Louis Aragon - Baselin kellot

Huoh. Louis Aragonin teos ei ollut mitenkään nopeatempoinen kirja, luin 350 sivun kirjaa pienissä pätkissä parin kuukauden ajan kun on varsin raskasta tekstiä enkä mitenkään valtavasti pitänytkään...muttei halunnut keskenkään jättää kun jotenkin tästä löytyi myös mielenkiintoisia osuuksia (osittain ajoittain perverssistä viehtymyksestä vanhempaan tendenssikirjallisuuteen mutta muutenkin).
Ja myös koska luin tätä Librarythingissa käynnissä olevaan lukuhaasteeseen, tarkoituksena on ryhmänä lukea koko "1001 Books You Must Read Before You Die"-lista läpi, ja aika hyvin ollaan edistytty vaiheeseen jossa viimeisissä valinnoissa alkaa olla "taking one for the team"-henkeä mukana: ainakaan tämä ei ole Gertrude Steinin The Making of Americans. Alunperin vuonna 1934 julkaistun ranskalaisen kirjan suomipainos vuodelta 1964 (suomentajat Johanna ja Matti Pyhälä) löytyi Pasilan kirjavaraston uumenista (kun taas englanniksi tämä on ilmeisesti vielä vaikeampi löytää ja näin ollen suuren osan ryhmäläisistä tavoittamattomissa).

Hidas lukutahti ei mitenkään helpottanut lukemista, koska henkilöitä on aika paljon ja loppupuolella oli jo alkanut hämärtyä suuresta osasta että kukas olikaan kuka. Mutta koska kirja vilisee myös viittauksia Ranskan ensimmäistä maailmansotaa edeltävään politiiseen tilanteeseen (aihe josta voin sanoa että en tiedä oikeastaan mitään) mainiten järkyttävän määrän henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia nimiltä niin en varmaan olisi kuitenkaan pysynyt koko ajan kärryillä...

Niin, lajityyppinä on sosialistinen realismi jossa oli toki mukana annos satiiria. Kirja kertoo kahdesta porvarisnaisesta päätyen lopulta hylkäämään molemmat ja nostaen lopuksi ihanteeksi sosialistisen työläisnaisen, modernin ja puolueen emansipoiman naisen (ja ei, tätä ei ilmaistu lainkaan tätä hienovaraisemmin, tuon sanoo viimeinen sivu monisanaisemmin ja värikkäämmällä retoriikalla).

Ensimmäinen osa, Diane, suorastaan tihkui ironiaa. Diane ei itse edes juuri päässyt ääneen vaan ääninä oli tämän perhe jonka tavoitteena oli hankkia Dianelle varakas mies (vaikka Diane ei olekaan mikään tahdoton nukke). Ei jäänyt epäselväksi onko porvari loinen, vaikka itse Dianea kohtaan tässä on ehkä annos säälittelyä, yhteiskunta tekee naisesta kurtisaanin.

Toinen päähenkilö, Catherine, oli itse asiassa varsin mielenkiintoinen tapaus ja keskiosuus oli kirjan parasta antia. Catherine on äitinsä ja vanhemman sisarensa kera georgialainen immigrantti joka liikkuu Ranskassa seurapiirien reunoilla, hyvin "julkisivu säilytetään vaikka rahaa ei ole"-perhe. Äiti koulii vanhempaa sisarta hankkiutumaan Dianen tapaan hyviin naimisiin ja jättää Catherinen vähälle huomiolle. Catherine kasvaa nuoreksi naiseksi, älykkääksi mutta ulkopuoliseksi, ja alkaa liikkua anarkisti- ja sosialistipiireissä. Itse hän tulee ehkä paremmin toimeen anarkistien kanssa mutta kohtaa erään kerran sosialistisen Victorin, jonka kautta siirrytäänkin sitten kuvaamaan pieteetillä Pariisin taksinkuljettajien lakkoa 1911-12. Lakko jatkuu kuukausia koetellen kaikkien, myös lukijan, hermoja.
Ja lopulta Catherine, vaikka onkin porvarillisesta taustastaan huolimatta oikealla tiellä, ei pääse täysin irtautumaan tämän riistävän yhteiskunnan säännöistä.

Ja lopulta sitten Clara, moderni työläisnainen puhuu Baselin sosialistisessa kongressissa vuonna 1912 ja hänessä naisen yhteiskunnallinen ongelma on ratkaistu, hänen kohdallaan naisen yhteiskunnallinen ongelma ei eroa miehen ongelmasta. Ettäs tiedätte.

Kirja ei ole kirjallisesti ansioton, mutta vaatii tendenssikirjallisuuden sietokykyä (tai jopa siitä nauttimista) ja silloinkin tämä on raskas. Ennemmin sanoisin että tämä kirja on nielaissut paremman noin parisataasivuisen kirjan, päähenkilönä Catherine, ja huomattavasti yksinkertaistetulla lakkokuvauksella.
Enkä odota että tästä oltaisiin kovin lähiaikoina ottamassa uusintapainoksia, taitaa nykyvasemmistokin tällaista vierastaa...