Toisaalla pohdittiin sitä onko Tommi Melenderin Antiaikalainen kirjablogi, julkaisu vai mikä ja millä perusteella. Ja mieleen tuli myös aikaisemmin vähän samasta aiheesta vellonut keskustelu jossa Maaria Pääjärvi käytti kritiikistä hyvin laajaa määritelmää, sisällyttäen siihen kaikki taidearvostelman muodot, siis myös mutuhuttuilevat amatööribloggaajat; jotkut toiset käyttivät kritiikistä rajallisempaa määritelmää ja tämä johti siihen että keskustelijat puhuivat hieman toistensa ohi (en nyt löytänyt tarkkaa keskustelua kun en oikein etsinytkään).
Vaikka toki onkin hienoa että ihmiset määrittelevät positioitaan ja niistä käytettäviä termejä omien mieltymystensä mukaan, ja osa on epäilemättä jo kyllästynytkin tämän aiheen puintiin, niin itseäni ainakin aiheen teoreettinen pyörittely vielä huvittaa, mutta moinen toiminta vaatii hieman tarkennuksia mitä milläkin termillä tarkoitamme. Luonnontieteilijä tykkää eksakteista termeistä silloinkin kun ne ovat runoilijalle kauhistus.
Ja kun Aleksis Salusjärvi totesi sekä taiteilijoiden että kriitikoiden molempien pyrkivän kehittämään taidetta paremmaksi, niin samaan tapaan sekä kriitikot että mutuhuttuilijat pyrkivät kehittämään taidearvostelmaa paremmaksi (ja tätä kautta myös taidetta).
Taidearvostelmalle tuli mieleen mahdolliseksi analogiseksi malliksi yleinen kivilajimineraali plagioklaasi. Plagioklaasi on itse asiassa kahden mineraalin, albiitin (NaAlSi3O8) ja anortiitin (CaAl2Si2O8) seos ja esiintyy luonnossa täydellisenä sarjana lähes puhtaasta albiitista lähes puhtaaseen anortiittiin, mutta näiden kahden suhteesta riippumatta kaikki nämä seokset ovat plagioklaasia. Toki näillä seoksilla on hieman erilaisia ominaisuuksia (mm. sulamispiste muuttuu koostumuksesta riippuen) ja myös välimuodot ovat nimettyjä (esim. plagioklaasi jossa on 10-30% albiittia on nimeltään bytowniitti) mutta plagioklaasia on silti mielekkäintä tarkastella seossarjana.
Kuva 1: Plagioklaasin sulamispiste anortiittipitoisuuden funktiona
Samaan tapaan taidearvostelmaa (päätin nyt käyttää tätä yleisterminä kaikelle sellaiselle avioinnille joka tehdään taideteoksesta) olisi mielekästä tarkastella kahden osatekijän sekoituksena. Toista kutsumme tässä kritiikiksi, eli arvostelmaksi jonka keskeisin päämäärä on sijoittaa tarkasteltava teos oman taidealansa ja tarpeen mukaan myös lähialojen kontekstiin. Toista osatekijää voidaan nimittää vaikka lukupäiväkirjaksi tai mutuhutuksi, jossa teosta tarkastellaan osana kokijan elämää ja henkilökohtaista kokemusta maailmasta.
(jos joku keksii paremmat termit, saa ehdottaa).
Todellisuudessa kumpaakaan osatekijää ei taida esiintyä aivan puhtaana, lähimmät esimerkit kritiikistä löytyvät ehkä akateemisen tutkimuksen piiristä ja puhtaat lukupäiväkirjat saattavat pysyä pöytälaatikoissa, median (niin perinteisen kuin sosiaalisen nettimedian) sisältönä puhutaan käytännössä aina sekoituksista. Lehtikritiikit ovat aina tekijänsä näköisiä ja lukupäiväkirjassa esitetään myös neutraaleja huomioita käsiteltävästä teoksesta ja usein pyritään laajentamaan oma kokemus laajemmin ymmärrettäväksi.
Perinteisesti julkisessa taidearvostelussa on ollut selkeä painotus korkeaan kritiikki-osuuteen (kr%>50) mutta sosiaalinen media, erityisesti yksityisten lukijoiden kirjablogit, ovat tuoneet julkisuuteen ja taidearvioinnin kentälle myös vahvasti lukupäiväkirjamaisuuteen kallistuneet tekstit ja keskustelut. Mitään selkeitä rajoja ei tässä kuitenkaan ole, kussakin mediassa julkaistut tekstit levittäytyvät laajalle skaalalle ja jopa yksittäinen kirjoittaja saattaa joskus painottaa yhtä suuntaa, joskus toista. Esitän arviona kuitenkin suunnilleen seuraavanlaista painotusta:
Kuva 2: Arvio kritiikkipitoisuuden esiintymiselle eri medialajeissa.
Päällekkäisyyttä koostumuksissa esiintyy riippumatta mediasta joten tässä mielessä perinteisen median kriitikoiden ja bloggareiden välillä ei ole kovin mielekästä tehdä suurta kahtiajakoa, julkaisualusta ei yksinään paljasta tekstityyppiä. Voi kuitenkin pohtia lisääkö sosiaaliselle medialle tyypillinen keskustelevuus automaattisesti henkilökohtaisuutta ja lukupäiväkirjamaisuutta ja miten käy nykyisen perinteisen median kriitikon tämän siirtyessä toisenlaisiin medioihin (olettaen että nykyinen kehitys ja päivälehtien taidearvostelujen määrän suppeneminen jatkuu).
Jokainen voi kuitenkin pohtia mihin kohtaan seossarjaa arvioinnissaan asettuu ja onko nykyiseen asemaansa tyytyväinen.
Jos oikein kunnianhimoiseksi ryhtyisi niin seossarjaa voisi laajentaa myös useammalle akseleille: jos taidearvioinnissa on myös omia taiteellisia pyrkimyksiä (niinkuin esim. Tommi Melenderillä ymmärtääkseni jossain määrin on) niin kritiikki-lukupäiväkirja-taideteos-kolmio olisi mahdollinen. Tai kritiikki-lukupäiväkirja-kaupallisuus-kolmio (ja tietysti näiden yhdistelmätetraedri).
11 kommenttia:
Kirjabloggaaminen ei valu mihinkään kirjoituskoneajan kirjallisuuskäsitteistön kategoriaan jäännöksettä, vaikka monet haluavat sen ahtaa niihin. Sille ei ole kategoriaa. Kun kulttuurissa ei ole lopulta kyse yhteisöstä tai osallistumisesta vaan identiteeteistä ja reviireistä, etabloituneet toimijat tuntevat tarvetta räksyttää ja kusta jaloille.
Olen yrittänyt keksiä, mihin suuntaan oman kirjabloggaamisen pitäisi kehittyä nimenomaan bloggaamisena, jos tätä meinaa jatkaa. Mikä on hyvä blogiteksti? Ovatko yritykset kehittää kirjablogia tekstinä askelia Oikean Kritiikin suuntaan vai onko tässä mahdollisuus säilyttää asiantuntemattomuuden sädekehä?
Paljon parjatut arvostelutkin Amazonissa ovat parhaimmillaan kehittymässä sketsien suuntaan. Ne kuitenkin vaativat itselleen juuri Amazon-arvostelun kontekstin.
Ihan sattumalta varmaan hauskan nimisestä kivilajista puhuminen kuulostaisi minun palstani yhteydessä liioitellulta? Mutta jauhelihoja on myös monenlaisia sekoitteita ja niistä pyöriteltyjä lihapullia ei välttämättä mausteitten aromien alta erota toisistaan. Ehkä minun palstallani on kuitenkin sellainen jukurimielinen värinä, että sika-pässinkivesjauhelihani erottuu. Eikä suinkaan välttämättä aina edukseen.
Kadunkohan minä vielä tätäkin kommenttia?
Hirmun hauska ja inspiroiva postaus. Me like.
Mietin kyllä, että ei liene olemassa 100 %:sta kritiikkiä. Tuskin edes siitä päästään konsensukseen, että mitä kirj.kritiikki on.
Tykkään miettiä tällaisia juttuja, koska tiedostamattomastikin mietiskelen jatkuvasti, millä linjoilla jatkaa omassa blogissani. Sen verran tiedän, että jonkunasteista analyysiä tulee varmasti omissa jutuissa olemaan jatkossakin. Tämäkin on tavallaan huono asia niiden blogini lukijoiden kohdalla, jotka eivät vielä itse ole lukeneet teosta, josta kirjoitan.
Jatkan pohtimista. Kiitos tästä HD. Riemastutti lukea.
Nuo Amazonin arvostelut vaatisivat sen taideteos-akselin, alkavat irtautua tässä esitetyltä akselilta...samantyylisiä olen nähnyt muillakin vastaavilla foorumeilla ja on blogeissakin ajoittain nähty vähän samansuuntaisia juttuja (mm. kirjabloggauksen kirjoittaminen näytelmäksi).
Tuolla tekstissä linkittämässäni Ompun blogin kommenteissa mainittiin myös valtavirran ja amatöörien undergroundin suhde, mikä on epäilemättä yksi huomionarvoinen asia. Ja voisi sanoa jo nyt että blogit ja muu some ovat jo nyt ainakin karnevalisoineet taidearvostelmaa, "he" voivat kantaa raskasta sivistyksen viittaa ja me voimme tehdä kärrynpyöriä ympärillä ja puhallella pilleihin :)
Mutta joo. Kuten yllä käy ilmi niin suhtaudun jossain määrin myötämielisesti kategorisoimiseen kunhan se vain on totta, eli jos ei sovita olemassaoleviin kategorioihin niin sitten pitää tuoda lisää muuttujia että löytyy uusia sopivampia kategorioita. Ja ehkä vanhoihin kategorioihin sulavasti sujahtaneet henkilötkin voivat löytää uusia juttuja, jos eivät ole liian ihastuneita nykyiseen identiteettiinsä ja reviiriinsä.
Hyvän blogitekstin luonnetta olen myös miettinyt, ja miten kehittyä jos kehityttävää on. En katso että automaattisena tavoitteena olisi suuntaaminen Oikean Kritiikin suuntaan koska täällä mutujuttupuolellakin on ansionsa.
Plagioklaasiesimerkistä, ei voida sanoa että bytowniitti (An80%) on huonompaa tai parempaa kuin oligoklaasi (An20%), niillä on erilaisia ominaisuuksia ja johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen toisen voi sanoa olevan parempi kuin toinen.
Mietin tuossa että millainen olisi oikein mutuhuttuinen arvostelma, se voisi mennä jotenkin näin: "Rakas päiväkirja, tänään luin Louis Aragonin Baselin kellot. Se toi mieleeni sen miltä isoäitini näytti juodessaan kahvia. Neljä tähteä." Pöytälaatikossa pidettävässä lukupäiväkirjassa tuo voi olla hyvinkin toimiva muistiinpano, ja tuollaisia näkee jonkin verran myös vaikkapa Librarythingissa tai Goodreadsissa mutta muuten julkisessa keskustelussa tuo on kyllä kovin kryptinen...
Samaan tapaan toinen ääripää on myös hyvin vaikeasti dekoodattava yleisessä keskustelussa, julkinen keskustelu käydään näiden välillä mutta katson että jokainen voi etsiä itseä (ja julkaisijaa, jos ei ole oma nyrkkipajansa) miellyttävän sijainnin jatkumosta.
Itse voisin nostaa blogiarvostelman ideaaliksi suunnilleen 10<kr%<60 -alueen, siinä on tiettyä spontaaniutta ja siloittelemattomuutta ja on luonteeltaan ehkä keskustelevampaa. Kun taas esim. printtimediassa huippualue voisi olla 40<kr%<90, niille sopivampaa on hiotumpi ja punnitumpi tyyli joka voidaan ottaa "viimeisenä sanana". Tietysti tuossa pitäisi ottaa huomioon myös muita tekijöitä, printtimediat ovat kaupallisia yrityksiä joiden lukijamäärät liikkuvat tuhansissa, eli joutuvat automaattisesti ottamaan ainakin hieman kaupallisuuden huomioon ottavan linjan, kun taas bloggaaja voi vapaasti olla niin obskuuri kun huvittaa ja tyytyä vaikka pieneen kultistiseen lukijakuntaan.
Mutta yksi reflektoitava kohta olisi että kirjoitanko minä itse tai kirjoittavatko muut eri tavalla eri asioista. Vaikuttaako julkaisualusta itsessään kirjoituksen luonteeseen? Entä akateeminen koulutus? Vaikuttaako koulutuksen ala? Entä ammattilaisuus?
Kirjoitanko eri genreistä tai lajityypeistä eri tavalla? Entä hyvistä ja huonoista? yms yms.
Nuo samat kysymykset voisi esittää tietysti myös lukijalle, mitä lukija etsii blogista tai sanomalehdestä tai lastenkirjasta tai spefistä...
Kehittyminen bloggaajana vaatinee itsereflektiota siinä miten kirjoittaa ja tietysti myös muiden kirjoittajien seuraamista ja tyylillistä hahmottamista. Ja voi halukkuutta kokeilla rikkoa rajojaan vaikka voikin myös todeta olevansa tyytyväinen omaan positioonsa.
Mutta kun ei ole päätoimittajaa niin kehityksen pitää tulla itsestä, ei ulkopuolisesta sanelusta että mitä kirjablogien pitäisi olla.
Plagioklaasi päätyi omaksi analogiaksi kun olen tuijotellut vaikka noita sulamiskäyriä ihan tarpeeksi, mutta joo, jauheliha toiminee samalla tavalla :)
Ja joo, blogin tyyli näkyy tietysti ja hyvä että näkyy. Vaikka oikeastihan sama kirjoittaja voi kirjoittaa hyvinkin erilaisia tekstejä fiiliksestä ja aiheesta riippuen, minunkin jotkut lyhyet ryöpsähdykseni täällä ovat yhdellä laidalla ja jotkut vähän mietitymmät aiheesta jonka tuntee paremmin taas toisella laidalla...
Ja toki varmaan tapahtuu myös orgaanista kasvua, luonnostaan siirtyy johonkin suuntaan. Luulen esim. että nämä kirjoittamani runopostaukset ovat ainakin hieman valuneet vähän korkeammalle kritiikkiprosentille ihan vaan koska olen lukenut enemmän runoutta ja valmius tarkastella runoa runouden piirissä on pikkuisen kehittynyt.
Makustelin noita sanoja kritiikki ja lukupäiväkirja. Minusta niiden väliin sijoittuu sopivasti neutraali sana kirja-arvio, jossa on hippunen enemmän henkilökohtaisuutta kuin kritiikissä ja ehkä enemmän analyysiä kuin lukupäiväkirjassa. Minusta viralliset kriitikot, esim Hesarissa, ovat kyllä hyvin koulutettuja ja kovassa kilpailussa hioutuneita, arvostan ja luen. Myös bloggareissa on paljon lähes ammattikirjoittajia, mutta myös omaäänisiä kotikutoisempia. Kiva poimia erilaisia kukkia.
Sekoitin tuossa tekstissä vähän termejä kun puhuin yhtäaikaa sekä taidearviosta yleensä että tarkemmin kirjallisuudesta.
Jos tämä julkaistaisiin printtimediassa niin olisin hionut tarkemmin :)
Eli kun kirjallisuudesta puhutaan niin pidän kirja-arviona kaikkea puhtaasta päiväkirjamaisuudesta puhtaaseen kritiikkiin, mutta käytännössä kirja-arvio on aina sekoitus noita kahta, henkilökohtaisuutta ja analyysia. Kirjoittajasta ja tekstistä sitten riippuu missä suhteessa noita annostelee, ammattikriitikot (vaikka tarkalleen sellaista ryhmää ei taida enää Suomessa ollakaan, kuten Suvi Ahola totesi) usein suosivat analyyttisempaa puolta ja blogeissa näkee enemmän tätä henkilökohtainen/maailmankokemus-puolta, vaikka mitään tarkkoja rajoja tai vastakkainasetteluja ei voikaan asettaa.
Ja sanoisin että kun ymmärtää oman asemansa jatkumossa niin on myös helpompi arvostaa muita, erilaisia tapoja tehdä asioita. Arvostan toki esim. Hesarin kriitikoita vaikka/koska en itse osaa enkä ehkä edes halua tehdä sellaista. Ja toisaalta he eivät ehkä halua tai osaa kirjoittaa niinkuin minä :)
Hauska juttu - saattaa pistää ajattelemaan!
Perimmäinen probleema virittäytyy ehkä siihen ettei kukaan oikeastaan "tiedä" mitä se "kritiikki" on tai että kenelle se kirjoitetaan. Kirjailijat haluavat että heille, lukijat että meille tai sitten kukaan ei halua mitään eikä kirjoiteta kenellekään.
Ja onko mutuhutun kohde ja tarkoitus sen selkeämpää? Sillä eikö päiväkirjojen tarkoitus ole olla "salaisia"? Mitä tarkoittaa julkinen päiväkirja? Olen juuri askarrellut Paavolaisen parissa - oliko Synkkä yksinpuhelu päiväkirja vai "päiväkirja"? Viisastelua etukäteen vai jälkikäteen?
Julkinen päiväkirja tekee kuitenkin käytännössä aina myönnytyksiä yleisölle.
Vaikka kirjoittaisi ensisijaisesti itselleen, niin julkaiseminen tarkoittaa automaattisesti potentiaalisen yleisön huomioonottamista, ja silloin pitää ainakin vähän harkita mitä sanoo ja toisaalta on pakotettu avaamaan hieman kaikkein epäselvimpiä ilmaisujaan vaikka itse ne tajuaisikin (jos tajuaisi...ihan vaan täällä blogissakin on joitain vanhempia postauksia joissa vilisee jotain tosi outoja lauseita ja pitää miettiä mitäköhän minä oikein olen niillä tarkoittanut ja ajatellut...miten te muut oikein saatte mitään selvää minun teksteistäni, en tiedä)
Mutta tuo "päiväkirjan kuuluu olla salainen"-ajatus on usein hyväksytty mutta selvästi myös kyseenalaistettavissa: julkinen päiväkirja on päiväkirja siinä missä salainenkin (edellyttäen että se on todella kirjoitettu päiväkirjana eikä minään "kirjoitan jälkeenpäin muistoni päiväkirjan muotoon") vaikka se tyyliltään hieman eroaisikin salaisesta. Ja sosiaalinen media on selvästi yleistänyt lajityyppiä vaikka sitä jotkut ovat epäilemättä aiemminkin harrastaneet.
Hyvä juttu, hienoa pohdiskelua. Tulitkohan aloittaneeksi uuden tieteenhaaran: taidearvostelman kvantitatiivinen tutkimus.
Aloitellaan näin semikvantitatiivisesti, eli pystytään ehkä asettamaan tekstejä jonkinlaiseen järjestykseen akselilla.
Sitten aletaan suunnitella metriikkaa jolla voidaan määrittää kunkin tekstin kr%, jonka jälkeen lehdetkin voi ilmoittaa että nyt tarvittaisiin arvostelu jossa kr% on 60-80 ja seuraksi vaikka kolumni välillä 30-50. Ja Kotimaisten kirjablogien listassa olisi jokaisen blogin yhteydessä mainittu blogitekstien kr%-jakauma niin löytäisi paremmin haluamaanlaisia tekstejä.
Joo, kuulostaa pikkuisen pelottavalta.
Lähetä kommentti