Camilo José Cela - Pascual Duarten perhe

Satunnaisvalinta kirjastonhyllystä kun silmäilin jotain espanjankielistä Margitin ¡Hola! español -haasteeseen, sopivan ohut ja kas, Camilo José Cela on nobelisti ja Otavan kirjaston kirjoista olen pitänyt...

Ensi sivuilta minua tervehti havainto että huolimatta kirjoitusajankohdastaan (1942) tämähän on goottilainen romaani, vaikka toki edellisten vuosisatojen brittiläisiä huomattavasti maanläheisempi. Pääosan kirjasta muodostaa Kastilian maaseudulta kotoisin olevan Pascual Duarten muistelot, jotka tämä on kirjoittanut vankilassa odottaessaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, tai ennemminkin osa muistelmista (Pascual mainitsee muutamien sivujen kadonneen välistä ja käsikirjoitus loppuu kesken, epäselväksi jääden onko niitä kirjoitettu). Mukana on myös löytyneen käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittajan kommentit, saatekirjeitä ja muita fragmenttisia lähteitä.
Pascual on eräänlainen eksistentialistinen ajautuja, joka toki räpistelee kohtaloa vastaan mutta niin vain irrottautuminen on vaikeaa ja elämä on kovin väkivaltaista, ja ehtiipä hän kolme henkilöä tappaakin ja lukuisia muita henkilöitä nyt kuolee muuten vain. Mutta noin muuten Pascual on varsin sympaattinen henkilö ja hienovarainen musta huumori ja Celan elegantti mutta värikäs tyyli siivittää tarinaa (enkä Erkki Kirjalaisen käännöksestäkään huomannut valittamista).
Suuren osan kirjasta teksti oli viehättävää vaikken nyt ihan tajunnutkaan että mikä tässä oikein on pointtina, ja loppuun päästessäkin jäi hieman ihmetyttämään että mikä tässä nyt sitten oli pointti mutta kirja pysyi viehättävänä.

Viimein juna tuli. Kaikki tulee tässä elämässä aina ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi loukattujen anteeksianto, joka toisinaan näyttää ihan kuin varta vasten pakenevan yhä saavuttamattomammaksi. Nousin vaunuun, ja kun olin puolitoista vuorokautta keikkunut puolelta toiselle, saavuin viimein tuttuakin tutummalle kotikylän asemalle, joka oli kangastellut mielessäni koko matkan. Ei kukaan, ei kerta kaikkiaan kukaan taivaan Jumalaa lukuun ottamatta tiennyt että olin tulossa, ja silti minä jonakin hetkenä kuvittelin - ties minkä omituisen päähänpiston villitsemänä - että laituri olisi täynnä riemuitsevia ihmisiä, jotka ottaisivat minut vastaan kähet koholla, heiluttaisivat liinoja ja huutaisivat minun nimeäni niin että seutu raikuisi.

Aki Ollikainen - Nälkävuosi

Samoja aiheita sisältää kuin mitä edellinenkin blogattu kirja sivuaa, historian myllerrystä ja nälkää, joskin Kiinan nälänhädässä poliittisilla tekijöillä oli suurempi rooli kun taas Suomessa poliittinen reagointi oli turmiollisen hidasta mutta tärkeämpänä kuitenkin luonnon olosuhteet joissa maanviljelys oli lähes mahdotonta.

Aki Ollikainen on kirjoittanut historiallisen romaanin Euroopan viimeisimmästä suuresta rauhanajan väestökatastrofista, Suomen 1860-luvun nälänhädästä. Kirja on laiha ja kohtaloon tyytyvä kuin nälkävuoden torppari, 140 väljästi taitettua sivua ja kuvailevasta kielestä huolimatta asiat todetaan eikä lähdetä sen laajemmin spekuloimaan mitä olisi pitänyt tapahtua ja entä jos ja mistä kaikki johtui, tässä olet ja seuraavalla sivulla saatat saada laihaa velliä tai sitten et. Vuoden 1867 tilannetta kuvataan kolmesta näkökulmasta: kerjuulle lähtevä perhe, helsinkiläinen paremmin toimeen tuleva veljespari ja senaattori saavat kukin sanansa, ja vaikka nälänhädän vaikutukset ovatkin eriasteiset ja erilaiset, ei kukaan siltä säästy.

Oli tämä vaikuttava ja tehokas ja ihan ansaitusti menestyi mm. Blogistanian Finlandiassa (sieltä löytyy myös linkkejä muiden arvioihin).

Mo Yan - Shifu, You'll Do Anything for a Laugh

Kirjan ostamisesta kirjoitin alkukuusta, ja nyt sitten luin sen myös.

Ja, no, mitäköhän sanoisi. En tullut Mo Yanin suureksi faniksi. Kirjassa on kahdeksan novellia, joista useimmissa esitellään pienen ihmisen kamppailua Kiinan poliittisen järjestelmän ja byrokratian keskellä, ja joitain tarinoita on maustettu myös maagisella realismilla, haluton morsian pyrähtää lentoon ja nälkäinen orpo muuttuu metalliseksi...
Tarinat toki herättävät sympatioita mutta ei se minulle minään suurena yllätyksenä tule että maassa on paljon ongelmia ja kärsimystä, joten vähän näistä tuli "jaa, entäs sitten"-olo. Tilannetta ei mitenkään helpota että novellit jäivät lähinnä roikkumaan ilmaan, joku voisi puhua avoimista lopuista mutta ennemminkin minusta tuntui ettei näille vain oltu keksitty kunnon loppuja.
No, niminovelli ja Abandoned Child olivat tutustumisne arvoisia ja muissakin on hetkiä ja ideoita, muttei tämä kyllä ole "stunning collection of stories by one of the world's greatest writers". Ehkä romaaninsa toimivat paremmin...

Guillaume Apollinaire - Mätänevä velho

Tällainen tuli sitten luettua. Apollinairen proto-surrealistinen teksti jossa velho Merlin makaa haudassaan jonne Järven neito Viviane on hänet petollisesti vanginnut, ja monet historian ja myyttien henkilöt ja olennot saapuvat haudalle tervehtimään, tuomaan lahjoja, mahdollisesti kuolemaan tai jotain.
Suomentaja Riikka Mahlamäki esitteli esipuheessaan monenlaisia teemoja jota kirjasta löytyi, ja joitain näistä minäkin havaitsin, ja muutamat puheet olivat aika kiinnostavia mutta muuten mennään "tulipahan luettua, ainakaan ei ollut pitkä"-osastolla.

Guido Martina & Angelo Bioletto - Mikin Inferno

Vaikka kirjasyksy onkin hädintuskin alkanut, niin eittämättä kauden merkittävimmäksi suomennokseksi voi nostaa Guido Martinan ja Angelo Bioletton Dante-versioinnin Mikin Inferno vuodelta 1949, joka on julkaistu kolmannessa osassa Ankalliskirjallisuuden klassikot -sarjaa. Tarina on varsin uskollinen alkuperäiselle, mutta Dantena on Mikki ja Vergiliuksena Hessu, ja Helvetistä löytyy muitakin tuttuja hahmoja...
Erityisesti vanhemmissa italialaisissa Disney-sarjakuvissa on perinteisesti ollut vahvuusalueena Outo Haahuilu Erikoisessa Ympäristössä (OHEY) ja tämä on lajityypin eittämätön klassikko, se kaikkein oudoin haahuilu kaikkein erikoisimmassa ympäristössä. Ja samalla lähtölaukaus italo-Disneyn kirjallisuusparodioiden perinteelle. Ennen sarjakuvauraansa käsikirjoittaja Martina toimi kirjallisuudenopettajana koulussa ja tässä teoksessa myös irvailee niille kollegoilleen joilla on taipumusta poistaa kaikki vähäinenkin kiinnostavuus oppiaineestaan sekä tietysti myös huonosti käyttäytyville oppilailleen. Siitä joutuu paholaisen pannuun paistumaan, ja tässä tapauksessa kirjaimellisesti.

Kulttimaineestaan huolimatta tätä on kuitenkin käännetty varsin nihkeästi, monessa maassa vasta aivan viime vuosina ja Suomessakin vasta nyt ja muissa pohjoismaissa ilmeisesti yhä odotetaan. Hyvin omituisen sisällön lisäksi rajoittavana tekijänä on ollut tarinan kuljettaminen perinteisen sarjakuvakerronnan ohella runolla, jonka Martina on kirjoittanut samaan mittaan kuin Dante. Jumalaisen näytelmän suomentajat Eino Leino ja Elina Vaara molemmat päätyivät luopumaan loppusoinnuista, mutta Ville Keynäs ja Anu Partanen saivat nekin paikalleen, vaikka ihan samaa riimitysskeemaa kuin Dante tai Martina eivät käyttäneetkään.

Kuudes laulu (ote)

Alas jyrkänteeltä putosi suin päin
Hessu Manalan kamalaan keittiöön.
"Jouduinpa liemeen!" hän ehti huikata.

Lennon päätteeksi törmäsi yllättäin
kolmeen ankanpoikaan sekä heittiöön,
jok' oli Hessuun haarukan tuikata.

Kahvelillaan suurella piru nosti
läpikypsäksi paistetun oppaani,
näytti linnuks' muuttuneen materia.

Kokki tutkaili paistosta rennosti
ja sanoin: "Tervetuloa soppaani,
sinusta tulee juhla-ateria."

"Pian Pluto tänne lounaalle kipittää,,
hälle annoksen tarjoan maistuvan:
salvukukkoa röstiperunoilla."

Täytyihän minun keittäjää ripittää:
"En tahdo ystäväni mä paistuvan,
Hessua ei lounaaksi saa tarjoilla."

Tarina on toki tuttu ja kaikessa absurdiudessaan toimiva, ja Bioletto on näistä 40-50-luvun vaihteen italo-Disneyn piirtäjistä ilmeisen paras vaikka tuotantonsa pieneksi jäikin, hivenen siloittelematon moneen seuraajaansa verrattuna mutta loistava tällaisissa outoa ja hieman pelottavaa tunnelmaa tavoittelevissa sarjoissa (toinen suomennettu tarina Jättiläissirkat on myös hieno ja outo).

Kun tilaisuus tuli niin samalla voisin hieman kirjoittaa suosikkihahmostani. Roopesta ja Akusta olen blogannut jo aiemmin mutta minulle ykköshahmo niin lapsena kuin nyt, niin sarjakuvien kuin elokuvienkin puolella, on Hessu.
Akun tapaan Hessu ilmestyi yhtenä sivuhahmona animaatioelokuvaan (Mickey's Revue vuodelta 1932) ja Akun tapaan hahmon ensimmäinen tärkeä koukku oli ääni, Hessulla luonnetta määrittävä nauru (ääninäyttelijänä Pinto Colvig). Seuraavissa filmeissä mukaan tuli toinen tärkeä ominaisuus, humoristinen akrobatia: Hessun pitkä vartalo jonka venyvyyttä ja vetelyyttä korostettiin painovoimaa unohtamatta on mitä soveltuvin huikeitakin akrobaattisia suorituksia sisältävään fyysiseen huumoriin.
Toisaalta luonteenpiirteissä voitiin mennä hyvinkin absurdeista tilanteista (esim. Hockey Homicide -lyhytfilmin kaikki hahmot ovat Hessuja, ja fysiikan lakeja venytetään aika rennosti) leppoisaan lähiökomediaan. Itse asiassa siinä missä Taliaferro ja kumppanit kehittivät sarjakuvien puolella Akusta samaistuttavan jokamiehen, elokuvissa tähän asemaan nousi Hessu, jonka elokuvauralla 50-60-luvuilla painotus siirtyi jokapäiväiseen lähiöelämään. Hessu oli hivenen hömelö mutta leppoisa ja hyväätarkoittava hahmo joka sympaattisesti selviytyi läpi modernin elämän kamppailujen, ja perhettäkin Hessulle siunaantui. Tästä syystä varmaankin Hessun lyhytelokuvaura jatkui pitempään ja laajempana kuin Mikin ja Akun vastaavat.

Sarjakuvien puolella Hessu on myös taipunut moneksi, ja eri tekijöillä voi olla hyvinkin vaihtelevia tulkintoja hahmosta. Joskus Hessu toki päätyy lähinnä uneliaaksi Watsoniksi Mikin Holmesille, mutta moni tekijä tuo myös hyvin esille hahmon eksentrisyyden, omaleimaisuuden ja avoimuuden tarkastella maailmaa myös yleisten sosiaalisten konventioiden ulkopuolelta. Hessu ei juuri kuvia kumartele, ei anna muiden ihmisten mielipiteiden ja ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä eikä ole riippuvainen mistään aatesuunnasta, hän tekee niinkuin parhaaksi näkee. Toisaalta siinä missä Mikki tietoisesti pyrkii kohti hyvää ja oikeutta, Hessu vähäisemmällä egolla toteuttaa sitä luonnostaan: Hessu on zen, ja monien muidenkin mystiikan traditioiden ihanne.
Näin ollen myös mitä sopivin opas ja matkaseura vaikka Helvettiin.

Graham Moore - Kuolema Sherlock-seurassa

Mooren esikoiskirja on kahdessa aikakaudessa etenevä dekkari jossa joka toinen luku sijoittuu vuoden 1900 loppuun ja joka toinen vuoteen 2010: ensimmäisessä Arthur Conan Doyle sotkeentuu nuoren naisen murhaan, tai ehkä murhia onkin kaksi, jos ei enemmänkin, ja jälkimmäisessä innokkaiden Sherlock Holmes -harrastajien seurassa kohistaan kadonneesta mutta nyt huhujen mukaan löytyneestä Doylen päiväkirjasta vuoden 1900 lopulta, mutta seuran konferenssissa löytäjä murhataan ja kirjaa ei löydykään mistään, ja epämääräisiä vihjeitä lähtee setvimään seuran nuori jäsen Harold White ja reportteri Sarah Lindsey...

Kyllä, nykyaikaosiosta tuli kyllä mieleen Da Vinci -koodi jota muistuttaa myös lyhyet luvut ja vauhdikkaasti etenevä(t) tarina(t) joissa ei juonenkäänteitä ja cliffhangereita puutu. Ja kohtalainen määrä ekspositiota toki. Ehkä tämä oli kuitenkin vähän tolkullisemmin kirjoitettu vaikka toisaalta myös vähän verettömämpi. Doylen aikakausi toimi paremmin ja Doyle, ystävänsä Bram Stoker ja muut sivuhahmot olivat yleisesti ottaen kiinnostavampia henkilöitä kuin nykyaikaiset vastineensa (tämä saattaa myös olla tarkoituksellista, aikakauden romantisoinnista puhutaan molemmissa osioissa).

Tarinoiden lomittaminen toimii yleisesti ottaen hyvin, Doylen tarina ei paljasta liikaa mutta vetää mukaansa tarpeeksi hyvin että kiinnostus noihin tapahtumiin välittyy myös nykyaikatarinassa. Tosin on myös todettava että mysteereinä ja dekkareina molemmat ovat jokseenkin epätyydyttäviä, Haroldin puolella lopputulos ei olennaisesti enää kiinnostanut ja Doylen puolella ratkaisu tulee aika puskista, mutta sitä edeltäneet vaiheet eivät ole ansiottomia.

En tiedä oliko hyödyksi vai haitaksi että en ole yhtään Arthur Conan Doylen kirjoittamaa Holmes-tarinaa lukenut, joitain tunnen toisen käden viitteinä. Eri tarinoihin viitattiin aika monta kertaa mutta juonen kannalta oleellisemmat viittaukset selitettiin myös auki. Dekkarien lukemisesta yleensä löytyy toki pohdintoja ja jos genre kokonaisuudessaan on tuntematon/epäkiinnostava niin ei tämä kirja tilannetta muuta, harrastajat voivat sen sijaan kiinnostua metadekkariudesta vaikkei Holmes olisikaan tuttu.

Teksti oli reippaasti etenevää joskin jotkut sanavalinnat jäivät ihmetyttämään, sekalaisista henkilöistä tuli mieleen että puhuisivatko oikeasti tuolla tavalla...en tiedä onko suomentaja Taina Wallinin vai alkutekstien ongelma, mutta pikaisesti LibraryThingin kommentteja silmäillessä näkyy tuota huomauttelua tulevan myös alkukielisestä.
Ei tämä ehkä muutenkaan ole aina niin kauhean realistinen, joskin jälkisanoissa paljastetaan muutamankin eirkoisen yksityiskohdan perustuminen tositapahtumiin...mutta olipahan viihdyttävä.

Tätä on luettu aika monissa blogeissa, ainakin Kirsi, Amma, Katja, Kata, Paula, Lukuneuvoja, Margit, Juha ja googlaamalla lisää...

Vieraisiin kulttuureihin tutustumisesta

Mafalala-blogissa on pohdintaa "afrikkalaisesta kirjallisuudesta" ja siinä sivutaan myös "autenttisuuden" käsitystä, kritiikkiä siitä että eräs kirjailija on kirjoittanut hahmonsa ajamaan autolla vaikka tämä ei ole "autenttista afrikkalaisuutta".

Olen ajoittain kyllä pohtinut autenttisuutta käsitteenä ja vaikkapa sitä millä perusteella meille eksoottisista kulttuureista valitaan kirjoja käännettäviksi. Ehkä kirjan pitää olla sillai sopivan lähestyttävä että se ei vaadi valtavaa määrää taustatietoja tai aktiivisesti riko maailmankuvaamme vastaan, mutta silti eksoottisen "autenttinen" että lukija on varmasti tietoinen että nyt minä luen Afrikkalaista Romaania.

Toisaalta liikaa ei voi tuota kritisoida, keskustelussa on hyvä pitää myös mielessä että suomalainen lukija halunnee hieman eri asioita mosambikilaisesta kirjasta kuin mosambikilainen, eteläafrikkalainen tai portugalilainen lukija ja  painottaa lukukokemuksessaan eri asioita, joten se miten paikalliset suhtautuvat johonkin tiettyyn kirjaan ei välttämättä korreloi suuntaan tai toiseen miten minun lukukokemukseni kanssa käy.

Koska olen bloggaaja, siirryn puhumaan omista kokemuksistani ja vaihdan esimerkiksi populaarimusiikin. Kun asuin Espanjassa kuuntelin aika laajalla otannalla paikallista musiikkia, ja ihastuin kovasti copla-musiikkiin, mikä huvitti paikallisia tuttuja koska tuo on musiikkia joita heidän isoäitinsä kuuntelevat...myös cuple kävi tutuksi ja sevillanoja ja zarzuelaa tuli kuunneltua (flamencosta en jostain syystä juuri pitänyt, en tiedä miksi, vaikka kiinnostavaa sekin toki oli).
Toisaalta moni paikallinen suosittu pop-rock-yhtye ei mitenkään erottunut aiiemmin kuulemistani muunmaalaisista yhtyeistä ja Heroes del Silencion tai Familyn suuruus jäi havaitsematta. Toki jotkut kiinnostivat toimivina lajityyppinsä edustajina (esim. hyvin tasokas indiepop-skene).

Samaa on tapahtunut muidenkin maiden piirissä. Saksassa NDWn ohella viehätti vaikkapa epäilyttävä Wildecker Herzbuben, ei niinkään Wir sind Helden, ja Maanamin debyytti on Puolassa kulttilevy ja minulle lähinnä "tämähän on jo kuultu". Toisaalta Saksassa fanitetaan Eläkeläisiä ja mm. Värttinä on monenmaalaisilta saanut innostunutta huomiota kun taas jostain CMX:n Aurasta on joutunut selittämään että ei sen hienoutta tajua jos ei ollut suomalainen teini kun se ilmestyi. 

Joka maassa on kivoja pop/rock-yhtyeitä jotka sattuivat olemaan paikallisella tasolla juuri oikeita juuri oikeaan aikaan ja nauttivat näin suurta suosiota, mutta jotka kelle tahansa muulle ovat aika lailla samanlaisia kuin mikä tahansa muukin yhtye. Ja joka maasta löytyy myös hieman nolostuttavia kuriositeetteja joihin muut saattavat hyvinkin reagoida "mitä tää on, tää on jännä". Riippumatta siitä kummat kuvastavat paremmin sitä todellisuutta jossa paikalliset oikeasti elävät.
Sama pätee myös muihin taiteenlajeihin, vaikkapa elokuviin tai kirjallisuuteen (köh, Aki Kaurismäki, köh, Arto Paasilinna). Tai kun me luemme "afrikkalaista kirjallisuutta", savimajat saavat ensihuomion.

Kirsti Ellilä - Kaivatut

Kirjailija Ellilä puhui taannoin uudesta kirjastaan ja tarjosi arvostelukappaletta, ja aiheet vaikuttivat sen verran kiinnostavilta että pitihän tämä sitten pyytää ja lukea.

Kirjan aloituslause on aika hurja, "Mitä on elämä?" Aloitetaanko romaaneja oikeasti tuolla tavalla, lataamalla heti alkuun tuon tasoiset haasteet ja lupaukset? Eipä silti, vaikka jatkossa seurataankin varsin tavallisten ihmisten varsin tavallisia elämiä (siinä määrin missä ihmiset ja elämät nyt ovat tavallisia) niin taustalla liikkuvat isot teemat, elämä, maailmankaikkeus, sukupolvet ja niiden suhteet, kulttuurit ja monikulttuurisuus, usko, luopuminen ja kaipaus. Jos aloituslause aiheuttaa allergisen reaktion niin tiedä sitten auttaako pitemmälle lukeminenkaan...

Suurin osa kirjasta seurataan Saaraa, joka on toipumassa vaikeasta sairaudesta ja tyttärensä kuolemasta. Saara on epävarmasti hapuileva, itseään ja toisia syyttävä, ristiriitainen henkilö joka takertuu oljenkorsiin silloin kun jaksaa ja tajuaa, ja havahtuu kysymään epäolennaisuuksia. Hyvin sympaattinen hahmo siis ja kirjan moottori.
Toinen henkilö jonka pään sisällä kuljetaan, Henrik, jäi etäisemmäksi, tämän tarinaa seurattiin varsin katkonaisesti: alussa parin lukua, sitten tämä jää sivuun puolen kirjan verran ja sitten palaa taas. Vaikka tässäkin osiossa nousi mieleen kiinnostavia ajatuksia niin silti tämä tuntui hieman puutteellisesti kehitetyltä osiolta, ja Henrikin tytär Meri ja ex-vaimo Aava jäivät vähän karikatyyrimaisiksi.
Vastaavasti Saaran naapuri Gilbert oli myös jätetty hieman epämääräiseksi hahmoksi mutta tässä tapauksessa se toimi paremmin, Gilbertin suhteen näkökulma on Saaran joka ei naapuriaan kuitenkaan täysin voi tuntea.

Ja tosiaan, tavallisiin elämiin liittyy isommat teemat, joita ei romaaninkokoisissa kirjoissa voikaan auki käsitellä, mysteerien mysteeriys tunnustetaan. Usean aiheen kietominen yhteen toimi kuitenkin hyvin, yhteyksiä löytyi ja mm. aloin pohtia miten Gilbertin kommentit anteeksiannosta rinnastuvat Henrikin aiempiin mietteisiin monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta, tai kuinka eri ihmiset eri tilanteissa luulevat että heidän teoillaan on ollut tietty vaikutus tiettyyn lopputulokseen mutta jättävät huomiotta toisia tekojaan joilla on ollut jokin muu vaikutus johonkin muuhun lopputulokseen...
Erinomaista oli myös kirjan hieman melankolisesta yleissävystä huolimatta löytyvä humoristinen vire ja osuvat lausahdukset jotka tiivistivät kuinka kummalliseksi maailma onkaan käynyt..."Uusi naapuri ei ilmeisesti tiennyt ettei Suomessa ollut tapana pudotella rihkamaa sisälle vieraiden ihmisten postiluukuista. Vain mainosten jakajat saivat tehdä niin."

Pieni suuri kirja joka viihdytti ja herätti ajatuksia, mitä sitä muuta voikaan toivoa.

Anne Fadiman - At large and at small

Fadiman määrittää lajityypikseen "familiar essay"n: siinä missä kriittinen essee on paljon päätä ja vähän sydäntä ja henkilökohtainen essee paljon sydäntä ja vähän päätä, tuttavallinen essee on näiden välissä, sekoittaen tasaisesti henkilökohtaista kokemusta ja yleisempää pohdintaa.

Kirjan kahdentoista esseen aihevalinnat heijastelevat kirjoittajan mielenkiinnon kohteita, harrastuksia ja obsessioita. Puhutaan perhostenkeräilystä, kahvista ja jäätelöstä ("I recently calculated [...] that had I eaten no ice cream since the age of eighteen, I would currently weigh -416 pounds. I would be lighter than air, but I would be miserable."), Charles Lambista, Samuel Taylor Coleridgesta ja Vilhjalmur Stefanssonista, postista ja Yhdysvaltain lipusta.
Sekä omista kokemuksista että ilmiön yleisemmästä historiasta, mukavan jutustelevaan sävyyn, jolloin ei ole oikeastaan väliä kiinnostaako aihe lukijaa, Fadiman saa aiheen kiinnostamaan. Vähän näistä tulee Markku Envallin esseet mieleen.

Miellyttävä kirja, tätä olisi voinut lukea enemmänkin.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Tiikerikissa

Jonkinlainen ennakkokäsitys Tomasi di Lampedusan modernista klassikosta oli sillä perusteella mitä kaveri oli kertonut Viscontin samannimisestä leffasta, vaikka kirja olikin myös aika lailla erilainen kuin mitä ajattelin, että konflikti olisi ollut avoimempaa kun nyt esitettiin lähinnä vain melankolista hiljaista rappeutumista.

Kirja perustuu osittain kirjailijan omaan elämään ja tämän isoisän päiväkirjoihin. Suurin osa tarinasta keskittyy vuosien 1860-62 Italian yhdistymiseen, ja Salinien sisilialaiseen ylimyssukuun. Suvun päämies, ruhtinas don Fabrizio on älykäs mutta yhteiskunnallisesti jokseenkin välinpitämätön joka vastaanottaa poliittiset mullistukset väistämättöminä, ja tämän sisarenpoika Tancredi, kunnianhimoinen nuorimies, liittyy ensin garibaldisteihin ja sittemmin yhdistyneen Italian armeijaan. Ja kohtaa nuoren, kauniin ja rikkaan porvaristytön Angelican jonka kanssa syntyy välitön yhteisymmärrys.
Vaikka jälkimmäinen onkin valokeilassa, näkökulma on don Fabrizion, ja tämä onkin mitä viehättävin henkilöhahmo pohdiskeluissaan, monologeissaan ja etenevän rappion todistajana. Aihe on aika lailla sama kuin jokin aika sitten lukemassani The Last Septemberissa tai vaikka Tanizakin Makiokan sisaruksissa, mennyt maailma kaatuu poliittisissa myllerryksissä, vielä asiat ovat näin mutta pian ei enää. Snobismi toki leimaa kirjaa mutta...

Kirjan rakenne oli hivenen erikoinen. Tämä on historiallinen romaani joka suuren osan on varsin mukaansatempaava, aikakauden tuntu oli hyvä, mutta mukana oli myös viittauksia tuleviin tapahtumiin, jonkin teon vaikutukset vuosien ja vuosikymmenien päähän mainittiin kuin ohimennen. Tämän talon tulisi tuhoamaan Pittsburghissa valmistettu pommi vuonna 1943, Tancredin ja Angelican avioliitossa tulisi aikanaa käymään noinjanäin (siinä vaiheessa kun varsinaisessa tarinassa eivät olleet vielä edes kihloissa) ja niin edelleen, nämä toki loivat kiinnostavaa historiallista perspektiiviä ja vahvistivat teemaa.
Takakannessa muuten puhutaan "lumoavasta rakkaustarinasta ruhtinaan sisarenpojan ja rikkaan pormestarin kuvankauniin tyttären orastavasta intohimosta". Nojoo, on siinä tuotakin mutta on tämä kyllä myös harvinaisen kyynisesti esitetty rakkaustarina: rakkaus on vuosi liekkejä ja kolmekymmentä vuotta tuhkaa ja kaikilla osapuolilla (joihin luonnollisesti kuuluvat myös muut kuin pari itse) on oman vahvat intressinsä...

Vaikka kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuikin vuosiin 1860-62 niin mukana oli myös kaksi jälkinäytöstä, 1883 ja 1910. Näistä jälkimmäinen tuntui minusta jokseenkin tarpeettomalta lisäykseltä ja edellinenkin oli vähän irrallinen, samoin kuin kirjan keskellä oleva luku isä Pirronen käynnistä kotikylässään. Miksikään massiiviseksi sukukronikaksi tämä ei muuten kehity joten liialliset harhailut don Fabriziosta poispäin tuntuivat hivenen tarpeettomilta ja näiden sisältämät tarpeelliset aihelmat olisi ehkä pitänyt jotenkin muuten sulauttaa tarinaan.

Tyyni Tuulion käännös tuntuu joiltain osilta toimivan varsin hyvin, kieli tuntuu toimivan hyvin ja meheviä fraaseja lentelee. Hivenen häiritsevältä tuntui kuitenkin usein toistuva Tancredin tuttavallinen nimitys enostaan "enopoika" ja vähän vastaavia ilmaisuja (kuten "kreivipoika") oli muitakin. Mieleen tuli onko tässä alkukielellä käytetty italiassa aika yleistä diminutiivi-puhuttelutapaa, jos on niin tuo käännös ei oikein toimi.
Samoin parissa kohtauksessa esiintyvä henkilö virkanimeltään "arkkipappi". En ole moista termiä ikinä kuullut, mahtaako kyseessä olla monsignor?
Olisiko nämä kuitenkin kannattanut jättää alkukielisiksi sanoiksi, erityisesti ottaen huomioon että kirjassa on kuitenkin mukana joitain latinan- ja ranskankielisiä lauseita joille ei sen kummemmin tarjota käännöksiä...

Josephine Tey - The Singing Sands

Tätä kirjaa en ostanut uutena

Teyn varsin rajallista dekkarituotantoa olen kiinnostuneena lukenut läpi (tämä on kuudes lukemani, hyllyssä odottaa vielä A Shilling for Candles ja jostain pitäisi etsiä käsiin The Man in the Queue). Tämä on julkaistu viimeisenä, kirjoittajan kuoleman jälkeen, ja on toki mainio lisä pieneen nippuun vaikka tavallaan onkin heikoin lukemani.

Alan Grant, muutamassa muussakin kirjassa seikkaillut Scotland Yardin etsivä, on matkalla lomailemaan Skotlantiin, kun samasta yöjunasta löytyy nuoren miehen ruumis. Tapaus näyttää selvältä onnettomuudelta, mies on viskipäissään kaatunut ja lyönyt päänsä tappavasti, mutta jotkin yksityiskohdat jäävät häiritsemään Grantia ja hän lähtee kesken lomailunsa ottamaan niistä selvää.
Tey on aiemminkin kolkutellut arvoitusdekkarien äärirajoilla, ja vaikka tavallaan tämä on selkeämpi lajityypin edustaja kuin moni muu, tässäkin fokus on vähän muualla ja lukija voi vapaasti arpoa onko mitään epäilyttävää oikeasti tapahtunut, vaikka periaatteessa tässä "dekkaria" luetaankin. Teyn harrastamaa demagogi-kritiikkiä myös löytyy, tällä kertaa kohdistuen skottinationalisteihin.
Henkilöhahmot ovat taas mainioita ja kirjallinen tyyli mitä viihdyttävin, joten tätä oli mukava lukea vaikka juoni olikin loppujenlopuksi vähän löperö.

Lukutaidosta

Edellisestä postauksesta tuli mieleen toinen kirkonopettaja Katariina Sienalainen, jonka muistelin olleen lukutaidoton, mutta ei, hänkin opetteli kirjoitustaidon 30-vuotiaana vaikka suurin osa kirjallisesta tuotannostaan onkin toteutettu sanelemalla. Samoin huomattava joukko kalevalaisia runonlaulajiamme oli lukutaidottomia, ja vastaavia vahvoja yksittäistapauksia löytynee muitakin ympäri maailmanhistoriaa.

Mutta myönnetään että kyseessä ovat yksittäistapaukset ja vahvat yksilöt, joiden vaikutus on välittynyt myös myöhemmille polville muiden ihmisten kirjoitustaidon avulla, ja noin yleisesti ottaen luku- ja kirjoitustaito on kategorisesti "hyvä juttu" kelle tahansa.

Suomen Pakolaisavun yhteydenotosta alkoi nyt monessa blogissa käynnistynyt lukutaitokampanja, josta lisätietoa löytyy Hannan blogista. Itse en sen kummemmin ota osaa (myös koska oletan suurimman osan vakilukijoistani joka tapauksessa seuraavan myös kampanjoivia blogeja), mutta keräykseen käyn toki osallistumassa.

Hildegard Bingeniläinen - Hengähdä minussa Vihanta Henki

Anna-Maija Raittila on kääntänyt ja toimittanut kokoelman Hildegard Bingeniläisen, keskiaikaisen benediktiininunnan ja kirkonopettajan, runoja ja hymnejä. Tekstit on jaoteltu kymmeneen lukuun teemojen mukaan (Isän sydän, katumus, ylistys, enkelit jne) joissa Raittila on kirjoittanut pienen esittelytekstin luvun alkuun mutta varsinaisista teksteistä kaikenlaiset selitykset, alaviitteet ja muut on jätetty pois jotta runot kaikessa suoruudessaan tulevat paremmin esille.

Mikään kuivakan akateeminen tutkielma tämä ei siis ole, eikä sellainen Hildegardille kai tekisikään oikeutta: tekstit, alunperin kirjoitettu latinaksi, ovat varsin suoria, värikkäitä ja intensiivisiä. Tyyli muistuttaa psalmeja ja monet tekstit on tarkoitettu laulettaviksi liturgisen musiikin tyylikeinoin (vuorolaulu, antifoni jne). Tietysti jos lajityyppiä ei arvosta niin toisto voi käydä myös rasittavaksi...
Psalmien tapaan runot eivät muuten noudata mitään tiukkaa ja muodollista mittaa, rytmi tulee enemmän sisällöstä kuin kielestä. 

Hildegardin suosikkiaihe on elinvoima, koko luomakunnan läpi tunkeutuva (ja ylistys toki myös sen Alkulähteelle), tämä kulkee teemana läpi koko kirjan joko itsenään tai vastakohtanaan. Kieli on yksinkertaisuudestaan huolimatta värikästä ("Sinä parannat murtuneet jäsenet, / märkivät haavat, / ne kaikki olet muuttanut ihaniksi jalokiviksi") ja paikka paikoin kielikuvat myös hymyilyttivät ("Saan iloita patarumpujen ihanasta paukkeesta, / sillä luotan Sinuun"...jostain syystä patarumpu ei ole ensimmäinen instrumentti joka tulee nunnista mieleen...)

Vaikka nämä tekstit onkin alunperin kirjoitettu latinaksi, on Hildegard sen verran merkittävä saksalainen kirjailija että kuittaan tällä punaisen raidan Teemamaana Saksa -lukuuhaasteeseen.

Tuskallinen pyhiinvaellus

Harhailen kuoleman varjossa,
pyhiinvaeltaja vieraassa maassa.
Vaelluksen päämäärä on lohdutukseni.

Enkelien matkakumppani minun tulisi olla,
Sinun elävä henkäyksesi savessa, oi Jumala.
Enkö tunnistaisi, aavistaisi Sinua?

Voi minua, telttani on pohjoiseen päin,
ruumiini silmät katsovat siihen suuntaan!
olen joutunut vangiksi sinne, ja voi,
valo on minulta ryöstetty ja tietämisen ilo,
kaikki vaatteeni on revitty!
Minut on houkuteltu pois isäni talosta
ja viety orjuuteen.

Missä olen, kuinka olen tänne joutunut?
Kuka lohduttaa minua vankeudessa?
Miten saan nämä kahleet riuhtaistuksi pois?
Kuka tutkii haavani,
kuka voitelee ne öljyllä ja armahtaa minua?

Oi taivas, kuule huutoni,
sinä maa, vapise kanssani murheesta!
Olen muukalainen, apua ja lohdutusta vailla.

Jatkomietteitä kirjakaupasta

Eilisen "osta kirja"-happeningin muita viestejä lukiessa (Café pour les idiotsissa on niitä koottu lähes 40) mieleen tuli sekalaisia jatkoajatuksia, kirjoittelen niitä sitten tässä.

Ensinnäkin, mistä näitä kirjoja tulee? Otin valikoimaksi tämän vuoden aikana oman bloggauksen saaneet kirjat ja kaivelin muistia.
Tämän vuoden lukemisen on painottunut paljon omaan hyllyyn, aiempina vuosina kirjaston osuus olisi varmaan suurempi, mutta jos oikein laskin ja muistan niin tämän vuoden blogattujen kirjojen jakauma on tällainen:

12 täysihintaista uutta kirjaa (Mo Yan nyt kolmantenatoista)
7 alennuskirjaa
18,5 käytettyä
25,5 lainaa
1 lahja

(puolikas on useamman niteen sarja josta osan ostin käytettynä, loput lainasin kirjastosta).
Bloggaamattomista suurin osa on kyllä myös kirjastosta, mutta muihinkin kategorioihin kyllä tulee täytettä.

Täysihintaisista kirjoista puolet on tilattu netistä, puolet ostettu kirjakaupasta, alennuskirjoista kaikki ovat kirjakaupoista. Hintaa en pidä olennaisena tekijänä näiden välillä, netistä olen tilaillut joitain kirjoja joita olen jahdannut kaupoista tuloksetta, mutta yleisesti ottaen pidän liikaa kauppojen hyllyjen penkomisesta ja että voin tehdä ostopäätöksen fyysisen kappaleen perusteella.

Kun aloin miettiä asiaa niin huomasin ehkä hivenen ongelmallisen piirteen itsessäni kirjojen ostajana. On kirjoja joista etukäteen olen todennut että haluan ne lukea, mutta nämä ovat sitten niitä jotka lainaan kirjastosta tai nappaan divarista kun siellä eteen sattuvat koska ei ole varsinaisesti tärkeää milloin ne luen. Kaupoista ostetut kirjat ovat enemmän impulsiivisia löytöjä, sellaisia joista olen kuullut ehkä jotain epämääräistä tai joilla on kiinnostava nimi, ja vaikka mielenkiintoni onkin herännyt nämä ovat helposti sellaisia kirjoja että jos en nyt osta niin saattaisi jäädä lukematta.

Myönnän että tällainen ajattelu ei ole kaikkein rationaalisin eikä ainakaan kovin reilu kirjailijoita kohtaan: siinä vaiheessa kun ovat saaneet koukutettua alankin lipsua. Kustantajien ja kirjakauppojenkin kannalta tämä on varmaan hieman kaoottista ja hankalaa. Toivottavasti ne muut jotka ostavat pääasiassa luotettavia kirjoja tasapainottavat tällaista (ja että heillä on tarpeeksi hyvä maku että oikeat kirjat saavat ansaitsemaansa huomiota). Ja eiköhän minunkin kuluttajasegmentilläni ole myös joku nimi, eri asia pidetäänkö sitä niin kiinnostavana segmenttinä että se kannattaa ottaa huomioon.

Koska jokin tolkku on syytä säilyttää taloudessa, hintataso on käytännössä hyvin rajattu ja jossain 15 euron tienoilla alkaa mennä kipuraja jota kaunokirjallisuuden on vaikea ylittää (tietokirjallisuus ajoittain onnistuu), eli uusissa kirjoissa puhumme käytännössä pokkareista ja muista pehmeäkantisista. Tämä sopii kyllä hyvin, kuten edellisessä postauksessa mainitsin suosikkiformaattini on pehmeäkantiset vähän-isokokoisemmat-pokkarit. Kovat kannet eivät tuo minulle yleensä mitään lisäarvoa joten en pidä aiheellisena maksaa niistä ylimääräistä (lukemista ne kyllä alkavat helpottaa tiiliskivissä eli 500+ sivuisissa kirjoissa niissä on lisäarvoa, mutta minkä verran minä tuollaisia luen).
Isompien kustantajien pokkarit taas tapaavat olla aika, no, helppoja, kirjoja jotka ovat muutenkin menestyneet hyvin ja joiden suhteen olen usein jo tehnyt lukemispäätökseni puolesta tai vastaan. Pienemmiltä kustantajilta toki sitten tulee vähän vaihtelevampaa tuotantoa suoraan pehmeissä kansissa ja siedettävillä hinnoilla ja näitä tulee sitten ajoittain ostettua, sekä enemmän englanninkielisiä koska näiden valikoima on ylivertainen.

Kirjabloggaaja ostaa kirjan

Marissa mainitsi jokin aika sitten että yleensä kun kirjablogeissa esitellään ostoja niin ne ovat linjaa "katsokaa millaisen kasan löysin tosi halvalla alennusmyynnistä/divarista/kirppikseltä", tavallisten täysihintaisten kirjojen ostamisesta harvemmin puhutaan. Niissä ei ole ehkä ihan samanlaista "löydön" fiilistä kuin noissa harvinaisemmissa kaappauksissa mutta tokihan ainakin yhden postauksen aiheesta voi tehdä. Samalla voi toki myös kommentoida kirjakauppaa jossa tuli asioineeksi tai reflektoida miksi ostin juuri tämän kirjan kaikkien niiden muiden kirjojen joukosta. 

Mitään sen kummempia ennakkosuunnitelmia minulla ei ollut, ei mitään kirjaa jonka välttämättä halusin ostaa, päätin vain mennä katsomaan mitäs jännää löytyisi.
Harkitsin paria muutakin kauppaa mutta Keskuskadun Akateeminen on kuitenkin se liike josta suurin osa uusista kirjoista on tullut ostettua ja sen valikoimista löytyy yleensä aina jotain, joten sinne.
Remontti on myllerrellyt hyllyjärjestyksiä mutta eiköhän tästä selvitä. Keskitytään nyt ykköskerroksen kaunokirjallisuuteen, ja sarjakuvienkin uutuudet taidan silmäillä vasta ensi viikonlopun sarjisfestareilla.

Silmäilen suomenkieliset läpi. Parilta fanitetulta kirjailijalta on ilmestyneitä uutuuksia joita en ole vielä lukenut, joten Varjonainen ja Hotel Sapiens nousevat harkintaan, mutta katsellaan muuallekin. Tietty ennakkoluuloisuus niin suomalaista ja käännöskirjallisuutta kohtaan kuitenkin nostaa päätään joten vaikka tässä onkin joitain kirjoja jotka voisin ehkä lukea joskus, mitään ylettömän houkuttavaa satunnaista löytöä ei nyt silmiin osu.

Mitäs englanninkielisiä olisi tarjolla. Uutuusvalikoima on lähinnä isokokoisempia bestsellereita, dekkareita, chicklittiä ja sen sellaista. Hmm, Elizabeth Taylorin kootut novellit? Periaatteessa kiinnostava mutta sen verran jykevä kirja että lukeminen ei olisi niin mukavaa ja mietityttää miten Taylorin tyyli mahtaa taittua muutaman sivun novelleihin, vaikka pienoisromaaniin sopiikin...

Siirryn katselemaan ei-niin-uutuuksia, ensimmäisenä kohteena suosikkihyllynpäätyni johon on koottu itä-aasialaista kirjallisuutta: täältä on vuosien varrella tullut poimittua kohtalainen kasa japanilaista kirjallisuutta (vastaavia hyllynpäätyjä on myös joillekin muille maantieteellisille alueille mutta ne ovat jääneet ylimalkaisemman silmäilyn varaan). Jokunen jo luettu kirja, Saikakun Viidestä naisesta jotka rakastivat rakkautta on uusi nätti painos mutta se löytyy jo hyllystä suomeksi, mutta jos mennään perinteisen Japanin ulkopuolelle, mitäs sitten löytyy.
Kolme kirjaa tuoretta nobelistia Mo Yania, en olekaan lukenut oikeastaan mitään kiinalaista aikaisemmin ja tämä kirjailija vaikuttaa jotenkin kiinnostavalta (Nobel ei ole suoraan kiinnostavuuuden tae vaikka toki aina huomion arvoinen)...kas, tämä Shifu, You'll Do Anything for a Laugh on novellikokoelma.
Usein jos ostan jonkun ennestään minulle tuntemattoman kirjailijan kirjan, kyseessä on novellikokoelma. Ne ovat minulle helpoin tapa tutustua ja jotenkin "varmempia" sijoituksia, aiheissa on usein valikoimaa joten lukeminen ei kaadu tylsään aiheeseen tai nuivaan päähenkilöön. Kirjailijalta taitaa tulla syksymmällä romaanisuomennos mutta nyt mennään tällä.

Formaattina pidän tästä vähän-isokokoisempi-pokkari-mallista, se on sopivan kevyt mukavasti luettavaksi paikassa kuin paikassa mutta fontti pysyy silti järkevänä. Hinta toki on myös sopiva, yleensä siinä 12 ja 17 euron välillä (tämä oli 12.90€). Uusissa kirjoissa en juuri perusta kovista kansista vaikka käytetyissä kirjoissa, erityisesti mitä vanhempiin mennään, ne ovat parempia. Mutta minun kirjahyllyni ei ole mikään kulttuurihistoriallinen monumentti jota täyttäessä ajatellaan kirjojen säilyvyyttä vuosikymmeniä eteenpäin.

Kansi tässä on sinänsä aika tylsä. Jokin aika sitten tuli jossain keskustelussa naureskeltua näille kansille, joissa on lähikuvassa joku ruumiinosa eikä muuta, ja sen mahdollinen liittyminen sisältöön saattaa kulkea aasinsillan kautta, ja josko näitä voisi keräillä saadakseen kokoon kokonaisen ihmisen (Frankenstein-lukuhaaste?). Kannen henkilö ei oikein edes näytä kiinalaiselta (ehkä kirjasta löytyykin sitten novelli "Barbaarin vasen silmä" tjsp).
On myös todettava että kirjan nimestä tuli mieleen tässä viime aikoina eri blogeissa luetut kirjat Missä olet, Bernadette ja Taisit narrata, Stella. Tai My Little Airportin kappaleet...
Kannen fontti on peruskiva, ja nämä lyhyet kiinalaiset nimet voi saada näyttämään varsin hyviltä, tässäkin isot alkukirjaimet M ja Y ovat todella näyttävän isoja, varsinainen kirjan nimi taas jää vähän sivuun.
 
Etukannessa on Amy Tanin blurb, takakannessa otteita lehtikritiikeistä ja Kenzaburo Oelta. Puhetta on maagisesta realismista ja vertailua sekä Gabriel Garcia Marqueziin (suht positiivinen mielikuva) että William Faulkneriin (epäilyttävä mielikuva).
Nobel vaikutti ostopäätökseen, tosin jos kirjailija olisi ollut muuten tuntematon niin samalta kirjailijalta kolme eri kirjaa kyseisessä Itä-Aasian hyllyssä olisi kyllä varmaan muutenkin kiinnittänyt huomion ja olisin ainakin vilkuillut takakannen läpi ja ehkäpä kiinnostunut silloinkin. Nyt kirja asettuu lukujonoon ja tulevaisuus näyttää onko kyseessä hyvä löytö vai pettymys.

ps. Tämä näkyy olevan 200. bloggaukseni.