Leonora Eyre on ah niin elegantti ja tyylikäs lontoolaislady, joka on järjestänyt elämänsä hyvin miellyttäväksi ja jolla lisääntyvistä ikävuosista huolimatta on riittänyt suosiota seurapiireissä ja miellyttäviä herrasmiehiä ihailijoina. Kerran huutokaupassa hän sattuu kohtaamaan kuusikymppisen antiikkikauppiaan Humphrey Boycen ja tämän parikymppisen veljenpojan Jamesin, joka myös opettelee ammattiin. Tästä kohtaamisesta seuraa nopeasti ystävyys sivujuonteella: Humphrey haluaa Leonoran, Leonora haluaa Jamesin, mutta mitä James haluaa?
Tätä kolmiota maustaa Pymille hyvin sopiva joukkio mainioita sivuhahmoja ja juonenkäänteitä joissa juodaan teetä ja ollaan näyttämättä suuria tunteita.
Leonora ei päähenkilönä ole ihan tyypillinen "excellent woman", monella tapaa varsin ärsyttäväkin itsekeskeisyydessään, viileydessään ja ylenkatseessaan, mutta on kuitenkin Barbara Pymin kirjan henkilö ja sellaiselle luvassa on tietty määrä lämpöä ja ymmärrystä mutta myös hienovaraista ironiaa ja on turha odottaa että kohtaloa olisi mitenkään sentimentalisoitu (kirjailija on saanut oman määritteensä, "Barbara Pym moment" on "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position.")
Ja tätä riittää kyllä, kun on niin paljon helpompaa hyväksyä tietty arkinen banaalius ja juoda kuppi teetä.
Oma ironinen tasonsa tulee myös kirjoitusolosuhteista: kuuden suhteellisen hyvin menestyneen kirjan jälkeen tätä edeltävä ja tämä kirja alunperin hylättiin koska kustantaja piti Pymin tyyliä vanhanaikaisena, ja niinpä tämä odottikin julkaisua pöytälaatikossa vuosia (tuli kuitenkin julkaistuksi kirjailijan uudelleenlöytämisen jälkeen 1978, onneksi muodit muuttuvat).
Ja tällä kertaa koomisuus onkin huomattavan hienovireistä ja vähän traagistakin, vähän kuin Austenin Viisasteleva sydän verrattuna Ylpeyteen ja ennakkoluuloon.
5 kommenttia:
Onko niin, että tuolta tekijältä on suomennettu vain Syksyinen seurue, kun muuta ei tule mieleeni.
Tämä(kin) kuulostaa mielenkiintoiselta. Tällaiset vähäeleiset ja osoittelemattomat romaanit tarjoavat yleensä herkullisia hetkiä.
Joo, Syksyinen seurue ilmestyi 80-luvulla eikä sitten mitään muuta. Olen kyseistä kirjaa yrittänyt metsästellä divareista mutta eipä ole vielä vastaan tullut...eli jos enemmän haluaa lukea niin englanniksi.
Vähän samatyylisiä brittisuosikkejani on myös käännetty aika satunnaisesti, Muriel Sparkilta yksi kirja, Elizabeth Bowenilta ja Taylorilta kummaltakin muutama mutta joskus 50-60-luvulla eli ei mitenkään helppoja löytää. Vaikka nauttivat kotimaassaan varsin suurta arvostusta niin tänne niitä ei ole oikein saatu tuotua.
Oi Barbara Pym, yksi lempikirjailijoistani! Kiva kun otit tämän esiin.
Pymiä on todellakin suomennettu vain yksi teos, eikä Syksyinen seurue edes ole Pymiä tyypillisimmillään.
Mitenköhän Pymin kääntäminen on edes onnistunut. Ei näissä mitään kielikikkailuja harrasteta mutta kun tehot perustuu aika lailla hienovaraisiin sävyihin ja tämä on niin peribrittiläistä, ettei kääntäminen ihan triviaali tehtävä ole.
Lähetä kommentti