti kuvatunkaltaisia kirjeitä ja, no, tässä ei olla ainakaan kovin arkipäiväisiä, voin myöntää että ei ole kokemusta (mikä on ehkä ihan hyväkin kun muistetaan että varsin usein kirjeromaanien lopussa miehet kuolevat). Toisaalta kirjoittajat myös korostavat kirjeenvaihdon haavekuvallisuutta, fantasiointia (voisin sanoa myös pornografisuutta, kun osapuolet redusoivat toisiaan enemmän omien haavekuviensa jatkeeksi kuin todellisiksi ihmisiksi).

Mielessä kävi myös, että onkohan tämä feminiininen versio voimafantasiasta, Conan-barbaarin tai James Bondin sijaan meillä on aistillisen hullu Delphine Hav, joka kirjeittensä viettelyllä saa komean ranskalaismiehen ajettua intohimoisen rakkauden hurjiin syövereihin...lopun käänteet (odotinkin että jotain tuonsuuntaista tvistiä loppuun on luvassa, vaikka varsinaisesti mitä tapahtui tulikin yllätyksenä) monimutkaistavat fantasiaa mutteivät kuitenkaan sulje sitä pois. Ja viettely, niin, se käy molempiin suuntiin (ja sanamaalailuna tässä on kyllä jotain viehättäviä kohtia).

Olen painoton kaipuusta mieheen, jota en tunne - jonka käsialan tunnen tuntematta kättä, jonka sanat tunnen tuntematta suuta. Painoton kaipuusta ja kateudesta paperia kohtaan, jolle kirjoitan ja joka pian on käsissäsi katseesi kohteena. Ajattelen sinua vuorotellen "sinuna"ja "hänenä".
Ajatella, että olisi siellä - hänen käsissään sinun katseesi kohteena.

Kirja on aikoinaan luettu myös Kiiltomadossa. Ja Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 42. Esikoisteos.

Friedrich Dürrenmatt - Epäily

Friedrich Dürrenmattin Epäily-kirjan (suom. Eero Ahmavaara) lukeminen osuikin hyvin eläytyttävään hetkeen, kun kirjakin sijoittuu uudenvuoden molemmille puolille ja päähenkilö, berniläinen komisario Bärlach makaa sairasvuoteella. Joskin toisin kuin Bärlachilla, tautini ei ole toistaiseksi tappava, pelkkää limaa hengityselimissä ja kuumetta, eikä näköpiirissä ole myöskään yhtään piilossa olevia natsirikollisia, korkeintaan sellaisiksi haluavia.
Ja teoksessa viitataan samaan tauluun kuin viime uutenavuotena lukemassani Sciascian filosofisessa rikosromaanissa The Knight and Death. 

Kirjan päähenkilö on siis sama kuin muutama kuukausi sitten lukemassa Tuomarissa ja hänen pyövelissään, ja sävykin on samanlainen, varsinainen rikosjuttu on pohjimmiltaan aika suoraviivainen ja keskiössä ovatkin filosofis-eetilliset pohdinnat.
Komisario Bärlach makaa sairaalassa, ja siellä ollessaan eräs tuttu lääkäri toteaa Life-lehdessä julkaistusta kuvasta, joka esittää eräällä keskitysleirillä toiminutta lääkäriä suorittamassa epäinhimillisiä kokeita, että se muistuttaa vähän hänen vanhaa opiskelututtuaan joka on nykyään ylilääkärinä eksklusiivisella yksityisklinikalla, mutta eihän se tietenkään voi olla hän...
Josephine Teyn Ajan tyttären tapaan Bärlach kuitenkin tarttuu ajatukseen ja alkaa selvittää onko tohtori Emmenbergerin alibi (vietti sotavuodet Chilessä) tai tohtori Nehlen tunnistus (tappoi itsensä 1945) niin vedenpitäviä kuin ajatellaan, koska epäilyä on vaikea tappaa kun se on herännyt...tosin kun epäilyyn löytyy lisää aihetta, niin Bärlach myös hankkiutuu kyseiselle yksityisklinikalle, eli ihan pelkkänä älyllisenä probleemana tätä ei hoideta.

Ja kuten sanottu, lopulta ongelma ulottuu reilusti filosofis-eettiselle puolelle, tarkasteluun päätyy niin tohtori Emmenbergerin ajattelu ja toiminta kuin niin monen muunkin, ehkä meidän kaikkien...turha on olettaa että tämä rajoittuisi vain tiettyyn ajan ja paikan historialliseen lokeroon, tässä oli runsaasti asioita jotka kuulostivat vuodelta 2016 (enkä puhu nyt uusnatsien kasvaneesta näkyvyydestä). Melkein tekisi mieli sanoa kirjaa pimeän kyyniseksi, mutta ei se ole.

Laki ei ole laki, vaan valta on laki; se on totuus, joka on kirjoitettu korkealle niiden pimeyden laaksojen yläpuolelle, joissa me menehdymme. Mikään ei ole aitoa tässä maailmassa, kaikki on valhetta. Kun sanomme laki, tarkoitamme valtaa; jos lausumme sanan valta, ajattelemme rikkautta, ja jos sana rikkaus nousee huulillemme, toivomme nauttia kaikkia maailman paheita. Laki on pahe, laki on rikkaus, laki on tykkejä, trusteja, puolueita; mitä siitä sanommekin, se ei koskaan ole epäloogista, ja siispä olkoon lause, joka sanoo, että laki on laki, yksin valhetta. Matematiikka valehtelee, ymmärrys, taide, kaikki ne valehtelevat. Mitä oikein haluatte, komisario?

Helmet-haasteeseen tämä osuu muutamaankin mainioon kohtaan, tekisi mieli laittaa tämä kohtaan "Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta" mutta valitsen kuitenkin kohdan 20. "Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö."

Olikos näitä Dürrenmattin rikosromaaneja lisää, vai joko minä luin ne kaikki?

Frau, Signora & Bibi (lukuhaaste)

Muutamaan lukuhaasteeseen olen jo ennättänyt ilmoittautua, mutta kun lyhytproosan ystävänä novellihaasteeseen tulee osumia ihan normaalilukemisella ja muitakin luen ainakin aluksi enemmän linjalla että huomioin kun sopivia tulee kohdalle, päätin asettaa itselleni vähän aktiivisempaa prosessia vaativan haasteen.

Koska haaste heijastaa nimenomaan omia lukutottumuksiani ja reagoi niihin, on sen ehdot muille ehkä hieman omituisesti rajatut, mutta jos kiinnostaa niin mukaan saa liittyä. Haaste kestää tämän vuoden ja päättyy siis 31.12.2017.

Frau, Signora & Bibi -haasteen tavoitteena on lukea enemmän sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanti, suomi, ruotsi, ranska tai japani.
Lisäohjeena on keskittyä muuhun kaunokirjlalisuuteen kuin lanuun.

Syy haasteen rajaukseen tulee parin päivän takaisesta vuositilastoinnista, jossa tarkastelin myös pitemmän aikavälin (62 kuukautta) tilastoituja lukemisia. Tilastoissa kiinnostavaa on tietysti bongailla on havaittavissa jotain trendejä, ja kun sellaisia löytää, pohtia mistä ne johtuvat ja tarpeen mukaan miettiä mitä niille pitäisi tehdä.
Tässä tapauksessa selvin ja merkillisin trendi oli lukemieni naiskirjailijoiden teosten alkukielet, oheisessa diagrammissa koko 62 kuukauden ajalta.

Kuten näkyy, englanninkielinen kirjallisuus dominoi voimakkaasti, huomattavasti selvemmin kuin yleensä lukemisessani, ja käytännössä loput edustetut kielet ovat suomi, ranska, japani ja ruotsi, muut ovat marginaalisia (ja viimevuotinen NTK-haaste kaunisteli tilastoja edes tähän asti).

Blogini lukijat ovat ehkä kuulleet jo hienojen brittikirjailijoiden fanituksestani (Muriel Spark, Barbara Pym, Elizabeth Bowen, Elizabeth Taylor, Agatha Christie jne) ja nämä näkyvät myös blogissa, samoin muutama mainio amerikkalaiskirjailija, joten on selvää että englanninkielisyys näkyy.
Suomalaisena lukijana suomalaisia on tietysti myös tullut luettua, vaikka viime aikoina olenkin keskittynyt muualle.
Japani ja ranska ovat myös suosikkikielialueiden joukossa. Japanissa on tietysti pitkät perinteet Heian-kauden hovineidoista lähtien ja nykytekijöissäkin mm. Banana Yoshimoto ja Yoko Ogawa ovat tuttuja. Ranskankielinen kirjallisuuskin on tuottanut nimekkäitä klassikkotekijöitä, tuttuja ovat Sagan, Sarraute, Duras, Nothomb, Leduc, Nemirovsky...osasta pidän enemmän ja osasta vähemmän, mutta joka tapauksessa näitä löytyy.
Ja ruotsinkielistä kirjallisuutta löytyy kotimaastakin, ja naapurista helposti lisää (joskin on todettava että noissa tilastoissa lanu näyttelee ehkä sen verran suurta osuutta että voisi olla perusteltua päästää myös ruotsi haasteen piiriin...no, aikeissa on joka tapauksessa lukea myös paria ruotsalaista naiskirjailijaa).

Mutta nuo loput...vaikka en tapaakaan valita lukemiani kirjoja sukupuolen perusteella (vaikka väitänkin että kyllä tekstillä on myös sukupuoli, näkyvämpi tai näkymättömämpi) niin tässä tapauksessa ilmeisesti vähän pitää valikoida.
Muuten ajattelin kyllä edes suunnilleen valikoida oman maun mukaisia kirjoja, eli novellisteja ja pienoisromaaneja suositaan ja esim. skandidekkareihin suhtaudun yhä ennakkoluuloisesti. Esim näytelmien löytäminen näillä spekseillä voi tietysti alkaa jo käydä työstä...

Sinänsä olen kyllä myös ihmetellyt että kun on tullut puhetta kuinka pitäisi saada lukemiseen monipuolisuutta lukemalla sekä mies- että naiskirjailijoita niin jos kommentoi naiskirjailijoiden heikommasta löydettävyydestä, erityisesti jos lähtee jollain tavalla rajaamaan tiettyyn genreen tai aiheeseen, niin vastaukset tapaavat olla että kyllähän tuotakin kirjoittavia naisia on, esim. (pohjoisamerikkalainen), (pohjoisamerikkalainen), (suomalainen) tai (pohjoisamerikkalainen), mikä ei minusta ihan muistuta monipuolista lukemista...

Ja kun haasteen tavoitteet olin päättänyt ja aloin selvitellä mahdollisuuksia, niin tuli aika nopeasti ilmi miksi tämä katvealue oli jäänyt katvealueeksi. Kun lähdin selvittelemään Librarythingissa mahdollisia kirjoja ja tekijöitä sillä perusteella mitä olin aiemmin lukenut, niin ainoa näkyvämpi itselleni uusi kirjailija joka täytti rajausehdot oli Isabel Allende (lisäksi Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen sekä Anne Frankin päiväkirja yksittäisinä teoksina nousivat esiin kun jaksoi etsiä), ja kun vaihtoehtoja etsiessä niitä löytyy yksi, niin onhan se vähän masentavaa (oikein kovasti kampaamalla alkoi sitten pikkuhiljaa nousta muitakin potentiaalisia nimiä esiin, joita jo pari laitoin muistiin...ja ehkä se Allenden Henkien talokin pitää vihdoin lukea). Paljon oli englanniksi kirjoittavia naisia, jonkin verran ranskaksi ja japaniksi, mutta noin muuten teki tiukkaa.

Samoin kun tänään kävin kirjastossa katsomassa mitä hyllyistä löytyy niin aika nopeasti tuli ilmi että tässä ei nyt varsinaisesti olla valitsemassa kymmenistä toinen toistaan paremman kuuloisista teoksista että minkäs nyt tällä kertaa haluaa lukea, vaan pitää oikeasti haastaa itsensä lukemaan (oli niitä kirjoja varmaan enemmän kuin mitä tämän vuoden aikana ehdin haasteeseen lukea, mutta kuitenkin).
Nappasin minä yhteensä viisi teosta, joistain niistä tai ehkä kaikista tullette kuulemaan lähiviikkoina (ja vain kahden niistä takakannessa kirjaa luonnehdittiin "intohimoisen sensuelliksi" tai synonyymisin sanankääntein...lupaan lopettaa kliseille vitsailun heti kun se lakkaa olemasta helppoa). Ja lisää odottaa tuolla tai toisissa kirjastoissa, ja muutamia nimikkeitä ja tekijöitä on jo mielessäkin (Clarice Lispectoria pitää lukea lisää, ja varmaan myös sitä Grazia Deleddaa...)

Aikeissa on siis kyllä vuoden aikana lukea myös naiskirjailijoita jotka kirjoittavat englanniksi, ranskaksi, japaniksi, ruotsiksi tai suomeksi. Ja mieskirjailijoita myös.

Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu

Kun loin kirjaston scifi/fantasiahyllyyn yleissilmäyksen, huomio kiinnittyi varsin epätyypilliseen nimeen, tarpeeksi että piti vilkaista ainakin takakansi. Nnedi Okorafor ei ollut aiemmin tuttu mutta, hei, novelleja, ja kun samantien vilkaisin ensimmäisen lyhyen tarinan 'The Magical Negro' joka huvitti tarpeeksi kliseeirvailullaan, joten otin luettavaksi.

Ensimmäisten tarinoiden perusteella vahva mielleyhtymä oli Neil Gaiman, niin tuon ensimmäisen metatietoinen tarina kuin sitä seuraava niminovelli joka olisi sujuvasti solahtanut American Godsin tai Sandmanin maailmaan: arkitodellisuuteen tunkeutuu äkillisesti myyttien taso. Myöhemmissä tarinoissa vilkkuu myös maagista realismia mutta myös perinteisempiä scifi-ideoita, selvempää fantasiaa tai vähän kauhuakin: kaikissa tarinoissa vaikuttavana kulttuurisena viitekehyksenä on kuitenkin Okoraforin nigerialais-amerikkalainen tausta, joten tappajadroidit valvovat öljyputkien toimivuutta ja ajan ja paikan ulkopuolella liikkuva laiton taksi luukuttaa Fela Kutin musiikkia. Kyberpunkkaan ei ole ihan samanlaista Nigeriassa kuin Pohjois-Amerikassa...

Muutama tarina ilmeisesti viittasi Okoraforin romaaneihin, niiden tapahtumiin, paikkoihin ja henkilöihin, ja kun en ollut romaaneja lukenut niin ehkä eivät tehneet ihan niin suurta vaikutusta kuin pitäisi, ja pari tarinaa jäi vähän häiritsevän avoimiksi, ehkä tarkoituksella (mikä se matto lopulta oikein oli? mitä niillä paviaaneilla oli?) mutta noin yleisesti ottaen Okoraforin arjen, myytin ja näin pohjois-eurooppalaisittain vieraan kulttuurin sekoituksissa oli paljon kiinnostavaa...ja hei, paljon juttua mm. öljynporauksesta tai sisällissodan mekanismeista.

Repeat that in your American newspaper and tell me if your readers won't shake their heads and think, "Even with all that sunshine, the place is still the Dark Continent."
As if that is the soul of my story.

(vaikka toisissa tarinoissa päästään kyllä myös kasvokkain mantereen pimeyden kanssa...)

Tämä kirja oli varsin onnistunut haastekombotuksessa: alunperin lainaanottamista vauhditti novellihaaste, jota edistetään 21 novellilla, ja tässä vaiheessa vuotta olisi varmana vaikea löytää kirjaa joka ei sopisi johonkin kohtaan Helmet-haastetta, kuittaan siitä nyt kohdan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Ja sopivasti Suketus avasi Muuttoliikkeessä-haasteen, jonka eri aspekteihin tämän kirjan novellit viittaavat. Vallankäyttäjiin, niin menneisiin britteihin kuin nykyisiin öljy-yhtiöihin, viittaillaan muutamassa novellissa, muutamassa on myös lähtijöitä, joskus pakostakin, ja kirjailijan tapaan myös toisen polven maastamuuttajia, näiden kokemuksia kun syystä tai toisesta palataan käymään Nigeriassa kun ollaan vähän molemmissa kulttuureissa eikä ehkä kuitenkaan (itseäni huvittanut yksityiskohta: House of Deformities -tarinan nigerialais-amerikkalaiset tytöt ovat nimeltään Ngozi ja Adoabi, heidän Nigeriassa asuvat serkkunsa Rose ja Grace...)