Krys Lee - Drifting House

Kun tartuin Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, niin arvelin että japanilaisia tulee varmaan luettua muutenkin, mutta jos niitä muitakin...ja pari kiinalaista onkin tullut napattua, ja nyt korealaisista löytyi kirjaston hyllystä tämä novellikokoelma. Krys Lee tosin asuu nykyään Yhdysvalloissa ja tämäkin teos on kirjoitettu englanniksi.

And red is everywhere, in the raids the police make to uncover communists, in late girls squirming in the stink of their first bloodied cloth napkins, in Mina's cheeks when the teacher reads out the students' rankings, from the first, to Hana, who is second, down to Mina's name, which follows the sixty-one other classmates in grade seven.

Keskiössä on kuitenkin korealaisten ihmisten vaihteleva elämä, asuivat he sitten Etelässä tai Pohjoisessa tai Tyynenmeren toisella puolen. Erityisesti perheet, jotka joka tarinassa olivat jollain tavalla rikki: ensimmäisessä tarinassa isä ja tytär ovat lähteneet Amerikkaan jättäen äidin taakseen, ja nyt äiti tulee perässä ja hankkii viisumin kulissiavioliitolla toisen miehen kanssa ja muissakin tarinoissa perheet ovat hajonneet tai hajoamassa. Onko tämä perheen mikrokosmoksen rikkinäisyys symboli Korean jakaantumisesta? Vai kirjailijan henkilökohtainen obsessio?

Aiheista saa välähdyksiä Koreasta ja Koreoista, mutta tyylillisesti tämä muistuttaa kyllä aika lailla muita moderneja amerikkalaisia novellikokoelmia joita olen lukenut, hyvässä ja pahassa. Tasapainoinen teos jossa varsinaisia huteja ei ollut mutta myös ihan terävin kärki, huikeimmat ideat tms, joiden voimin novellikokoelmat jäävät mieleen, jäivät vähän vajaaksi. Tai kirjankin verran A Small Sorrowin tai At the Edge of the Worldin  tai osien Beautiful Womenin tasoa niin hyvä olisi (nuo siis olivat omat suosikkini).

"Don't listen to what they say about you," Eunkang said, her voice vehement as if "they" were specific people they both knew. "They're usually wrong about everything."
Mina smiled, brightly this time. "It's a clear night tonight," she said, her hands to the windowpane. "You'll be safe driving home."
Eunkang allowed herself one last slow gaze, memorizing, before she shut the door behind her. 

Mutta hyvähän tämäkin oli lukea, ja huiput antavat odottaa että niitä voisi tulla lisääkin ja korkeampia. Lisäksi novellihaaste etenee yhdeksän novellin verran.

Bjørn Rongen - Tunturiluolan vankina

Perhettä on kokoontunut yhteen jouluna, ja lasten lauma tulee isoäidin taloon haluten kuulla tarinointia. Ja niinpä isoäiti alkaa kertoa tällä kertaa tositarinaa, jotain joka oli tapahtunut kun hän oli ollut pieni tyttönen. Kuinka yhdeksänvuotias Ola-poika oli kesäksi pestautunut vuohipaimeneksi ja eräänä ukkospäivänä kolmen vuohen kanssa suojautunut luolaan, mutta sitten oli tullut maanvyörymä ja tukkinut luolan suun.

Jep, tuossa on aika lailla koko kirjan idea, poika jää loukkuun luolaan ja muutaman päivän päästä hänet sitten pelastetaan (tämä on kuitenkin lastenkirja, onneton loppu ei ole vaihtoehtona, mutta tehokkaasti isoäiti ja Bjørn Rongen tarinan pitkittävät (suomentaja Kerttu Juva ei tainnut tähän puuttua). Sinänsä ansiokkaasti että tapahtumasarja todellakin tuntuu todelta, tapahtumasarja kuvataan aika realistisesti missään suuremmin oikomatta, mutta olisin minä nyt vähän enemmän tarinan käänteitä odottanut, tämä olisi taustapuhetta karsimalla hyvin voinut olla yksittäinen luku jossain episodimaisemmassa lanuromaanissa.

No, tulipa osuma NTK-haasteeseen.

Ogai Mori - Villihanhet

Japanilaisen modernin (niinkuin se siellä ymmärretään) kirjallisuuden klassikko reilun sadan vuoden takaa tuli mukaan kirjamessuilta. Ogai Mori on Meiji-kauden merkittäviä kirjailijoita, Natsuke Sosemin aikalainen, ja tätä romaaniaan pidetään pääteoksenaan (suomentajana englannista Aapo Junkola).

Kertoja kertoo vuosien takaisesta tapahtumasarjasta, opiskelija-asuntolan huonenaapurista Okadasta jonka huomio kiinnittyy kauniiseen naiseen jonka talon ohitse kävelee päivittäin. Nainen, Otama, on rahanlainaaja Suezon rakastajatar ja tämän puolivirallisesti ylläpitämä, mutta kun naapurustossa Suezo ei ole kovin pidetty tai arvostettu henkilö niin järjestely paljastuu Otamalle pettymykseksi. Toisaalta Suezo ylläpitää nyt myös Otaman vanhaa isää, joten Otama uhrautuu, mutta haaveilee pelastajasankarista ja haaveet kiinnittyvät Okadaan...ja toisaalta Suezo kyllä yrittää miellyttää Otamaa ja samalla myös pitää varsinaisen perhepiirinsä rauhallisena...

Hankalien suhteiden verkostoa kuvataan kuitenkin selkeästi, sillai elegantin vähäeleisesti mutta kirkkaasti kuten japanilaisessa proosassa on saanut jo tottua. Ja lajin edustajana tämä oli, no, "ihan kiva", hyvä että luin (ja osuma Kurjen siivellä -haasteeseen) ja se tuo kiinnostavia kulttuurisia piirteitä esiin mutta olen minä parempiakin kirjoja lukenut, klassikkoansio jäi nyt osin ymmärtämättä (ja erityisesti loppu tarinan kannalta oli sellainen kuin sen kuuluukin olla, mutta miten se oli toteutettu ei oikein vakuuttanut).

Hermann Hesse - Katoava kesä

Hesseltä olin aiemmin tänä vuonna lukenut yhden kirjan, nyt sitten toisen johon en nyt täysin ihastunut mutta silti pitää ihmetellä että miksi en olekaan ennen lukenut herran tuotantoa, seuraava odottaa jo hyllyssä...

Tämänkertainen kirja on kolmen novellin kokoelma, tai oikeastaan ensimmäinen, Klein ja Wagner, on jo pienoisromaani (suom. Kai Kaila). Tarinan alussa keski-ikäinen mies Klein on tehnyt kavalluksen ja pakenee maasta, jättäen taakseen perheensä ja entisen elämänsä. Matkalla etelässä pohtii itsekin miksi oikein niin teki, ja miksi aikoinaan suhtautui niin kuohahtavan inhon vallassa erääseen opettaja Wagneriin joka oli tappanut perheensä, havaitsiko hänessä jonkun salaisen piirteen itsessään...ja uusi rahallisesti rikkaampi elämä demimondessa ei sekään niin helppoa ole...täytyy todeta että tämä tarina ei kovin paljoa vakuuttanut, ja erityisesti loppu oli lässähdys tavalla jota novelleissa ei oikein voi antaa anteeksi (romaaneissa olen joskus anteeksi antanut, erityisesti romaanisarjoissa).

Kahden muun novellin (suom. Eeva-Liisa Manner) jännite toimii paljon paremmin vaikka niiden tapahtumat ehkä sinänsä vähemmän dramaattisia ovatkin. Toinen tarina Pelko oli ehkä suosikkini näistä, sinänsä yksinkertainen tarina lapsesta joka pihistää isältään joitain sokeroituja viikunoita ja painii tämän jälkeen syyllisyyden ja pelon kourissa, mutta hyvä toteutus on hyvä.

Klingsorin viimeisessä kesässä taas vanheneva taiteilija kokee vielä yhden luovuuden ryöpsähdyksen: novellin nimessä ja alussa kerrotaan tämän olevan taiteilija Klingsorin elämän viimeinen, ja se luonnollisesti värittää kesän kokemuksia (joissa myös koetaan kiihkon lyhytaikaisuus, "dynamiittia ei käy polttaminen säästöliekillä"), haahuillaan niin kuin kesällä tehdään mutta niin kesät kuin novellit päättyvät, ja kunnialla.

Aloitan Ompun julistaman novellihaasteen kolmella novellilla (lasken nyt sen Klein ja Wagnerinkin mukaan). 

Unto Kupiainen - Aamukuutamo

Jatkamme Unto Kupiaisen runotuotantoon tutustumista satunnaisessa järjestyksessä: tämä teos on vuodelta 1946, siis sotarunojen jälkeen mutta ennen noita muita lukemiani.

Biografista luentaa on taas aika vaikea vältellä tässä Kupiaisen saippuaoopperassa, aiheita ja tunnelmia on muitakin mutta vahvasti esiiin nousee sarja runoja intohimoisesta rakkaudesta, myös kielletystä, ja pettämisestä (näköjään Kupiainen ei ollut tähän aikaan naimisissa, mutta kahdesta tai useammasta samanaikaisesta naissuhteesta on kuitenkin puhe), aihe johon tullaa palaamaan myös myöhemmässä tuotannossa.
Ja toisena joukkona rakkaussuhteen loppumista käsitteleviä runoja sen verran että on vaikea uskoa etteivätkö edes vähän koettua todellisuutta heijastaisi...

Suuri osa runoista on lyhyitä, lyhyempiä kuin missä muodossa Kupiainen pärjää paremmin, mutta pari pitempääkin on mukana, runosykli Ylösnousemus merellä ja pari juhlarunoa, jossain tapahtumassa varmaan lausuttuja.
Ja kuten aiemminkin, kovin epätasaisena mennään, paljon on suht unohdettavaa tavaraa mutta kyllä niitä välähdyksiäkin riittää, jotkut osat Ylösnousemuksesta merellä ja Koira ja Ainoa tanssi ja Siniharmaat silmät ja...

Syksyllä

Sinä kypsyit ja putosit minusta pois
kuin valmis hedelmä omenapuusta.
Kipeämmin ei taivas rangaista vois
elontäydestä, kuumasta toukokuusta.

Syysyö tuo hurmansa huurteisen,
minä oksani ojennan, paljas runko.
Oma sydän on vieras, ja välitä en,
syliss' öiden säilyn vai palellunko.

Mikä nautinto julma on kuolemaa
kuten ennen elämän mehua juoda!
Syystähdet syttyvät taivaan taa.
Sydän, kun sinä kylmenet, haava ei vuoda.

Oli tehtäväs vain hänet kypsyttää,
veri kuohuva vihkiä elämälle.
Nyt päättyi työsi, ja se mikä jää,
se enää ei kuulu kypsyttäjälle.

Läpikuultava pilvikö vain väräjää,
kun elämä liukuu auringon alla
joka tuokio muuttuen, - matkanko pää
vain, kuolema, kultaa sen purppuralla.

Robert Louis Stevenson - Aarresaari

 

Kirjamessuilta bongasin sopuhintaan tämän NTK-sarjan kirjan, Robert Louis Stevensonin eittämättömän klassikon, jota en kuitenkaan tähän mennessä ole tullut lukeneeksi. Ja kun asiaa ajattelin niin en ole myöskään nähnyt mitään filmatisointia tms. eli aloittaessani hyvin vähän etukäteistietoja mitä tässä kirjassa oikeasti tapahtuukaan: tiesin että tässä on merirosvoja, ja varmaan joku aarre, ja että yhden henkilön nimi on Pitkä John Silver (kirjaa lukiessa selvisi että se on tuo tyyppi kannessa).

ja, no, tässä on merirosvoja, ja joku aarre, ja kirjan henkilökaartista shown (ja muutakin) varastaa Pitkä John Silver.

Nuoren Jim Hawkinsin vanhempien majataloon majoittuu hurjanoloinen merikarhu Billy, ja kun peräänsä tulee muutama muukin käy ilmi, että Billy Bonesilla on hallussaan kapteeni Flintin aarrekartta, jota tietysti muukin Flintin miehistö tavoittelee. Kartta päätyy Jimille, joka innostaa paikallisen patruunan ja lääkärin myös aarrejahtiin, mutta paljon on mutkia matkassa...

Lopulta oli aika yllättävääkin kuinka vähäistä osaa aarre itsessään näytteli kirjassa, tärkeämpi oli aarteen idea, joka johti kaikkeen muuhun. Ja menoa ja meininkiä kirjassa piisaa, vaarallisia tilanteita, groteskeja yksityiskohtia ja hurjaa seikkailua, siitä on kunnollinen poikain seikkailuromaani tehty.
Myönnän pohtineeni kirjaa lukiessa että jos tästä tehtäisiin uusi elokuva, niin mihin rooliin se kiintiönainen tungettaisiin, alkuteksti ei ihan kauheasti tällä saralla anna...ja että ainakin se kohtaus, jossa Jim ampuu yhden merirosvon kuoliaaksi, muutettaisiin nykynormeihin hyväksyttäväksi, kyllä se käy että väkeä kuolee mutta ei että sankari tappaa (mä en päätä näistä, mä vaan tunnen säännöt). Ja juttuna tämä kuitenkin on sellainen että muuten kestäisi varsin hyvin siirron nykyaikana tehtäväksi versioksi.

Hannes Korpi-Anttila oli kääntänyt merirosvolaulun alkusäkeen eri muotoon kuin missä olen sen muualla kuullut, mutta tiedä sitten miten se siinä versiossa jatkuu, tässä rimmaus oikeutti: "Viistoista vainaan arkulla viru' / hei hiio hoi ja rommia pullo! / Muut oli tappanut viina ja piru / hei hiio hoi ja rommia pullo!"

Kirja oli mainio lisä NTK-haasteeseen ja on tätä näköjään luettu paljon blogeissa, haulla löytyi Jokke, Kirjaston kummitus, Luru, Anu, Kirjataivas, Tuija, Aletheia...(näistä nostan esiin nyt vain Lurun hyvän huomion että Stevenson marssittaa esiin suunnilleen kaikki keskeiset merirosvokliseet, mutta itse asiassa on saattanut keksiäkin ne, tai ainakin popularisoinut).

Kaori Ekuni - Blink blink

Vaikka noin yleensä japanilaista kirjallisuutta aika lailla luenkin, oli tämä Kaori Ekunin kirjan suomennos (englanninkielisestä versiosta Leena Perttula) mennyt minulta ohi, mutta divarista bongasin. Mutta kun luettuani googlettelin niin löysin muutamankin bloggauksen, ainakin Hanna, Krista ja Erja ovat tämän aiemmin lukeneet.

Shoko ja Mutsuki ovat tuore aviopari, vaikkakin avioliitto on lähinnä käytännöllinen kulissiavioliitto: Mutsuki on homo ja Shoko ei ole henkisesti ihan kauhean vakaa...molemmille tämä sopii, ja ihan pitävät toisistaan ja Shoko myös Mutsukin poikaystävästä Konista, mutta pystyykö tämä suhde toimimaan pysyvästi näin, niin ettei mikään muutu, ja ovatko kaikki todella tyytyväisiä?
Oma lukunsa on tietysti molempien vanhemmat...

Kirja pysyy tyyliltään aika kevyenä, ilmavan eneganttina, vaikka varsinaisesti komediaksi en tätä kokenut enkä muiden bloggaajien mainitsemaa huumoria niin tavoittanut, pikemminkin kiinnitin huomiota niihin tummempiin varjoihin...
Keskeinen aihe on perinteinen järjestetty avioliitto, joten sen puolesta oli alusta alkaen ilmeistä että vaikeuksia on luvassa (mm. suvussa esiintyvistä mielisairauksista tehdään selvityksiä näitä varten), ja kirjana mieleen nousivat verrokeiksi Junichiro Tanizakin perhe- ja avioliittoromaanit (blogattujen Quicksandin ja Diary of a Mad Old Manin lisäksi Avain, Kukin makunsa mukaan ja Makiokan sisarukset) ja, no, Ekuni jää tässä altavastaajaksi.
Luettavahan tämä oli mutta komediasta en saanut kiinni, ja draamana tämä oli lopulta vähän turhan kevyt, lupaava tilanne saa aika velton lopun. Kulttuurisesti ihan toimivaa materiaalia kuitenkin Kurjen siivellä -haasteeseen. 

Boris Akunin - Pelagia and the Black Monk

 

Nykyvenäläisistä kirjailijoista dekkaristi Boris Akunin on tutuin, Erast Fandorin -dekkareita olen lukenut kolme ja näitä Pelagioita vuosi sitten The White Bulldogin. Kumpikin sarja sijoittuu historialliselle Venäjälle, tämä kirja aivan 1800-luvun loppuun (tarkkaa vuotta ei paljasteta, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat juonen kannalta tärkeitä. Mutta mitkä, sitä en paljasta).

Kirja alkaa varsin suoraan siitä mihin edellinen päättyi: piispa Mitrofaniin hiippakunnan alueella olevasta luostarisaaristosta tulee tieto, että siellä on maineikkaimman erakkosaaren lähistöllä yöllä nähty mustakaapuinen munkki kävelemässä vetten päällä ja varoittamassa uhkaavasta kirouksesta...
Piispa Mitrofanii lähettää asiaa tutkimaan nuoren nihilistiälykön, mielikuvituksettoman poliisipäällikön ja älykkään lakimiehen joille kaikille käy jollain tavalla huonosti, ja tästähän piispa sydämistyy sairaskohtaukseen; kohtauksen aikana sisar Pelagia päättää tarttua toimeen, ja, no, juttu käykin hyvin monimutkaiseksi.

Fandorin-sarjassa eri kirjat versioivat eri dekkarilajeja vakoojatrilleristä suljetun tilan whodunnittiin. Pelagia-kirjoissa taas viittaillaan hieman leppoisaan cozy-lajityypissä neiti Marplen tapaan paitsi että oikeasti ei lainkaan: tämän kirjan alkupuoli flirttailee jo kauhufantasian suuntaan, väkivallan uhka on todellinen ja toistuva ja muutenkin groteskin tummia yksityiskohtia pudotellaan tasaisin väliajoin. Ja toisaalta kirjan lukuisat henkilöhahmot ovat kaikki värikkään ilkikurisesti kuvattuja ja miljöö hahmoinen on jokseenkin eksentrinen (luostarin väki, sen yhteydessä olevan mielisairaalan johtaja ja potilaat ja hiippakunnan etsivätkin ovat kaikki varsin voimakkaita persoonallisuuksia). Ja tavallaan tuo voimistaakin erikoislaatuista tunnelmaa, kun varsin humoristinen tunnelma kääntyykin yllättäen uhkaavaksi.

Vaikutteita otetaan selvästi myös venäläisklassikoista, kerronta on laveaa ja poimuilevaa ja juonenkäänteitä riittää. Ja henkilöt ja miljöö huomioonottaen myös tapahtumat ovat varsin eksentrisiä, erikoiseen rikosjuttuun liittyy monenlaista erikoislaatuista ajattelua. Kerronnan rytmityskin on huomionarvoinen, kirja alkaa varsin hitaasti mutta kierrokset kiihtyvät loppua kohti, ja toisaalta esim. loppupuolella kun jännitystaso on jo korkealla, kerronta katkaistaan yhden henkilön taustamuistelojen ajaksi. Ja silti silläkin on merkitystä.

Myönnän myös hörähtäneeni ääneen kun vihdoin tajusin mistä tässä kaikessa oli lopulta kyse. Mustan munkin salaisuus on varsin...erikoislaatuinen, mutta sellainen joka tätä bloggaajaa ilahdutti suuresti.
Ja ennen loppuakin...kaikki lukemani Akuninin kirjat ovat olleet varsin mainioita, mutta tämä nousi suosikikseni. Pitää jostain kärkkyä se kolmas Pelagia-kirja, tai jatkaa Fandorinin seurassa...

Endre Ady - Eliaan vaunuissa

 

Satunnaisia löytöjä divarin runohyllystä: Endre Ady on unkarilainen Eino Leinon aikalainen, jonka tuotannosta suomentaja Anna-Maija Raittila on tehnyt temaattisen läpileikkauksen keskittyen Adyn Jumala-runouteen: uskonnollinen aineisto ei ilmeisesti edusta Adyn koko tuotantoa mutta on kuitenkin keskeinen osa sitä.

Adyn kuvaama Jumala ei ihan perinteisimpiä kristillisiä (tai monen muunkaan uskonnon) käsityksiä edusta, Adyn Jumala tapaa olla etäinen, kylmä ja välinpitämätön ja muutenkin vähän ristiriitainen asia, vaikka puhuja olisikin kaipaava ja mystiikkaa tavoitteleva...ja ilmeisesti onkin spekuloitu tarkoittaako Ady jotain muuta puhuessaan Jumalasta tai muista kristillisistä symboleista. Kovin iloinen kirja ei siis ole, jo ennen ensimmäistä maailmansotaa johon Ady suhtautui alusta lähtien synkän pelokkaasti toisin kuin moni aikalaisensa ainakin aluksi...
Mutta kuitenkin, tässä on etsintää, kaipausta, voimaakin vaikka sitten edes seuraavaan päivään asti, aina läsnä olevaan eksistentiaaliseen kauhuun ei kuitenkaan niin vain sopeuduta.

Adyn tyyli on suht modernia, käännöksissä ei mitallisuutta harrasteta juuri lainkaan eikä ilmeisesti alkukielisissäkään, mutta on tässä silti hieman laulumaisuutta, ja huomiota herättävän paljon harrastetaan toistoa, niin yksittäisten sanojen kuin kokonaisten fraasien. Ja sellaisena tämän lukeminen vain lukemisena kävi joskus työstä, tämä suorastaan vaati ääneen lukemista.

Hyödyttömin uhri

Näin yltä päältä veressä
en ole ollut ikinä,
näin kuurona ja mykkänä
en ole ennen valunut,
poreillut, virtana huutanut,
pohjia myöten uupunut.
Joskus käteni puutuu,
kourastani tippuu jokaisen
taistelevan ihmisen veri,
ja minä vain itken ja katselen.

Sydämeni, urhea soturi,
sinä et kuole kuin sankari,
te puutuvat käsivarteni,
olette kuolleet jo sadasti,
ja te kuuluisat, surulliset silmäni,
surkaa, surkaa alati.

Silloin, kun Kaikkeus salamoi,
kun Jumalan käsi huitaisee,
ei yksi sydän, yksi käsi, yhdet silmät, yksi veri
kaikkien puolesta kamppaillenkaan,
kaikkien silminä,
kaikkien käsinä,
kaikkien verenä,
ei se kirousta estää voi.

Lukuharjoituksia-kooste

Linnea aloitti vuoden alussa Lukuharjoituksia-haasteen, jossa luetaan näytelmiä, ja kun niitä tulee yleensä jokunen luettua niin liityin mukaan. Ja tulihan niitä.
Haasteen aikana luin seuraavat näytelmäteokset:

Gotthold Ephraim Lessing - Nathan Viisas
Mati Unt - Hyvää iltaa, rakkaat vainajat
Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta 
Harold Pinter - The Birthday Party and other plays
Hilja Haahti - Ikiaartehet / Idän tietäjät / Kymmenen neitsyttä
William Shakespeare - Timon Ateenalainen
Ludvig Holberg - Jeppe Niilonpoika
Euripides - Heracles and other plays 

Kahdeksan teosta, joissa muutama sisälsi useamman näytelmän, eli yksittäisiä näytelmiä tuli lopulta 16 kappaletta, osa tietysti hyvinkin lyhyitä...Tällä otetaan mesenaatin titteli.

Suhteeni näytelmiin on ehkä vähän hassu, luen niitä mielelläni mutta taidemuotona teatteri ei ole minusta kovinkaan kiinnostava. Dramatisoinneissa elokuva on kiinnostavampi tarjotessaan laajempia mahdollisuuksia leikkauksin, kuvakulmin jne (jotenkin minulla on ajatus että teatterin pitäisi näyttää tältä eikä se koskaan niin tee): teatterissa pitäisi kai olla joku hieno intiimin läsnäolon kokemus joka on minulle jäänyt vieraaksi.

Mutta kuitenkin pidän näytelmistä. Pidän draamasta joka perustuu henkilöihin ja näiden välisiin suhteisiin, ja että ne esitetään erityisesti dialogin (ja joskus monologin) keinoin, tarinasta joka etenee dialogina ennemmin kuin kuvailuna, ja näytelmät tarjoavat tuota. Ja joissain tapauksissa myös siitä lievästä epämääräisyydestä jonka monet hyvät näytelmät hahmoihinsa ja tilanteihinsa jättävät, siitä joustonvarasta jossa aktuaalinen teatteriesitys joutuu johonkin malliin asettumaan, kun lukiessa kaikki mahdollisuudet ovat vielä olemassa yhtaikaa. Tarvittaessa dialogi, henkilöt ja tarinat voivat kehittyä hyvinkin abstrakteiksi, jolloin niiden saattaminen fyysiseksi saattaa alkaa tuntua jo mitätöivältä...Tekstinä hyvä näytelmä muistuttaa aika paljon niitä piirteitä joiden esiintymisestä pidän proosassa.

Siksi on myönnettävä että tämä ei ollut minulle lopulta mitenkään erityisesti "haaste", olisin aika vastaavan nipun varmaan lukenut muutenkin ja näytelmiä tulen kyllä jatkossakin lukemaan. Mutta tietysti hienoa jos näytelmiä luettaisiin enemmänkin.

M.E.Braddon - The Lawyer's Secret

Viktoriaanisen kirjailijan M.E. (Mary Elizabeth) Braddonin toisen kirjan olin aikoinaan rekisteröinyt mieleeni yhtenä 1001-kirjana jonka voisi lukea, se saa vielä odottaa kun luin nyt tämän pitemmän ja lyhyemmän novellin yhteisniteen.

She was very handsome. Her hair was of the darkest brown, her eyes grey - those large grey eyes, fringed with long black lashes, which are more dangerous than all other eyes ever invented  for the perdition of honest men.

Nimitarinassa nuori nainen, Ellinor, saa kuulla olevansa rikkaan setänsä perijä, pienellä ehdolla: sedällä on kasvattipoika Henry Dalton, jota Ellinor ei ole koskaan tavannut, mutta jonka kanssa pitäisi mennä naimisiin tai muuten perintöä ei tule. Asianhoitaja Margrave on tietysti hyvin ymmärtäväinen jos Ellinor moisesta kieltäytyy, ja näin Ellinor aikookin aluksi tehdä mutta kohdattuaan Henryn, mieltyy hän tähän ja niin soivat hääkellot, ei ehkä rakkaudesta mutta arvostuksesta.
Mutta tarinassa on salaisuuksia! ja valheita! jotka sotkevat kuvioita...

Who can wonder that the Germans are a ghost-seeing people, when it is remembered that they eat raspberry jam with roast veal?

The Mystery at Fernwoodissa nuori nainen matkaa tapaamaan sulhasensa sukua muratin peittämään yorkshirelaiseen kartanoon, mutta tarinassa on salaisuuksia! ja valheita! jotka sotkevat kuvioita...

Braddonin lajityypiksi mainitaan "sensaatio-fiktio", ja ymmärrän kyllä nimityksen. Jutut ovat monen muun aikakautensa kirjan tapaan ilmestyneet aikoinaan jatkokertomuksina lehdissä ja ovathan ne, no, aika roskaa mutta 150 vuotta vanhassa roskassa on oma kulttuurihistoriallinen viehätyksensä ja sijainti genrekartalla on aika mielenkiintoinen.

Goottilaisvaikutteet ovat varsin selvät, Fernwoodissa selvemmin mutta The Lawyer's Secretissakin on samaa: kiinnostavaa jälkimmäisessä on että lajityypistä on otettu ripaus koukeroproosaa ja byronisia henkilöitä jotka kärsivät salaisuuksista (teos viittaa suoraan sinnepäin) mutta synkkien linnojen Italiassa sijaan tarina onkin siirretty lontoolaisen kotilieden lämpöön (ja myöhemmin Pariisiin, muttei sen demimondeen). Mieleen tuli myöhempi esimerkki, Ira Levinin Rosemaryn painajainen, jossa sama temppu tehdään yliluonnolliselle kauhulle, siirretään laji "normaaliin" ympäristöön.

Braddonin verrokki-aikalaisena mainitaan Wilkie Collinsin The Moonstone, jota pidetään dekkarigenren varhaisimpiin kuuluvana edustajana, ja vähän samaa tässäkin on. Braddon ei kirjoita dekkaria, keksin kyllä hyvissä ajoin mistä tarinassa oikein on kyse ja mistä salaisuuksista tässä vaietaan, mutta silti sinne ja trillerin suuntaan tässä tunnutaan kehittyvän joskin Braddon ihan oikeasti syyllistyy siihen mistä Rinehartia syytetään, salaisuuksien pimittämisen keskeinen syy tuntuu olevan että tarina vaatii sitä, ei että se olisi henkilöiltä kauhean uskottavaa käytöstä (kyllä, naamapalmuilin näiden tyyppien kanssa).

Kirjaa voi suositella jos tuo siirtymä goottilaisesta romaanista dekkariin ja trilleriin kiinnostaa, ja ajankuva on viehättävää, vaikka noin muuten kirjallisia ansioita en kovin korkealle nosta (okei, feministisellä luennalla voi saada jotain irti miten naisen yhteiskunnallinen asema kuvataan, mutta siihenkin saattaa olla otollisempia tekstejä...)

Junat joissa luki "Leningrad - Ost-Berlin"

Bloggauksen otsikko on lainattu vastikään kuuntelemastani Tuula Amberlan laulusta, sen tunnelmin laitan nyt kokoon sosialistisen Euroopan kirjallisuuden haasteen.

Ja tulihan sitä luettua, yhteensä 23 nimikettä laskin mukaan ja edustettuina ovat niin Neuvostoliitto useamman neuvostotasavallan voimin kuin Puola, Tsekkoslovakia, Unkari kuin Bulgariakin (ja yksi britti joka vietti ison osan elämästään Neuvostoliitossa). Lajityyppeinä romaaneja, novelleja, runoja, näytelmä, lanu-kirjoja ja aikaskaalakin aivan 20-luvun alusta 80-luvun loppuun ja yksi hyppäys vielä tällekin vuosituhannelle.

Jáchym Topol - The Devil's Workshop
Miklós Mészöly - Saulus
Vénédict Erofejev - Moskova - Petuški
Miroslav Válek - Rakastelua kananlihalla / Rauhattomuutta
Ivan Krylov - Tarinoita
Juri Oleša - Kateus
Neuvostolyriikkaa 1
Maria Krüger - Punaruusun aikaan
Mati Unt - Hyvää iltaa, rakkaat vainajat
Pawel Huelle - Kuka olet, David Weiser?
Ivy Litvinov - She Knew She Was Right
Hanna Knapp - Me kolme pöhköä
Boris Vasiljev - Ja ilta oli rauhaisa
Jan Pelc - Tarinoita aikuisille
Vera Panova - Naisen sydän
Bulgarialaisia kertomuksia
Alberts Bels - Häkki
Klára Jarunková - Vaitelias veli
Boris Vasiljev - Älkää ampuko valkoisia joutsenia
Isaak Babel - Punainen ratsuväki
Fazil Iskander - Setäni arvo siitä nousee
Leonid Leonov - Heinäsirkat
Abram Terts - Oikeudenkäynti alkaa

The Devil's Workshop on se poikkeuksellinen uudempi kirja, mutta aiheensa puolesta se ansaitsi paikkansa, siinä kun kiteytyivät haasteen haasteet: miten suhtautua historiaan, erityisesti sen epämiellyttävämpiin puoliin? Jotkut haluavat siivota kaiken pois näkyvistä, käyttäytyä niinkuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan ja todisteet muusta pitää hävittää. Toiset taas haluavat mässäillä kauhuturismilla, kauhistella ja hakea äärikokemuksia, kärsimyksen tilastoja...ja jotkut elivät sen keskellä elämäänsä joka oli kuitenkin ihmisen elämä.

Vuosien varrella näitä sosialististen maiden kirjoja julkaistiin varsin suuriakin määriä, ja osa esim. Neuvostokirjallisuutta-sarjasta taisi olla kustantamoille aika pakkopullaa. Jälkipolvetkin tuntuvat olevan varsin hiljaa näistä, näitä löytyy kirppiksiltä, divareista ja kirjastojen varastoista mutta suosio, arvostus ja huomio keskittyy pienelle joukolle tekijöitä (Bulgakov, Ahmatova, Solzenitsyn...)
Myönnän että minullekin on ollut hieman vaikea lukea näiden maiden kirjallisuutta lukematta niitä nimenomaan poliittisen historian näkökulman kautta, ja näistäkin kirjoista monia luin pienen etäisyyden päästä, vaikka aika monessa aika ja paikka oli lopulta varsin epämääräinen häivähdys taustalla ja henkilöt ja tarinat sinänsä univeraaleja. Ja tietysti aika ja paikka vaikuttavat paljon, kun poliittinen liikkumavara on heilahdellut rajustikin: Neuvostoliitossa kirjoitettiin hyvin eri tavalla 20-, 40-, 60- ja 80-luvuilla, samoin muualla, ja osa kirjoista julkaistiin vain ulkomailla...

Hengessäkin on paljon vaihtelua. Bulgarialaisia kertomuksia -kokoelman esipuheen ja joidenkin novellivalintojen aatteen palo kävi jo huvittavaksi, Olešan ja Leonovin kirjoja leimaa myös poliittisuus vaikka asenne onkin hieman ambivalentti, Panovan ja Vasiljevin realismissa on tarkasti punnittua idylliä ja traagisiakin sävyjä, Iskander on jo ironinen ja Erofejev, Pelc ja Terts ovat kaikki hyvin riehakkaita satiirikkoja.
Nuortenkirjat (Krüger, Knapp, Jarunková ja Iskanderinkin voi ka tähän joukkoon laskea) ovat näistä universaaleimmat, ne heijastavat ehkä maantieteellistä miljöötään mutta noin muuten lapsuudenkokemuksissa on aika paljon yhteistä kaikkialla, tapahtui aikuisten maailmassa mitä tahansa...mutta aika monessa muussakin ihmiset olivat yleensä tunnistettavia ja näiden kokemukset ymmärrettäviä ja jaettavia, niinkuin muussakin kirjallisuudessakin, myös nykyaikana.

Onko outoa jos temaattisen haasteen lopputulokseksi päätyy toteamaan että haasteeseen luettu kirjallisuus on lopulta aika lailla samanlaista kuin kaikki muukin kirjallisuus?

Tietysti osa kirjoista oli parempia, osa huonompia. Jos pitäisi suositella noista lukemistani niin omiksi suosikeikseni nousivat yllämainitun Topolin ohella Krügerin, Huellen ja Belsin kirjat ja tuo ensimmäinen Vasiljev.
Ja jäi halu lukea enemmänkin alueen ja ajan kirjoja, ainakin niitä Neuvostolyriikkaa-antologioita olisi voinut enemmän ja jotain muuta Leonovilta ja lisää tsekkejä ja puolalaisia jajaja...(kirjamessuostoksiin kuului jo pari teosta eli aihe ei tule katoamaan blogista)

Edit: Ennen haasteen alkua blogattua relevantteja kirjoja:

Ulrich Plenzdorf - Nuoren W:n uudet kärsimykset

Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt

I. Grekova - Leskien laiva

Václav Havel - Largo desolato

Jaroslav Seifert - Ruttopylväs

Josef Škvorecký - Luutnantti Borůvkan murheet

Václav Havel - Temptation

Ludvík Vaculík - Marsut

Josef Škvorecký: Ihmismielten insinööri

Slawomir Mrozek - Elefantti

Zbigniew Herbert - Kyynelten teknologiasta

Wisława Szymborska - Ihmisiä sillalla

Hannu Launonen & Béla Jávorzsky (toim.) - Yhteisessä sateessa

Danilo Kiš - Puutarha, tuhka

Danilo Kiš - Varhaisia suruja

Meša Selimović - Dervišši ja kuolema

Miroslav Válek - Kosketuksia

Kari Klemelä & Jouni Inkala (toim.) - Marsipaania: Slovenialaista nykyrunoutta

 

Runoudesta, romaanista ja post-romaanisesta ajasta

Finlandia-romaanihegemonian ehdokkaiden julistusta odotellessa palaan vielä vähän aiheeseen jota pyörittelin jo hieman Bob Dylanin Nobel-palkinnon aikoihin ja jota Kyösti Salovaara käsitteli laajemmin, ja josta tuli myös kirjamessuilla juteltua ja havainnoitua.
Ajatukseen, että ehkä kirjallisuuden voimasuhteissa tullaan näkemään jatkossa voimakkaampaa siirtymää pois romaanista kohti runoutta. Julkaistavien runokirjojen määrä ja huhujen mukaan myös laatu on korkealla, ja perinteisten kirjojen ohella myös runojen esittäminen tuntuu olevan enemmän pinnalla, musiikkilyriikoiden ja runouden erot hämärtyvät (Bob Dylanin ohella pitää nyt tietysti mainita Paperi T) ja lavarunous, poetry slamit yms on esillä, ja kirjamessuillakin Pekka Kytömäki oli runojukeboksina bloggaajapisteellä: runo ei ole vain teksti, runo on tapahtuma.
Epäilemättä näitä on aina ollut jossain määrin mutta kun näin mistäänmitääntietämätönkin bloggaaja alkaa näitä havaita nykyajassa eikä vain satojen vuosien takaisessa menneisyydessä niin jotain crossoveria on tapahtunut.

Samoin Kytömäellä oli mukana joitain aiempaan runotapahtumaan liittyviä postikortteja, ja pian pisteellä kävi myös Avattava-runokirjepalvelun edustaja. Vaikka korttirunot ovatkin myös ikiaikainen, tosin ei kovin arvostettu, käyttörunouden muoto, niin mieleen tuli että eihän asian tarvitse olla niin, muoto ei suoraan sanele sisältöä ainakaan nykyisessä suht yksinkertaisen digipainatuksen ajassa eikä ole syytä olla olematta kunnianhimoinen tai vaativa myös korteissa ja kirjeissä.
Ja toisaalta käsintehdyt julkaisut joissa jokainen kappale on uniikki artefakti, kuvarunot yms liikkuvat perinteisestä tekstijulkaisusta toiseen suuntaan...

Kuten mm. tekijäoikeuskeskusteluissa on todettu, yksittäinen runo on kokonainen taideteos ja huomattavasti tiiviimpänä pakettina se taipuu myös moneen formaattiin huomattavasti jouhevammin kuin romaani: monenkokoisena ja -näköisenä kirjana, paperiarkkina, suullisena esityksenä, klikattavana YouTube-linkkinä...Ehkä runouden tarjoamat innovaatiot eivät rajoitu kieleen (tai nykyrunoudessa ehkä eivät edes ole siellä) vaan julkaisumuotoon, missä muodossa, millä välineillä ja miten taideteos välittyy tekijältä kokijalle.

Ehkä kirja esineenä on kirjallisuuden rajoite (lasken tässä myös e-kirjan esineeksi, vaikkakin aineettomaksi), ja sellaisena haastettava. Vaikka arvostaisikin sitä kirjallisuutta, joka kirjoina ilmestyy...(tämä liittyy muuten myös vaikkapa #pojatkinlukee-keskusteluun ja lukemisen eri muotoihin, josta on ollut juttua niin tässä blogissa kuin vaikkapa kirjamessuilla).
Runous tekee tätä, pystyykö romaani seuraamaan perässä? Ehkä ei, ehkä palaamme 1700-luvun tilanteeseen.
Tosin kirjamessuilla tuli myös keskustelussa nostettua esiin pohdinta josko jatkokertomukset palaisivat taas muotiin, siinä formaatissahan huomattava osa 1800-luvun romaaneista aikoinaan julkaistiin, Dickensista Dostojevskiin, ja joka julkaisumuotona tuntuisi sopivan digilevittämiseen oikein hyvin, ja vähän tällaista ratkaisua toteuttaa jo Osuuskumma-kustantamo Kummalinnun munillaan...mutta tuntuu että tuolla saralla on vielä paljon kehitettävää.

Tosiasiahan on että tässä vielä spekuloin ja arvailen urakalla, romaani voi varsin paksusti ja tulevat Finlandia-romaaniehdokkaat kyllä tulevat dominoimaan kirjallisuuden näkyvyyttä. Mutta silti tuntuu että "kirves on pantu jokaisen puun juurelle" ja "I for one welcome our new poetry overlords".

Abram Terts - Oikeudenkäynti alkaa

 

Tämän suomennoksen ilmestyessä 1960 (suomennos Juhani Konkka) ei ollut vielä tiedossa kuka salanimen Abram Terts taakse kätkeytyy; Andrei Sinjavskin kirjoittajuus selvisi vasta 1966 ja seuraavat seitsemän vuotta Sinjavski vietti työleirillä.

Karlinskin pitkä varjo hypähteli japanilaisten etsausten keskellä. Kädet heilahdellen se kiipesi kattoon asti. Ja kumosi.
- Ei voida sallia, että koko maailma tuntee. Joko-tahi. Marxismi, nihilismi. Fraktio, aktio. Kallistuma vasemmalle, kallistuma oikealle. Uhrit ovat välttämättömiä. Suuren päämäärän vuoksi. Nimeen. Tavoite, tavoite, tavoite.
- Hyvä päämäärä vaatii myös hyviä keinoja, puolustautui Katja heikosti.
Karlinski vimmastui: tuo hiljainen kala ei vielä edes kunnolla tiedä, miten lapset syntyvät, mutta pohtii jo tärkeitä asioita, kuvittelee olevansa Sofia Petrovskaja.

Eletään Neuvostoliitossa Stalinin loppuvuosien aikaan (vaikka Suuresta Johtajasta ja Isännästä ei nimellä puhutakaan), ja yleinen syyttäjä Globov valmistelee juttua gynekologi Rabinovitšia vastaan laittomista aborteista, kun käy ilmi että myös Globovin oma vaimo Marina on hankkinut abortin, hän kun ei lasta halua. Perhe rakoilee muutenkin, Marinalla on rakastaja toisaalla ja Globovin poika Serjoža on nuoresta iästään huolimatta koonnut joukon tovereita suunnitelmanaan maailmanvallankumouksen edistäminen, ja moista trotskismiakaan ei tietenkään katsota hyvällä...

Kirja on luonteeltaan satiiri ja sellaisena sitä ei tietenkään Neuvostoliitossa julkaistu, mutta yhteiskunnallisten satiirien tapaan se on myös oman aikansa lapsi, ephemera-kirjallisuutta jota ei varmaan odotettukaan tulevan luetuksi yli 50 vuotta myöhemmin erilaisessa ympäristössä. Riemukkaita osioita tässä toki on (tuo ylläoleva sitaatti jatkuu ja venyy hienoksi Stalin-kielen parodiaksi) mutta aika paljon myös sellaista joka ehkä ei auennut eikä ollut ehkä tarkoituskaan.

Tavallaan tuossa ehkä on laajemminkin neuvostokirjallisuuden jälkitarkastelun ongelma, aatteellisesti pitää tietysti paheksua kommunistista järjestelmää ja näin ollen kaikkia sen virallisesti hyväksyttyjä edustajiakin, ja sympata niitä kapinallisia, samizdatia yms., mutta näissä taas taitaa aika suuressa osassa olla parasta-ennen-päiväykset, tekstit kirjoitettu kommentoimaan juuri sen hetkisiä yhteiskunnallisia tilanteita ja aika harva on kirjoitettu tulevaksi klassikoksi...

Niin. Kun katselin hieman kirjan ja kirjailijan taustoja niin esiin tuli että 50-60-luvun vaihde, Stalinin kuoleman jälkeen, oli hieman vapaampaa aikaa mutta Sinkovskin oikeudenkäynti aloitti taas kylmemmän kauden Brežnevin johdolla: tosin oikeudenkäynti ilmeisesti sai aikaan myös toisinajattelijoiden kollektiivisempaa liikehdintää...eli perintönä ei ollenkaan huonoimmasta päästä.

Vielä olisi yksi tai kaksi kirjamessuostosta hyllyssä jotka Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen sopisivat, mutta taidan suosiolla jättää ne myöhempään aikaan, todistusaineisto on kasassa ja laadin koontipostauksen lähipäivinä.