Irène Némirovsky - Tanssiaiset

Némirovskyn Tanssiaisista on näköjään kirjoitettu useammassakin blogissa (Mari A, Omppu, Bleue, Lukuneuvoja...), itse päädyin tätä lukemaan kuitenkin sen oltua tyrkyllä kirjaston vinkkipöydällä, jossa oli joukko muita jo hyviksi havaitsemiani kirjoja: tuntemattomalla pöydän täyttäjällä oli siis hyvä maku. Pieni ohut kirja (suomentaja Anna-Maija Viitanen) ja kannen luonnehdintakin lupasi kiinnostavaa kirjaa...

Pienoisromaani kuvaa pörssikeinottelulla äkillisesti rikastunutta Kampfin perhettä jossa erityisesti perheen äiti haluaa nousta sosiaalisessa arvoasteikossa kunnon seurapiireihin, ja niinpä päätetään järjestää tanssiaiset, jonne kutsutaan kaikki tärkeät jotka vain jotenkin on joskus tavattu (ja tietysti yksi sukulainen raportoimaan muulle suvulle, saavatpahan nähdä kannattiko aikoinaan halveksua).
Perheen tytärtä, 14-vuotiasta Antoinettea, ei kuitenkaan aiota päästää mukaan kun äiti haluaa ainakin jonkin aikaa itse paistatella seurapiireissä ennen kuin pitää alkaa huolehtia debytoivasta tyttärestä...

Kirjan näkökulma on pääosin Antoinetten, romanttisia haaveilevan ja kovasti teiniangstaavan tytön joka tarinan edetessä, muutaman päivän aikana, kasvaa aikuiseksi, ja samalla jokseenkin hirviömäisessä äidissä paljastuu myös hyvin inhimillisiä piirteitä. Hieman huvittavaa tätä oli lukea näin pian Baselin kellojen jälkeen (Kampfin naiset eivät selvästikään ole emansipoituneita) ja vähän tästä tuli mieleen myös Elizabeth Bowen, tämä on vain tiiviimpi, suoraviivaisempi ja avoimemmin pisteliäs.

En minä tätä elämää suuremmaksi mestariteokseksi ole nostamassa mutta en näe mitään syytä olla lukematta tätä, jos vastaan tulee.

Lokakuun luetut

Bertrand Russell - Nightmares of Eminent Persons and Other Stories
Aleksandr Puškin - Kapteenin tytär
Romain Rolland - Danton
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
Christopher Marlowe - Dr Faustus
Václav Havel - Temptation
Yöjuttu 7/84: Tuo minulle Asmodinan pää / Keskiyö hirsipuuvuorella
Raymond Queneau - Zazie, Pariisin päiviä
Agatha Christie - Le miroir se brisa
Louis Aragon - Baselin kellot
Irène Némirovsky - Tanssiaiset

John Climacus - The Ladder of Divine Ascent
Tertullianus - Apologeticum

Kirsti Ellilä - Pyhän Birgitan perilliset

Lokakuu on ollut lukukuu, kirjoja on tullut luettua ja blogattua useita ja kirjapuhetta on riittänyt runsaasti muutenkin, kiitos messujen. Vaikka taas kerran, eivät nuo kovin pitkiä kirjoja olleet mikään paitsi Aragon jota taas on tullut luettua hyvä määrä jo viime kuussa...
Noiden lisäksi tuli blogattua myös parista pinosta lasten ja nuorten tietokirjoja joita en tässä nyt sen kummemmin eritellyt, joten nimikemäärä on ollut tässä kuussa poikkeuksellisen laaja.

	mies	nainen	muu
englanti	55	47	1	103
suomi	36	27		63
japani	18	3		21
ranska	16	4	1	21
italia	20			20
saksa	12	1		13
ruotsi	6	5		11
venäjä	7			7
espanja	5		1	6
tsekki	5			5
viro	2			2
norja	2			2
islanti	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
unkari	1			1
slovenia			1	1
	194	91	9	294

Näitä lukutilastoja on nyt koottu yhteensä 36 kuukauden eli kolmen vuoden ajan, eli keskimäärin melkein sata kaunokirjaa on tullut luettua joka vuosi.
Kielierottuminen jatkuu, englanti ja suomi ovat isolla kaulalla yhä tärkeimmät alkuperäiskielet mutta japani-ranska-italia-blokki on erottunut tasaiselle kolmossijalle (ja olen lukenut noita yhteensä saman verran kuin suomenkielisiä kirjoja...). Ja kun luettavien kirjojen pinoa katselee niin ranska tulee nousemaan blokista kolmanneksi tärkeäksi kieleksi, varsinkin nyt jos niitäkin alkaa lueskella alkukielellä...
Noiden jälkeen saksa, ruotsi, saksa, venäjä ja tsekki ovat erottuneet hieman marginaalisemmiksi mutta yhä näkyviksi kielialueiksi, niiden jälkeen tulevat kaikki loput marginaaliset.

Lasten ja nuorten tietokirjoja: ympäristöä, kemiaa, geologiaa, fysiikkaa

Tässä joku viikko sitten luin(/selasin) nipun lasten ja nuorten tietokirjoja Pojat lukemaan! -haastetta varten, ja silloin mieleen tuli että tuon hajanaisen nipun lisäksi voisin lukea vähän paremmin yksittäisiin aihepiireihin liittyvää kirjallisuutta. Ja kun jotain näistä ympäristö-kemia-geologia-jutuista tiedän niin keskitytään sitten niihin.
Taas saatiin kokoon kymmenen kirjaa, joista osa tuli luettua paremminkin, osa selattua sen verran että sai käsityksen sisällöstä:

Kirjat voidaan jakaa suunnilleen kolmeen aihepiiriin.

Ympäristö:
Christina Goodings & Masumi Furukawa: Lapsen oma vihreä kirja
Iiris Kalliola & Jukka Lemmetty: Kumipallosta lasi-ikkunaan - Mistä tavarat tehdään?
Jacquie Wines: 101 tapaa pelastaa maapallo
Rich Hough: Sinä voit pelastaa maapallon

Kemia & fysiikka:
Marie-Charlotte Miron & Mélanie Perez: Älynväläys - oivaltavia tiedekokeita kotikonstein
Judith Hann: Kiehtovat luonnontieteet
Rob Beattie: 101 kiintoisaa koetta kotikeksijälle

Geologia:
Jack Challoner: Kivet ja mineraalit
Margaret Hynes: Kivet ja fossiilit
Martin Redfern: Kiehtova maapallo

Kuten näkyy, kotimaisuusaste ei taaskaan päätä huimaa. Vain yksi alunperin suomalainen kirja, joskin myös Houghin kirjassa suomentaja Terhi Leskinen on selvästi myös toimittanut sisältöä Suomeen sopivaksi. Joissain tämä ei olennaisesti haittaa (joskin suomennosten tasoissa huomasi kyllä myös eroja, parissa kirjassa anglismit loistivat), esim. suunnilleen samoja kemiallisia kokeita voi tehdä samoilla resepteillä missäpäin maailmaa tahansa, kun taas joissain tämä on ongelma: geologiset ilmiöt eivät ole ihan niin paikkakeskeisiä kuin kasvi- ja eläinmaailma mutta kyllähän näissä kirjoissa puhuttiin paljon sellaisista ilmiöistä jotka täällä eivät ehkä ole kaikkein relevanteimpia ja hukattiin mahdollisuus puhua sellaisista jotka täällä ovat hyvin näkyviä.

------------------------------------

Ympäristökirjat luettelin arvioidussa ikäsuositusjärjestyksessä. Olen aiemmin kirjoittanut eräästä fiktiivisestä lastenkirjasta jonka ympäristöaiheen käsittely sai lähinnä suuttumaan, koska siinä ympäristöongelmien ja ihmisten toiminnan yhteys oli katkaistu: ongelmat johtuvat siitä kun pahapahikset tekevät niitä ja meidän kulutustottumuksillamme ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Onneksi näissä faktakirjoissa ei ole samaa ongelmaa, päinvastoin niissä järjestelmällisesti (mutta sen kummemmin syyllistämättä) korostetaan omien tekojen vaikutusta ympäristöön.

Lasten oma vihreä kirja on hyvin kuvakirjamainen ja tuo esille ihan perusjuttuja lyhyinä teksinä ja värikkäinä kuvina: astu varovasti, kuluta vähemmän, maapallo on myös eläinten ja kasvien koti yms. Eikä rajoituta vain ekologiaan vaan myös yhteiskunnalliseen vastuuntuntoon ja reiluun tuotantoon (mitä toki sivutaan jonkin verran myös muissa kirjoissa).

Kumipallosta lasi-ikkunaan sisältää kierrätys- ja kulutusohjeita vain kirjan loppuluvuissa, sitä ennen tarkastellaan lyhyissä tekstipätkissä yleisiä materiaaleja mistä nykyiset tavaramme on tehty tai mitä käytettiin ennen kuin vaikkapa paperi otettiin käyttöön. Ja hieman myös niiden tuotannon ympäristövaikutuksia, joskin tämä tuntui aika satunnaiselta: esim. puuvillan yhteydessä korostettiin ympäristövaikutuksia ja mm. lapsityövoiman käyttöä kun taas jotkut toiset myös ongelmalliset materiaalit jäivät kritiikittä...

101 tapaa pelastaa maapallo antaa lisää suoria arkielämän vinkkejä ympäristötietoisempaan elämään. Vieläkin melkein kaikki ovat aika perusasioita: sammuta sähkölaitteet kun et käytä niitä, kierrätä jätteitä, tarvitsetko todella sen uuden vaatteen/puhelimen/jne, suosi lähiruokaa...

Sinä voit pelastaa maapallon on aika lailla samanlainen arkielämän vinkkaaja kuin edellinenkin, mutta ottaa vielä yhden askeleen kohti tiedostavampaa kuluttajaa: ensimmäisellä vinkki aukeamalla mainitaan jo lämminvesivaraajan termostaatti ja mainintoja löytyy niin valosaasteesta kuin konfliktitimanteistakin. Toki jotkut kohdat ovat myös hieman kyseenalaisia ei-se-ihan-noin-yksinkertaista-ole väitteitä vaikka paljossa tässä olisi vielä itselläkin kehityttävää...
Lisäplussana tässä kirjassa edelliseen verrattuna on että monia kulutusesimerkkejä on tällä kertaa kohdennettu Suomeen tai Eurooppaan Yhdysvaltojen sijaan. Ei se sinänsä perusasioita paljoa muuta mutta tällaisia pieniä juttuja on kuitenkin hyvä ottaa huomioon.

----------------------------------------------

Kemian ja fysiikan kirjatkin osuivat kivasti laajalle ikähaarukalle, joskin tuli myös todettua että tuo kolmas ei itse asiassa ole lanu-tietokirja vaan sopivampi aikuisille. Kaikki ovat hyvin kokeellisuuspainotteisia, teoriaa tulee sitten vähän siinä sivussa. Ja jonkin verran näissä toki on myös päällekkäisyyksiä, joitain samantyyppisiä kokeita joka kirjassa mutta ovathan ne tietty havainnollisia iästä riippumatta.

Älynväläys sisältää monenlaisia kokeita ja askarteluja luonnonilmiöiden tutkimiseen: biokaasun, aurinkouunin, kompassin tai vesimyllyn ohella valetaan kipsisiä eläinten jalanjälkiä tai rakennetaan linnunpönttö (ja näissäkin töissä ekologia on nostettu aika keskeiseksi). Tehtävät kokeet yhdistetään sitten laajempiin ympäristön ilmiöihin vaikka mitenkään kovin pitkälle teoriassa ei mennä, tässä keskitytään ympäristön havainnointiin.

Kiehtovat luonnontieteet tuo sitten mukaan paljon enemmän teoriaa. Tehtävät käytännön kokeet on ryhmitelty aihepiireittäin (aineen maailma, valo ja ääni, ilma ja vesi jne.) ja monet niistä ovat aiheen perusasioiden tutkimisia ja havainnollistamisia. Aika lailla siis aiheet kattavat samoja asioita kuin yläasteen kemia ja fysiikka vaikka näitä voi alkaa kyllä kokeilla hyvin alakoululainenkin, mutta havainnollistavat kyllä myös aikuisellekin monenlaisia luonnontieteen ilmiöitä.

101 kiintoisaa koetta kotikeksijälle näytti jo sisösivujen ulkopuolella selvästi vakavammalta kirjalta vaikka kyseessä onkin kokoelma monenlaisia värikkäitä ja näyttäviä kokeita ja temppuja. Ja kun vähän lueskelin niin joidenkin kokeiden kohdalla alkoi työturvallisuushälytyskellot soida: en välttämättä haluaisi että edes 15-vuotias tekisi joitain näitä juttuja yksin. Ja monista näistä saa ehkä paremmin iloa kun on oikeasti jo vähän teoreettistakin taustaa kokeiden taustalla...kun sitten katselin esittelyä niin huomasin että tässähän tosiaan on puhe vajakeksijästä, henkilöstä joka tekee luonnontiedettä puutarhavajassa mutta iästä ei sinänsä mainita mitään.
Ja työturvallisuutta käsittelevässä osiossa mainitaan "Kun et ole paikalla, lukitse vaja siltä varalta että omat lapsesi tai naapurin lapset tulevat käymään." Ja "Älä tee näitä kokeita, jos [...] olet nauttinut alkoholia tai keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä." Vaikka teiniviina onkin realiteetti niin tuo on silti aika kummallinen ohje lanu-tietokirjaan...eli ilmeisesti tämä on ihan vaan väärällä osastolla, täytyy laittaa kirjastolle vinkki että siirtävät aikuisten tietokirjoihin.

Noin muutenhan tuossa olevat kokeet ovat erinomaisia aikuisen ja lapsen tai nuoren tehdä yhdessä (tai jos opettaja haluaa kivoja demoja, tästä voi saada ideoita. Ja itseäkin alkoi huvittaa kokeilla joitain näistä). Ja sama pätee kyllä muihinkin näihin kokeisiin: luonnontieteiden opiskelijat lienevät yleensä sitä mieltä että labrassa on kivempaa kun on muitakin ihmisiä mukana tekemässä...

------------------------------------

Noihin kahteen kategoriaan olin yleisesti ottaen varsin tyytyväinen, mutta geologian kirjat olivat vähän ongelmallisempia.

Kiehtova maapallo oli näistä paras: yleisesitys maapallon rakenteesta, mannerlaatoista ja niiden alisista kerroksista, tulivuorista ja maanjäristyksistä mutta myös perustiedot säästä, vesien liikkeistä, elämän kehityksestä ja paleontologiasta ja lopuksi käsitellään vielä kaivostoimintaa ja sitten tuleekin jo maailmanloppu. Varsinainen itse tehtävä tarkkailu jää aika vähäiseksi (ainakin toivottavasti ei päädy todistamaan tulivuorenpurkausta tai maailmanloppua) mutta tässä on hyvin paketoitu perustiedot.

Kivet ja mineraalit ja Kivet ja fossiilit puhuvat myös jonkin verran noista samoista asioista ja menevät myös keskenään päällekkäin, maankuoren perusilmiöiden kera on myös omatoimista havainnointia. Mutta näissä alkaa biologian kirjojen tapaan vaikuttaa se, että eihän näitä ole kirjoitettu Suomessa ja niin jotkut täällä ei-niin-tärkeät ilmiöt ovat saaneet tarpeettoman suurta huomiota (kalkkikivi on jännää mutta ei sitä täällä pahemmin näe) ja joistain muista täällä keskeisimmistä asioista olisi voinut puhua enemmänkin (ihan vaikka graniitista). Harmitti kun näki mm. maailman kartan johon on merkitty suuria tunnettuja meteoriittikraatereita, ja kun yksi merkintä oli Suomessa niin olisi se nyt ollut kiva jossain lukea että Lappajärvi Pohjanmaalla on tällainen.
Vähän myös ihmettelin kun tässä oli juttua mineraaleista niin nämä kirjat ovat niin kovin ihastuneita suuriin kauniisiin timantteihin, smaragdeihin ja muihin korukiviin, ikään kuin kun vähän maata polkaisee niin sellaisia löytyy. Ja kun näin ei ole eikä ne normaaleista kivistä löytyvät kiteet näytä yhtään samoilta kuin kuvissa niin plääh. (Itse olisin tähän laittanut vaikka lyhyen esittelyn siitä mitä graniitti, maassamme erittäin yleinen kivilaji, oikeasti on, kun karkearakeisessa kivessä eri mineraalit ovat ihan helposti näkyvissä...)
Kivet ja mineraalit on tieto-osuuksiltaan aika sekava mutta siinä oli joitain kiinnostavan näköisiä tee-se-itse geologinen prosessi -kokeita (kasvatetaan kiteitä, simuloidaan eroosiota yms.) Kivet ja fossiilit oli vähän johdonmukaisempi ja siinä oli mukavan näköisesti tietoa fossiileista, ja lisätieto-osiossa viitattiin suomalaisiin kirjoihin ja geologian museoon mistä pisteet.
Mutta näiden perusteella jään silti kaipaamaan parempaa lanu-kirjaa mineralogiasta.

-------------------------------------

Näin mennään. Jos joku tuntee tästä aihepiiristä jonkun hyvän suosituksen (huomasin kyllä että ainakin paleontologiasta ja dinosauruksista on paljon lanu-tietokirjoja) niin saa huudella. Tai kiinnostaa toki lukea muiden vastaavia katsauksia jostain aihepiiristä, koska yhä vaan lanu-tietokirjat tuntuvat olevan pahasti kirjallisuuskeskustelun katveessa...

Mallittamassa taidearvostelun jatkumoa

Messujen jälkireflektiossa liikkuu keskusteluja, joista yksi liikkuu jo torstain messupostauksessani puidun aiheen parissa eli puhe on blogeista, kritiikistä ja sen sellaisista: kyseisiä keskusteluja purkaessa päädyin siihen että on jossain määrin harhaanjohtavaa puhua siitä tekstityypistä joka on tavallista yleisempää blogeissa bloggauksina, kun halutaan tarkastella nimenomaan tekstityyppiä: blogi on vain julkaisualusta ja emmehän myöskään sano että Suvi Ahola kirjoittaa sanomalehteä. Päädyin tuolla nimittämään tekstityyppiä "lukupäiväkirjaksi".
Toisaalla pohdittiin sitä onko Tommi Melenderin Antiaikalainen kirjablogi, julkaisu vai mikä ja millä perusteella. Ja mieleen tuli myös aikaisemmin vähän samasta aiheesta vellonut keskustelu jossa Maaria Pääjärvi käytti kritiikistä hyvin laajaa määritelmää, sisällyttäen siihen kaikki taidearvostelman muodot, siis myös mutuhuttuilevat amatööribloggaajat; jotkut toiset käyttivät kritiikistä rajallisempaa määritelmää ja tämä johti siihen että keskustelijat puhuivat hieman toistensa ohi (en nyt löytänyt tarkkaa keskustelua kun en oikein etsinytkään).

Vaikka toki onkin hienoa että ihmiset määrittelevät positioitaan ja niistä käytettäviä termejä omien mieltymystensä mukaan, ja osa on epäilemättä jo kyllästynytkin tämän aiheen puintiin, niin itseäni ainakin aiheen teoreettinen pyörittely vielä huvittaa, mutta moinen toiminta vaatii hieman tarkennuksia mitä milläkin termillä tarkoitamme. Luonnontieteilijä tykkää eksakteista termeistä silloinkin kun ne ovat runoilijalle kauhistus.
Ja kun Aleksis Salusjärvi totesi sekä taiteilijoiden että kriitikoiden molempien pyrkivän kehittämään taidetta paremmaksi, niin samaan tapaan sekä kriitikot että mutuhuttuilijat pyrkivät kehittämään taidearvostelmaa paremmaksi (ja tätä kautta myös taidetta).

Taidearvostelmalle tuli mieleen mahdolliseksi analogiseksi malliksi yleinen kivilajimineraali plagioklaasi. Plagioklaasi on itse asiassa kahden mineraalin, albiitin (NaAlSi3O8) ja anortiitin (CaAl2Si2O8) seos ja esiintyy luonnossa täydellisenä sarjana lähes puhtaasta albiitista lähes puhtaaseen anortiittiin, mutta näiden kahden suhteesta riippumatta kaikki nämä seokset ovat plagioklaasia. Toki näillä seoksilla on hieman erilaisia ominaisuuksia (mm. sulamispiste muuttuu koostumuksesta riippuen) ja myös välimuodot ovat nimettyjä (esim. plagioklaasi jossa on 10-30% albiittia on nimeltään bytowniitti) mutta plagioklaasia on silti mielekkäintä tarkastella seossarjana.

 Kuva 1: Plagioklaasin sulamispiste anortiittipitoisuuden funktiona

Samaan tapaan taidearvostelmaa (päätin nyt käyttää tätä yleisterminä kaikelle sellaiselle avioinnille joka tehdään taideteoksesta) olisi mielekästä tarkastella kahden osatekijän sekoituksena. Toista kutsumme tässä kritiikiksi, eli arvostelmaksi jonka keskeisin päämäärä on sijoittaa tarkasteltava teos oman taidealansa ja tarpeen mukaan myös lähialojen kontekstiin. Toista osatekijää voidaan nimittää vaikka lukupäiväkirjaksi tai mutuhutuksi, jossa teosta tarkastellaan osana kokijan elämää ja henkilökohtaista kokemusta maailmasta.

(jos joku keksii paremmat termit, saa ehdottaa).

Todellisuudessa kumpaakaan osatekijää ei taida esiintyä aivan puhtaana, lähimmät esimerkit kritiikistä löytyvät ehkä akateemisen tutkimuksen piiristä ja puhtaat lukupäiväkirjat saattavat pysyä pöytälaatikoissa, median (niin perinteisen kuin sosiaalisen nettimedian) sisältönä puhutaan käytännössä aina sekoituksista. Lehtikritiikit ovat aina tekijänsä näköisiä ja lukupäiväkirjassa esitetään myös neutraaleja huomioita käsiteltävästä teoksesta ja usein pyritään laajentamaan oma kokemus laajemmin ymmärrettäväksi.

Perinteisesti julkisessa taidearvostelussa on ollut selkeä painotus korkeaan kritiikki-osuuteen (kr%>50) mutta sosiaalinen media, erityisesti yksityisten lukijoiden kirjablogit, ovat tuoneet julkisuuteen ja taidearvioinnin kentälle myös vahvasti lukupäiväkirjamaisuuteen kallistuneet tekstit ja keskustelut. Mitään selkeitä rajoja ei tässä kuitenkaan ole, kussakin mediassa julkaistut tekstit levittäytyvät laajalle skaalalle ja jopa yksittäinen kirjoittaja saattaa joskus painottaa yhtä suuntaa, joskus toista. Esitän arviona kuitenkin suunnilleen seuraavanlaista painotusta:

Kuva 2: Arvio kritiikkipitoisuuden esiintymiselle eri medialajeissa.

Päällekkäisyyttä koostumuksissa esiintyy riippumatta mediasta joten tässä mielessä perinteisen median kriitikoiden ja bloggareiden välillä ei ole kovin mielekästä tehdä suurta kahtiajakoa, julkaisualusta ei yksinään paljasta tekstityyppiä. Voi kuitenkin pohtia lisääkö sosiaaliselle medialle tyypillinen keskustelevuus automaattisesti henkilökohtaisuutta ja lukupäiväkirjamaisuutta ja miten käy nykyisen perinteisen median kriitikon tämän siirtyessä toisenlaisiin medioihin (olettaen että nykyinen kehitys ja päivälehtien taidearvostelujen määrän suppeneminen jatkuu).
Jokainen voi kuitenkin pohtia mihin kohtaan seossarjaa arvioinnissaan asettuu ja onko nykyiseen asemaansa tyytyväinen.

Jos oikein kunnianhimoiseksi ryhtyisi niin seossarjaa voisi laajentaa myös useammalle akseleille: jos taidearvioinnissa on myös omia taiteellisia pyrkimyksiä (niinkuin esim. Tommi Melenderillä ymmärtääkseni jossain määrin on) niin kritiikki-lukupäiväkirja-taideteos-kolmio olisi mahdollinen. Tai kritiikki-lukupäiväkirja-kaupallisuus-kolmio (ja tietysti näiden yhdistelmätetraedri).

Louis Aragon - Baselin kellot

Huoh. Louis Aragonin teos ei ollut mitenkään nopeatempoinen kirja, luin 350 sivun kirjaa pienissä pätkissä parin kuukauden ajan kun on varsin raskasta tekstiä enkä mitenkään valtavasti pitänytkään...muttei halunnut keskenkään jättää kun jotenkin tästä löytyi myös mielenkiintoisia osuuksia (osittain ajoittain perverssistä viehtymyksestä vanhempaan tendenssikirjallisuuteen mutta muutenkin).
Ja myös koska luin tätä Librarythingissa käynnissä olevaan lukuhaasteeseen, tarkoituksena on ryhmänä lukea koko "1001 Books You Must Read Before You Die"-lista läpi, ja aika hyvin ollaan edistytty vaiheeseen jossa viimeisissä valinnoissa alkaa olla "taking one for the team"-henkeä mukana: ainakaan tämä ei ole Gertrude Steinin The Making of Americans. Alunperin vuonna 1934 julkaistun ranskalaisen kirjan suomipainos vuodelta 1964 (suomentajat Johanna ja Matti Pyhälä) löytyi Pasilan kirjavaraston uumenista (kun taas englanniksi tämä on ilmeisesti vielä vaikeampi löytää ja näin ollen suuren osan ryhmäläisistä tavoittamattomissa).

Hidas lukutahti ei mitenkään helpottanut lukemista, koska henkilöitä on aika paljon ja loppupuolella oli jo alkanut hämärtyä suuresta osasta että kukas olikaan kuka. Mutta koska kirja vilisee myös viittauksia Ranskan ensimmäistä maailmansotaa edeltävään politiiseen tilanteeseen (aihe josta voin sanoa että en tiedä oikeastaan mitään) mainiten järkyttävän määrän henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia nimiltä niin en varmaan olisi kuitenkaan pysynyt koko ajan kärryillä...

Niin, lajityyppinä on sosialistinen realismi jossa oli toki mukana annos satiiria. Kirja kertoo kahdesta porvarisnaisesta päätyen lopulta hylkäämään molemmat ja nostaen lopuksi ihanteeksi sosialistisen työläisnaisen, modernin ja puolueen emansipoiman naisen (ja ei, tätä ei ilmaistu lainkaan tätä hienovaraisemmin, tuon sanoo viimeinen sivu monisanaisemmin ja värikkäämmällä retoriikalla).

Ensimmäinen osa, Diane, suorastaan tihkui ironiaa. Diane ei itse edes juuri päässyt ääneen vaan ääninä oli tämän perhe jonka tavoitteena oli hankkia Dianelle varakas mies (vaikka Diane ei olekaan mikään tahdoton nukke). Ei jäänyt epäselväksi onko porvari loinen, vaikka itse Dianea kohtaan tässä on ehkä annos säälittelyä, yhteiskunta tekee naisesta kurtisaanin.

Toinen päähenkilö, Catherine, oli itse asiassa varsin mielenkiintoinen tapaus ja keskiosuus oli kirjan parasta antia. Catherine on äitinsä ja vanhemman sisarensa kera georgialainen immigrantti joka liikkuu Ranskassa seurapiirien reunoilla, hyvin "julkisivu säilytetään vaikka rahaa ei ole"-perhe. Äiti koulii vanhempaa sisarta hankkiutumaan Dianen tapaan hyviin naimisiin ja jättää Catherinen vähälle huomiolle. Catherine kasvaa nuoreksi naiseksi, älykkääksi mutta ulkopuoliseksi, ja alkaa liikkua anarkisti- ja sosialistipiireissä. Itse hän tulee ehkä paremmin toimeen anarkistien kanssa mutta kohtaa erään kerran sosialistisen Victorin, jonka kautta siirrytäänkin sitten kuvaamaan pieteetillä Pariisin taksinkuljettajien lakkoa 1911-12. Lakko jatkuu kuukausia koetellen kaikkien, myös lukijan, hermoja.
Ja lopulta Catherine, vaikka onkin porvarillisesta taustastaan huolimatta oikealla tiellä, ei pääse täysin irtautumaan tämän riistävän yhteiskunnan säännöistä.

Ja lopulta sitten Clara, moderni työläisnainen puhuu Baselin sosialistisessa kongressissa vuonna 1912 ja hänessä naisen yhteiskunnallinen ongelma on ratkaistu, hänen kohdallaan naisen yhteiskunnallinen ongelma ei eroa miehen ongelmasta. Ettäs tiedätte.

Kirja ei ole kirjallisesti ansioton, mutta vaatii tendenssikirjallisuuden sietokykyä (tai jopa siitä nauttimista) ja silloinkin tämä on raskas. Ennemmin sanoisin että tämä kirja on nielaissut paremman noin parisataasivuisen kirjan, päähenkilönä Catherine, ja huomattavasti yksinkertaistetulla lakkokuvauksella.
Enkä odota että tästä oltaisiin kovin lähiaikoina ottamassa uusintapainoksia, taitaa nykyvasemmistokin tällaista vierastaa...

Helsingin kirjamessut 26.10.14

Minulle toinen messupäivä, joillekin muille jo neljäs oli tämä sunnuntai. Kuulemma perjantai ja lauantai ovat ihmismäärältään ja ohjelmaltaan kaikkein runsaimmat, mutta kyllä nämä vähän rauhallisemmatkin päivät sopivat minulle...(torstaista siis täällä)

Eli aamupäivällä sisään ja taas silmäiltiin tarjontaa josko silmään osuisi jotain joka jäi edellisellä kerralla huomiotta tai niitä kirjoja jotka edellisellä kerralla jäivät harkintaan. Ja pariin otteeseen poikettiin bloggaripisteessä Boknäsin osastolla päivystämässä tai ihan vaan tervehtimässä tuttuja (teitä näinkin ison joukon messujen aikana, kiva oli nähdä muutamia jotka olivat tähän mennessä tuttuja vain netitse, ja tietysti myös vanhoja tuttuja...mutta monia jäi myös tapaamatta, ensi kerralla sitten).

------------------------------------------------

Puheita tuli tällä kertaa kuulta kolme.

Ensimmäisessä Tuula-Liina Varis haastatteli Kaari Utriota ja Tiina Raevaaraa sekä fiktion että faktan kirjoittamisesta:

Tai koska kaikki kolme olivat julkaisseet sekä faktaa että fiktiota, enemmän mentiin keskusteluna. Utrio kertoi pyrkivänsä siihen että faktat ovat kunnossa ja niiden puitteissa keskeinen kysymys on mikä on mahdollista, mitä fiktiivisiä tapahtumia fiktiiviset henkilöt voivat tehdä. Ja totesi kuitenkin lukiessaan aikalaislähteinä vaikkapa keskiaikaisia kronikoita että nykyaikainen romaaninlukija ei kestäisi lukea sellaisia henkilöitä ja tapahtumia, henkilöiden fiktiivisyydessä pitää tehdä kompromisseja (tässä vaiheessa bloggaajan huuli väpättää että Chretien de Troyeshan on loistava ja saagat on symppiksiä jajaja...)
Raevaara totesi faktan ja fiktion vuotavan toisiinsa, faktapuolelta saa hyviä ideoita fantasioihin ja toisinpäin ja molemmat toki myös mainitsivat että taustatutkimuksessa joutuu tekemään valintoja ja jossain vaiheessa vain lopettamaan sen, koska tutkimusta voisi jatkaa loputtomiin...

Seuraavassa Juba Tuomolaa haastatteli Jouko Ruokosenmäki:

Viivi & Wagneria ilmestyi nyt 17. albumi ja samalla myös ensimmäisten vuosien kaikki stripit kokoelmana (albumeihinhan noita raakkaillaan jonkin verran), ja Juba kertoi sarjan tekemisestä ja kehityksistä ja vähän myös muista projekteistaan kuten Minervasta. Ja totesi V&W:n olevan kunnianosoitus amerikkalaiselle ja eurooppalaiselle sarjakuvaperinteelle kun Wagner muistuttaa alkuaikojen nappihousuista Mikki Hiirtä ja Viivi taas on ilmetty Tintti.

Viimeisessä messuhalli alkoi jo hiljetä kun viimeisellä puolituntisella mentiin, Satu Koskimiestä haastatteli Hannu Harju:

Tämän runon haluaisin kuulla -radio-ohjelman tiimoilta on ilmestynyt suosikkirunojen neljäs kokoelma, jota luonnehdittiin suomalaisen runouden monumentiksi. Ohjelman ja kokoelman taustoista puheltiin, Aale Tynnin Kaarisilta lausuttiin (tietysti) ja toisaalta uudemmista runoilijoista selvästi suosituiksi mainittiin Ilpo Tiihonen ja Heli Laaksonen.

-------------------------------------------

Olipahan taas messut, paljon kirjapuhetta (paljon muttei koskaan liikaa) kun myös näinä välipäivinä tuli vilkuiltua toimintaa somesta. Teemamaa Italia meni vähän harmittavasti ohi, pari kiinnostavaa puhetta olisi ollut tänään mutta jotenkin ei sitten päässyt paikalle ja kirjahankinnoissakin jäi vähiin (se Ankalliskirjallisuuden klassikot on pääosin italialaista tuotantoa...). Muutaman kiinnostava nimen kyllä laitoin muistiin, pitää pälyillä noita sitten vaikka kirjastosta.
Samoin melkein huvittavasti minulta jäi sen kummemmin perehtymättä isommat kustantajat ja kirjakaupat, kai ne Otava ja Tammi ja Akateeminen ja ties mitkä siellä olivat, mutta minua kiinnosti enemmän antikvariaatit ja pienkustantajat...
Niin, tulihan tänäänkin sitten hankittua vielä vähän kirjoja, neljä antikkapuolelta ja neljä uutta, ja päälle vielä yksi korruptioteos joka vaikutti kiinnostavalta. No, olinkin tässä männäkuukausina tyhjentänyt jo aika tehokkaasti kirjahyllyjäni, nyt niitä on sitten taas täytetty.

Agatha Christie - Le miroir se brisa (Tuijottava katse)

Lukukielien laajentaminen ranskan suuntaan edistyy: aiemmin olen lukenut jo sarjakuvia ja lasten kuvakirjoja, mutta nyt on selätetty myös kuvaton kirja. Agatha Christien Mirror Crack'd eli Tuijottava katse oli toki jo ennestään tuttu, tämä oli aikoinaan ensimmäinen lukemani Christie ja olen sen myös tässä välissä lukenut suomeksi tai englanniksi, en nyt muista kummaksi.
Eli juonen kulku oli siis tuttua, ja ei tämä kieleltään niin vaikeaa ole: alkukielellä Christie toki viljelee joitain aika eksoottisia idiomeja mutta ilmeisesti käännökset tapaavat olla aika helposti lähestyttäviä...ja niinpä tässäkin toki oli sanoja joita en tunne mutta ne joko pystyi ymmärtämään lauseyhteydestä tai olivat enemmän tyylinä, eivät tarinan seuraamisen kannalta olennaisia. Ja sanavarasto toki sai joitain lisiä, "Le chantage est un jeu dangereux" (=kiristys on vaarallinen peli).

Henri Thiesin käännöksestä en tietenkään voi laadullisesti kauheasti sanoa kun en minä niin hyvin osaa kieltä arvioida: henkilöiden luonteita tuli toki esille näiden puhetavasta eli kai se toimi. Vähän jäin kuitenkin ihmettelemään kun muistelin tämän kirjan alkupuolella olleen erään pienen mutta viehättävän kohtauksen kihlaparista joka katselee mahdollista uutta asuntoa, joka ei varsinaisesti liity tarinaan mitenkään, mutta tässä sitä ei ollut: oliko kohtaus toisessa kirjassa vai onko se jätetty pois?
Jännä oli myös että miss Marple oli ranskaksi miss Marple ja Mrs Bantry Mrs Bantry: ilmeisesti nuo tittelit ovat ranskalaisille tarpeeksi tuttuja ja mademoiselleja ja madameja käytetään vähän eri tavalla...(jotenkin on kyllä vaikea kuvitella mademoiselle Marplea). 
Seuraavaksi voisi varmaan kokeilla jotain ihan alkujaankin ranskalaista, Simenonia tai Pagnolia vaikka (Marcel Pagnol ainakin on suht selkeän kielen maineessa).

Niin, kirjasta. Tämä alkaa olla Christien uran loppusuoraa, kirjoitettu 1962, vaikka tämän jälkeenkin vielä tuli muutama Marple-kirja. Ikä painaa Marplea, tässä hän on varmaan fyysisesti heikoimmillaan, ja sairastelun heikentämänä tarvitsee talouden/sairaanhoitajan asumaan luonaan, ja tämän roolin täyttäjä miss Knight on kyllä kuvattu varsin ärsyttävänä tapauksena kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta. Mutta neiti Marple on siis aika lailla sivussa toiminnasta, lähes Nero Wolfe -maisesti pysyy omassa kodissaan paitsi aivan kirjan alussa ja lopussa.
Muutenkin maailma muuttuu, St Mary Meadiin on tullut runsaasti uudisrakennusta ja rouva Bantryn vanhan viktoriaanisen talon (jonka kirjastosta löytyi aikoinaan ruumis Ruumis kirjastossa -kirjassa) on ostanut Marina Gregg, hivenen ikääntyvä mutta yhä valovoimainen filmitähti. Sitten Marina Greggin järjestämässä juhlassa muuan kylän asukas, rouva Heather Badcock juo myrkytetyn cocktailin ja kuolee, ja pian käy ilmi että myrkytetty juoma olikin Marinan...
Hivenen hitaasta alusta ja neiti Marplen suhteellisesta näkymättömyydestä huolimatta varsin mainio Christie kuitenkin, muutamalla mukavalla tvistillä. Mutta niistä puhumiseen tarvitaan

VAROITUS SPOILEREISTA!

ÄLÄ LUE PITEMMÄLLE JOS ET HALUA TIETÄÄ RATKAISUA!

Tietenkin kun luin tämän ensi kerran minulla ei ollut mitään aavistusta mitä oli tapahtunut tai kuka oli syyllinen, mutta mitenköhän olisi käynyt jos minulla olisi ollut jo käsitystä joistain Christien suosimista kikoista, tässä nimittäin käytetään muutamaa tuttua juonikuviota. Toisaalta mukana oli myös joitain mainioita harhaanjohtamisia tai Christien tuotannolle epätyypillisiä elementtejä.
Tunnettu kikka on kuitenkin henkilöön X kohdistuva murhayritys, jossa kuoleekin vahingossa henkilö Y: tämä on X:n lavastus jossa Y:n tappaminen on koko ajan ollut päämääränä. Tilannetta alleviivaa toinen suosittu Christie-kikka, joku henkilö joka kuulostaa sen hetkisessa tilanteessa puhuvan täysin puutaheinää mutta joka olikin lopulta oikeassa: tässä tapauksessa toinen filmitähti Lola Brewster joka piti mahdottomana että kukaan olisi aikonut myrkyttää Marinaa ja mikä sitten onkin motiivina, Heather Badcock oli alunperinkin murhan kohteena eikä pelkkä vahinkouhri. Mukana on tietysti myös Gladys joka on nähnyt jotain mutta ei tajua mitä on nähnyt, niinkuin Gladyksilla on tapana. Ja muutama absurdia lähentelevä yhteensattuma, joista yksi tosin pohjautuu tositapahtumiin.
Idea kirjaan perustuu nimittäin todelliseen filmitähteen: Gene Tierney oli 40-luvun tähtiä joka tuli tunnetuksi mm. Laura-elokuvan nimihenkilönä, ihastuttava mutta henkisesti ei kovin vahva tai tasapainoinen...ja jolle siis oli käynyt samoin Marina Greggille, oli raskaana ollessaan sairastunut vihurirokkoon ja tuloksena syntynyt lapsi oli vakavasti kehitysvammainen. Ja vuosien kuluttua kohtaa fanin joka kertoo kuinka oli aikoinaan ollut ihan pakko tulla tapaamaan ihailemaansa tähteä vaikka sairasti silloin vihurirokkoa...no, Tierney ei kyseistä fania myrkyttänyt mutta onhan tuo herkullisen kauhea tilanne, ja vaikka onkin todellisuutta niin vakavaan draamaan ehkä liian epäuskottava...
Tämä oli sitten hämäysaspekti: kostomurha on Christiellä hyvin harvinainen joskaan ei täysin ennenkuulumaton, yleensä murhat tehdään jonkin hyödyn tavoittelussa tai peitellessä edellisten tekojen jälkiä, mutta Marinan ja Heatherin välillä ei oikeasti ollut juuri mitään linkkiä, lukuunottamatta pientä ohimenevää tapaamista vuosia sitten toisessa maassa, ja lopulta murha suoritettiin hyvin nopeasti hyvin vähäisellä suunnittelulla.

Terveisiä vaan kaikille kirjamessuilijoille, satunnaisilla kohtaamisilla suosikkikirjailijoittenne kanssa voi olla yllättäviä seuraamuksia...

Helsingin kirjamessut 23.10.14

Se oli sitten Helsingin kirjamessujen ensimmäinen päivä. Aamupäivällä maa oli paikoittain valkoinen kun suuntasin kohti Pasilan messukeskusta, ja perille pääsin noin 10:30 yhtä aikaa sekalaisten kouluryhmien kanssa. Ja sitten suuntana halli.

Väkeä ei ollut näin torstaina mitenkään valtavasti, suuri yleisö tullee vasta huomenna ja viikonloppuna; varsinaista ruuhkaa näkyi vain manga-osastolla joka oli niin täynnä ettei sisään mahtunut (ne koululaiset), ja Italian kulttuuri-instituutin tilassa oli myös täyden puoleista (teemamaa kun ovat). Muuten pystyi aika vapaasti katselemaan tarjontaa ja skannailla antikvariaattiosaston hyllyjä. Alkupäivälle nostetut mahdollisesti kiinnostavat puheet jäivät sitten kuulematta mutta kaikenlaista kiinnostavaa luettavaa löytyi muutenkin...

Pari tuntia hengailin kirjabloggaajien pisteessä Boknäsin osastolla (6g85, jotakuinkin hallin keskipisteessä) juttelemassa kirjoista ja blogeista ihmisten kanssa. Varsinaisesti päivystämään ilmoittautuneiden lisäksi paikalle vaelsi myös muita bloggaajia ja myös muutama muukin kiinnostunut. Valtavaa yleisöryntäystä ei ollut, mutta paikalle tulleiden kanssa tuli sitten puhuttua pitkät pätkät (kaikkien yllätykseksi kirjabloggaajat puhuvat mielellään kirjoista). Ja toivottavasti saivat myös hyviä lukuvinkkejä...(itse olen seuraavan kerran varmasti paikalla sunnuntaina 14-15, muita bloggaajia on ainakin huomenna 15-17 ja la-su 11-14)

Sitten vähän lisää seikkailua hallissa, nyt enemmän myös uutuuspuolella. Tapasin joitain tuttuja ja vaihdoin muutamia sanoja muutamilla standeilla. Kyselin Mansardan tiskillä slovenialaisen klassisen runouden perään kun olin nykyrunoutta lukenut mutta ilmeisesti ei ole lähiaikoina odotettavissa, ei tuo nykyrunouskaan niin suosittua ole ollut...sen sijaan KATTin eksorsismi-kirja on kuulemma herättänyt huomiota...

-------------------------------------------

Jottei ihan ohjelmattomaksi jäätäisi niin lopulta päädyin Kullervo-saliin kuuntelemaan Kriitikot vs kirjabloggaajat -paneelia, puheenjohtajana Karo Hämäläinen ja keskustelijoina Suvi Ahola, Salla Brunou, Taika Dahlblom ja Aleksis Salusjärvi.

Keskustelua olisi varmasti riittänyt pitempäänkin kuin nämä 45 minuuttia, kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä että moniäänisyys kirjallisuuskeskustelussa on hyvä asia ja toisaalta että "perinteiselle" kritiikille on tarvetta ja tilausta, vaikka epävarmaksi jäi onko sen paras sijainti printtimedia tai tarkemmin sanomalehdet (Ahola mainitsi olevansa valmis olemaan sanomalehtikritiikin viimeinen jäänne...)

Ja taas pohdittiin hieman eri tyylilajeja, todettiin että bloggauksia on hyvin laidasta laitaan ja nostettiin esiin että myös lehdissä julkaistavissa arvosteluissa on analyyttisen laajempaan kirjalliseen kontekstiin sijoittamisen lisäksi myös puhtaita juoniselostuksia tai hyvinkin henkilökohtaisesti fiilisteleviä kirjoituksia, ja hieman kyseenalaistettiin josko jälkimmäisiä pitäisi nimittää arvosteluiksi.
Eroksi esitettiin että kritiikin tehtävä on kehittää kirjallisuutta paremmaksi (ja huomioitiin että kritiikki ja kirjallisuus ovat erillisiä asioita, kritiikki voi olla hyvää myös silloin kun sen kohde on huonoa ja varmaan myös toisinpäin), joskaan ei ihan alettu purkaa sitä josko blogeilla voisi olla samansuuntaisia tavoitteita ja jos ei niin mitä...

Tavallaan ymmärrän kyllä tuon ajatuksen. Itse sanoisin että ihanteena kahdella tekstityypillä, kritiikillä ja lukupäiväkirjalla (todellisuudessahan nämä sekoittuvat ja julkaistuvat ristiin, blogeissa kritiikkejä ja perinteisissä medioissa lukupäiväkirjoihin verrattavia tekstejä) on että kirjallisuuskritiikki pyrkii tarkastelemaan kohdettaan kirjallisuuden kontekstissa ja lukupäiväkirjat kaiken elämän kontekstissa. Koska kirjat ovat kirjoja, on niitä luonnollisesti mielekästä tarkastella kirjallisuutena, mutta koska kirjallisuus ei ole puhtaan eristetty ilmiö jolla ei ole mitään vuorovaikutusta ympäristöönsä, on syytä tarkastella sen tuotteiden sopivuutta myös laajempaan maailmaan.
Monilla bloggaajilla ei ole kirjallisuuden alan koulutusta ja kirjallisen kontekstin ymmärtäminen voi olla varsin rajallista. Mutta se ei tarkoita että bloggaaja on elänyt tammitynnyrissä koko elämänsä, hänellä on omat viitekehyksensä joita hyödyntää ja joita kirjallisuuskriitikoilla ei välttämättä ole. Esim. minulla on luonnontieteellinen koulutus, minulla on runsaasti esteettisiä mieltymyksiä vaikkapa elokuvien, musiikin ja sarjakuvien suhteen, minulla on poliittisia ja uskonnollisia mielipiteitä, minulla on sekalainen kasa elämänkokemuksia, ja kaikkia noita voin käyttää taidearvostelmissani. Voin käyttää jopa viitekehyksen puuttumista viitekehyksenä: vilkaiskaapa vain noita blogini ensimmäisiä runopostauksia, niissä esitetään miltä runous näyttää jos siitä ei tiedä mitään. 

Voisi sanoa että tällä jaottelulla kirjallisuuskritiikki on kaikille sopivampaa, kirjallisuus on enemmän kaikille yhteinen (ei tietenkään täysin). Lukupäiväkirjoissa tulee enemmän heittoja molempiin suuntiin kun elämiäkin on niin erilaisia, osa vastaa itselle sopivia viitekehyksiä tosi hyvin, osa taas on tosi kaukana. Ja kun kritiikki keskittyy kirjallisuuteen, niin voi sanoa että se myös kehittää sitä paremmin, kun taas lukupäiväkirjoista voi ehkä kuitenkin löytää paremmin luettavaa, ja niissä ajoittain tehdyt yhdistelmät ja epätyypillisistä viitekehyksistä nousevat ajatukset voivat tuoda uusia yllättäviä näkökulmia kirjallisuuteen (yksi vanha postaus vähän aiheeseen liittyen)

Hieman esitettiin toki huolta siitä että netissä on niin helppoa olla putkinäköinen, löytää vain juuri se tieto jota etsii, ainakin helpompaa kuin tässä reaalimaailmassa (jossa pitää ainakin käännellä Hesarin sivuja että voi hypätä yli ulkomaanuutiset, kuten eräs panelisti tekee, tai skannata läpi hyllymetreittäin kirjoja kirjamessujen antikvariaattiosastolla että löytää ne pari kirjaa jota on ehkä oikeasti hakemassa ja muutaman jota ei ollut mutta jotka näyttivät kivoilta). Ja jaan kyllä tämän huolen.
Toisaalta se riippuu vähän lukutavastakin, jos vaikka seuraa joitain blogeja niin päätyy näkemään niiden kautta myös sellaisia tekstejä jotka eivät ehkä kiinnostaisi. Ja samoin ainakin minä ainakin joskus silmäilen myös joitain sellaisia blogeja joiden kirjamausta tai suosituista lajityypeistä voi sanoa että ne eivät vastaa lainkaan omia mieltymyksiäni, mutta joiden avulla pysyy vähän kärryillä nimistä ja aiheista. (Toki pelkästään kirjablogeihin keskittymällä en ole järin tietoinen vaikkapa veistotaiteen tapahtumista...)

Ja kun Hämäläinen pohti kuinka mielekästä on kirjoittaa vaikkapa jostain Mallarmén runokirjasta jonka painos on 400 kun moisen saamat klikkaukset jäävät mitättömiksi, niin voin omakohtaisesti sanoa että on siinä silti joku järki: täällä eksoottisempia aiheita silmäilee ehkä jotain 20-30 lukijaa mutta tuollaisista kirjoittamisella saa kuitenkin vähän omia ajatuksia järjestykseen niin että oma lukukokemus on antoisampi ja jos niistä 20-30 hengestä vaikka pari kommentoi niin kyseessähän on jo mitä onnistunein postaus (todetaan toki että jos kirjoittaa kuukausikaupalla postauksia joita kukaan ei kommentoi tai juuri edes lue, niin kyllähän se motivaatiota syö).

-------------------------------------------------------
Niinjoo, ostin kirjoja. Lopullinen saalis oli 14 kirjaa, Kultalan sai ilmaiseksi kun ostin Jöns Budden SKS:ltä mutta ostin myös Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhan jonka myin samantien eteenpäin Taikalle. 

Divariosastolla kolusin omalla linjalla, en jahdannut kaikkein halvimpia kirjoja enkä myöskään mitään keräilyharvinaisuuksia, enemmän näitä vähän unohdettuja ja tuntemattomia kirjoja 5-10 eurolla, kirjailijoilta joilta olin jo jotain lukenut tai joskus kuullut tai jotka vaan näyttivät kiinnostavilta. Modianosta en oikein ollut varma haluanko oikeasti lukea mutta kun se sopuhintaan tuli vastaan niin piti korjata pois (muutama muukin divari oli selvästi kaivanut kirjailijan teoksia esille ja uudelleenarvioinut vähän hintoja...)
Olen ollut jo tovin ajoittain kokoontuvassa Mestari Eckhart-lukupiirissä joten pitihän tuo sitten itsellekin ostaa, Jöns Budden inspiroiduin nappaamaan kun herra oli esiintynyt juuri lukemassani Pyhän Birgitan perilliset -sarjakuvassa, Danilo Kišin edellinen kirja houkutti seuraavan pariin ja messuille oli juuri ilmestynyt hieno kirja Floyd Gottfredsonin vanhoja Mikki-sanomalehtisarjoja, jotka ovat tietysti loistavia (ja samalla sitten tuo viides osa myös mainiosta Ankallisuuskirjallisuuden klassikot -sarjasta). Ja saagoja ja erämaaisiä koska molemmat ovat rock.

Ainakin osasta näistä kuullette lähikuukausien aikana.

Messut jatkuvat, sunnuntaina olen itse seuraavan kerran suuntaamassa paikalle mutta eiköhän siellä tapahdu asioita myös tässä välissä...

Raymond Queneau - Zazie: Pariisin päiviä

Queneaulta olin aiemmin lukenut viehättävän Tyyliharjoituksia-kirjan, ja kun vähän aikaa sitten katsoin Louis Mallen varsin erikoisen ja hauskan elokuvan Zazie dans le métro, niin otin sitten myös tämän luettavaksi.

Kirjakin on absurdi komedia, Zazien äiti suuntaa nopeaan rakkausseikkailuun ja jättää tyttärensä siksi ajaksi Pariisissa asuvan enonsa hoiviin, ja näinä parina Pariisissa vietettynä päivänä kohdataan monelaisia ihmisiä ja törmäillään paikasta toiseen.

Pääpointtina tässä taitavat olla kielen eri sävyt, puhetta ja ajatuksia lukuisissa eri sävyissä sinne tänne ja kun aika iso osa on puhekielisyydellä, niin suomentaja Jukka Mannerkorpi on epäilemättä joutunut laittamaan aika paljon omiaan. Ja, no, teksti on sujuvaa mutta eivät nämä kielipelit taida oikein onnistua suomeksi... Katsotaan vaikka aloituslausetta:
Kuitäälvoihaistnäi, Gabriel ihmetteli tuskastuneena.
Sama ranskaksi:
Doukipudonktan, se demanda Gabriel excédé.
Doukipudonktanin selvittely ei taida olla ihan triviaalia edes natiiville ja vaatinee hieman kontekstia kun suomeksi tuo on vain sanoja peräkkäin.

Luulen että tämä jos mikä olisi antoisampi alkukielellä (ja että minun hyvin rajallisella ranskantaidollani ei kannattaisi edes yrittää), nyt se oli ihan hauska mutta pidin enemmän elokuvasta. Kumpikin on toki ansiokas katsaus ranskalaiseen kulttuuriin ja etikettiin ja jompaankumpaan versioon on suotavaa tutustua.

Kirjamessut lähestyvät

Tämän viikon loppupuolella on Helsingin messukeskuksessa, näppärästi ratikkamatkan päässä, kirjamessut ja tokihan sinne pitää mennä (jos nyt ei force majeuret iske).

Messuilla suunnittelen seikkailevani torstaina ja jonkin aikaa myös sunnuntaina. Suunnitelmissa on ainakin hengailua Boknäsin osastolla (6g85) sijaitsevassa bloggaajapisteessä to 13-15 ja su 14-15, tervetuloa sanomaan hei. Kyseisellä paikalla on muita fiksuja ja filmaattisia bloggaajia joka päivä useamman tunnin ajan, eli siellä kannattaa piipahtaa muulloinkin (ja jos sattuu minun tunnistamaan muuallakin kuin tuolla, niin saa sanoa hei).

Muuten olen jättänyt oman messuohjelmani aika avoimeksi. Teemamaana on tänä vuonna Italia mutta maan vierailijoista ainoa tuttu, Matteo Collura, puhuu perjantaina kello 17 Kirjakahvilassa eli en taida päätyä paikalle vaikka kirja hyvä olikin. Toki muitakin Italia-aiheita löytyy pitkin ohjelmaa...
Muutenkin on ihan luultavaa että keskityn lähinnä vaeltelemaan ympäriinsä ja silmäilen tarjontaa ja sitten kun väsyttää istahdan kuuntelemaan sitä puhetta joka on juuri nyt siinä lähellä. Serendipiteetti on mun kuski.

Muutamia alustavasti kiinnostavia aiheita toki messuohjelmaa selaamalla löytyi, ehkä onnistun olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan...

Torstai 23.10.

11:00, Aino: Mitä nuoret haluavat lukea?
KirjaKallio ystävineen kertoo mitä nyt luetaan, ja mitä tarinoita nuoret haluavat lukea jatkossa.

12:00, Kullervo: Tulevaisuudessa jokainen julkaisee itse kirjansa - vai julkaiseeko?
Omakustanteet vyöryvät maailmalla myyntilistoille. Kustantamoissa valitetaan kiirettä ja sitä, että kirjoihin ei ehditä paneutua. Toisaalta kustantajien tehtävä on ollut olla laadun tae. Miksi kustantajia tarvitaan edelleen?

17:00, Kullervo: Kriitikot vs kirjabloggaajat
Kirjallisuusjournalismi vähenee jatkuvasti, mutta kirjabloggaajien määrä ja vaikutusvalta kasvavat. Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Sunnuntai 26.10.

12:00, Takauma: Kun fakta vaihtuu fiktioon
Miten kaunokirjallinen luova prosessi eroaa tietokirjan kirjoittamisesta? Sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta julkaisseet Tiina Raevaara ja Kaari Utrio keskustelevat. 

12:00, Katri Vala: Paula Havaste - Tuulen vihat
1100-luvun Suomeen sijoittuva kiehtova perhetarina, jonka juoneen on taidokkaasti punottu myös kantatarina Lallista ja piispa Henrikistä. Romaani sisältää paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä ja ennustuksia. 

12:30, Takauma: Kirjailija ja some-julkisuus
Mihin kirjailija tarvitsee sosiaalista mediaa, vai tarvitseeko? Kirjailijan julkisuus- ja lukijasuhteista keskustelemassa Antiaikalainen-blogia kirjoittava kirjailija Tommi Melender ja Long Play –yhteisön jäsen, toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg.

13:30, Wine Corner: Olla kuin kuuna päivänä
Täytyykö Suomi-neidon jaksaa muidenkin puolesta, vai voisiko hän astua saapasmaasta tuotuihin kevyempiin kenkiin? Italian kansan tarinat pohjoisen myyttien virittäminä voivat herättää Lemminkäisemme iloon, unohtamatta Kullervon voiman etsimistä.

14:00, Wine Corner: Komisario Palmun jäljillä
Kenet Mika Waltari halusi murhata? Missä Helsingissä on komisario Palmun kotitalo? Missä Palmu-elokuvassa esiintyy Mauno Koivisto? Tervetuloa Mika Waltarin ja Matti Kassilan hahmon maailmaan ja toimii matkaoppaana menneeseen Helsinkiin. 

17:30, Kirjakahvila: Tämän runon haluaisin kuulla
Yleisradion toiveruno-ohjelman pohjalta koottu antologia suomalaisista klassikko- ja suosikkirunoista. 

Yöjuttu 7/84: Tuo minulle Asmodinan pää / Keskiyö hirsipuuvuorella

Mitäpä ei bloggaaja tekisi bloginsa vuoksi, suuntaisi vaikka kauheuksien keskipisteeseen eli 80-luvulle.

Jatkamme siis saksalaisen paholaisaiheisen kirjallisuuden lukemista. Vähän aikaa sitten Jokke bloggasi Jerry Cottonista liittyen Pojat lukemaan -haasteeseen, ja siitä sitten inspiroiduin muistelemaan että vaikka en Cottoneita tai niitä lännenlukemistoja, FinnWestejä yms lukenutkaan niin Yöjuttuja sitäkin innokkaammin. Eli ei muuta kuin divariin vilkaisemaan mitä löytyy, ja olihan näitä nippu tarjolla.
Luettavaksi päätyi sitten tuplakokoinen numero 7/84, jossa oli kaksi kappaletta näitä noin 40 sivun tarinoita, Tuo minulle Asmodinan pää ja Keskiyö hirsipuuvuorella.
Jerry Cottoneita taidettiin jossain vaiheessa "kääntää" vain näennäisesti, suomentaja otti alkuperäisen tarinan nimen ja sävelsi sitten koko hoidon itse, sen sijaan näissä Yöjutuissa taidettiin pysyä aika lailla alkuperäisissä tarinoissa (tämän suomentaja on Heikki Haveri). Teksti on tosin sellaista mitä kioskikirjallisuudelta voi odottaakin, typoja riittää ja käännöskin on epäilemättä vauhdilla tehty...

Heille jotka eivät sarjaa tunne: John Sinclair on Scotland Yardin ylitarkastaja joka tunnetaan myös aaveidenmetsästäjänä, erikoisalanaan kaikenlaiset hirviöt, demonit, vampyyrit yms yms, ja ystäviensä ja apuvälineidensä kanssa taistelee hyvän puolesta pahaa vastaan tarinasta toiseen. Vähän kuin sekoittaisi Salaiset kansiot ja Buffy Vampyyrintappajan. Rakenteellisestikin tämä muistuttaa tv-sarjoja, osa episodeista vie laajempaa juonta eteenpäin ja osa on irrallisia "monster of the week"-jaksoja.

Jos en olisi jo aiemmin näitä lukenut (ja hämmästyttävästi sekalaisia asioita ja henkilöitä muistanut), olisi tämä ollut aika haastava juttu, Tuo minulle Asmodinan pää vastasi suunnilleen kauden päätösjaksoa, oli ilmeisesti suoraa jatkoa parille edeltävälle episodille ja laajemminkin tässä ratkotaan pitkäaikaisia konflikteja...kun paholaisen tytär Asmodina ja Tohtori Kuoleman Murhaliiga selvittelevät välejään ja John Sinclair roikkuu mukana, ja ensimmäisellä parilla sivulla tiputellaan sellainen määrä nimiä että hitaampaa heikottaa.
Toisessa tarinassa taas edellisen osan jälkiseurauksina mahtava matodemoni Izzi alkaa taas innostua suurempaan aktiviteettiin...
Jos jättää yliluonnolliset kauhuelementit sivuun niin taustalla näkyy varsin tuttuja piirteitä hardboiled-dekkareista, sanailu on sen mallista ja erityisesti tuon ensimmäisen tarinan jatkuvasti muuttuvat liittoutumiset tuovat mieleen Hammettin ja kumppanit...yliluonnollinen kauhu taas vetää tätä tiukasti fantasiakirjallisuuden suuntaan, ja tämä oli siis aikaa jolloin tarjolla ei ollut hyllymetreittäin pseudokeskiaikaista nuorisofantasiaa. Ja tuossa varhaisteini-iässä minulla oli siis kausi jolloin ahmin kaikenlaista kauhukirjallisuutta mitä vain käsiini sain...

No eihän tämä nyt hyvää kirjallisuutta ole, mutta toisaalta kirjoittiko Marcel Proust ikinä tarinaa nimeltä Tuo minulle Asmodinan pää, tai Sofi Oksanen Keskiyötä hirsipuuvuorella? No ei (Stalinin lehmätkään ei ilmeisesti kerro vampyyrikyborginautojen erikoisjoukosta toisessa maailmansodassa, hukattu mahdollisuus).
Tätä lukiessa tuli myös mieleen muistaakseni Paul Roenin High Camp -kirjassa esitetty pohdinta campista (siteeraan ulkomuistista, siis luultavasti väärin): camp-estetiikkaan kuuluu kaikki sellainen josta pitää lapsena mutta josta vieroitetaan koska se ei ole hyvän maun mukaista: tuon mukaan Yöjutut ovat mitä selvimmin camp-estetiikkaa.

Kaikki kunnia hyvälle lanu-kirjallisuudelle, mutta luulen että tällaista viihdyttävää roskaakin tarvitaan, osaksi koska se on viihdyttävää ja osaksi koska se on "oma juttu", sellaista josta vanhemmat, opettajat yms eivät ymmärrä eivätkä pidä: koskaan ei pidä aliarvioida eettis-esteettisen kapinan merkitystä identiteetin luomiselle.
Sinänsä on siis sääli että tällaiset kioskilukemistot ovat kadonneet, nykyään samat kiksit haetaan sitten televisiosta, peleistä, netistä...ja pojat lukevat vähemmän.
Ja Harry Potter ei ole koskaan yhtä cool kuin John Sinclair.

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...

Barbara Pym - The Sweet Dove Died

Leonora Eyre on ah niin elegantti ja tyylikäs lontoolaislady, joka on järjestänyt elämänsä hyvin miellyttäväksi ja jolla lisääntyvistä ikävuosista huolimatta on riittänyt suosiota seurapiireissä ja miellyttäviä herrasmiehiä ihailijoina. Kerran huutokaupassa hän sattuu kohtaamaan kuusikymppisen antiikkikauppiaan Humphrey Boycen ja tämän parikymppisen veljenpojan Jamesin, joka myös opettelee ammattiin. Tästä kohtaamisesta seuraa nopeasti ystävyys sivujuonteella: Humphrey haluaa Leonoran, Leonora haluaa Jamesin, mutta mitä James haluaa?
Tätä kolmiota maustaa Pymille hyvin sopiva joukkio mainioita sivuhahmoja ja juonenkäänteitä joissa juodaan teetä ja ollaan näyttämättä suuria tunteita.

Leonora ei päähenkilönä ole ihan tyypillinen "excellent woman", monella tapaa varsin ärsyttäväkin itsekeskeisyydessään, viileydessään ja ylenkatseessaan, mutta on kuitenkin Barbara Pymin kirjan henkilö ja sellaiselle luvassa on tietty määrä lämpöä ja ymmärrystä mutta myös hienovaraista ironiaa ja on turha odottaa että kohtaloa olisi mitenkään sentimentalisoitu (kirjailija on saanut oman määritteensä, "Barbara Pym moment" on "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position.")
Ja tätä riittää kyllä, kun on niin paljon helpompaa hyväksyä tietty arkinen banaalius ja juoda kuppi teetä.

Oma ironinen tasonsa tulee myös kirjoitusolosuhteista: kuuden suhteellisen hyvin menestyneen kirjan jälkeen tätä edeltävä ja tämä kirja alunperin hylättiin koska kustantaja piti Pymin tyyliä vanhanaikaisena, ja niinpä tämä odottikin julkaisua pöytälaatikossa vuosia (tuli kuitenkin julkaistuksi kirjailijan uudelleenlöytämisen jälkeen 1978, onneksi muodit muuttuvat).
Ja tällä kertaa koomisuus onkin huomattavan hienovireistä ja vähän traagistakin, vähän kuin Austenin Viisasteleva sydän verrattuna Ylpeyteen ja ennakkoluuloon.

Oletko lukenut? 5

Lisää kirjoja. Koko sarja täällä.

Romain Rolland - Danton

"Tasavalta ei ole vapaa, ennenkuin kaikki diktaattorit ovat saaneet loppunsa."
"Tasavalta ei ole vapaa ennenkuin kaikki saaliinhimoiset rosvot ovat saaneet loppunsa."
"Tasavalta ei ole vapaa, tasavalta ei ole puhdas ennenkuin tasavalta on saanut loppunsa."

Tätä kirjoittaessa tämän vuoden kirjallisuus-Nobelia ei ole vielä jaettu, joten tutustutaan sitten yhteen vanhaan.
Eli Romain Rollandiin, jonka näytelmä Danton sattui löytymään kirjastosta (en nyt sitten lähtenyt kokeilemaan kymmenosaista Jean-Christophea), kääntäjänä Eino Kalima.
Nimikin vihjaa jo mistä on kyse, eli aiheena on Ranskan vallankumous, tarkemmin sanottuna 1794 terrorin aika. Danton itse on kyllästynyt loputtomaan verenvuodatukseen, ystävänsä Desmoulins taas kritisoi uutta hallintoa siitä että nämä rajoittavat vapautta vaikka sen kuuluisi olla vallankumouksen periaate ja muitakin tyytymättömiä ääniä kuuluu: vastapuolella Robespierre omine piireineen taas suunnittelee miten hankalasta Dantonista pääsisi eroon vaikka tällä onkin kansan suosio takanaan...

Pikkuisen haastavaa oli alkaa lukea tätä kun alussa henkilöluettelossa kuvaillaan miltä henkilöt näyttivät ja hieman miten he käyttäytyvät, muttei keitä he ovat tai mitkä ovat heidän keskinäiset suhteensa. Ja kun joukossa oli sellaisia nimiä kuin Danton ja Robespierre niin mahtavatko muutkin olla tunnettuja historiallisia henkilöitä joista minun ehkä olisi pitänyt kuulla...? (Tarkistin jälkeenpäin, ainakin suurin osa henkilöistä on todellisia historiallisia henkilöitä) Osa historiallisista viittauksista meni minulta ohi ja osaa varmaan Rolland oli omalta osaltaan värittänyt.

Mutta hyvin tässä kuitenkin pääsi mukaan, Danton itse on hyvin värikäs hahmo, Desmoulinsilla oli oma äänensä ja Robespierre näyttäytyi varsin ristiriitaisena henkilönä muttei jää täysin vaille sympatioita...paljon keskustelua aatteista ja eri suuntien konflikteista ja runsaasti retoriikkaa, ja sekalainen määrä pointteja jotka ovat ihan yhtä ajankohtaisia nyt kuin 1899 tai 1794. Tarinan loppu on tiedossa mutta miten sinne mennään.

Tämä on nyt kolmastoista osuma 14 nobelistia -haasteeseen. Lisäksi olen nyt lukenut Nobel-kirjailijoita jokaiselta vuosikymmeneltä kun 1910-lukukin saatiin katettua.

Lasten ja nuorten tietokirjallisuudesta

"Lapsista ja etenkin pojista tuli keskeisiä valistuksen kohteita, koska jokaisessa lapsessa asui synnynnäinen riiviö. Ellei sitä koulittaisi, lapsesta kehittyisi laiskuri ja viime kädessä nuorisorikollinen. Siksi lasten ohjaaminen oikealle tielle oli keskeinen tapa vaikuttaa koko yhteiskuntaan." (Matkalla ajassa)

Tässä jokin aika sitten oli puhetta tämän postauksen ja Suketuksen alkuperäisen Pojat lukemaan! -haasteen yhteydessä lasten ja nuorten tietokirjallisuudesta, josta noin yleisesti lajina tunnutaan olevan yleisessä kirjallisuuskeskustelussa vielä vähemmän kiinnostuneita kuin lanu-kaunokirjallisuudesta.
Aihe tuntui sen verran kiinnostavalta että pitihän siihen tarttua: kävin parin kirjaston lanu-osastolla silmäilemässä hyllyjä ja katselemassa hieman mitä ylipäänsä on tarjolla, ja poimia luettavaksi joitain esimerkkejä, ties vaikka oppisi jotain (ja jos asia on tuttua, näitä selailee aika vauhdilla läpi...)

Lopulta kannoin kotiin luettavaksi tai selattavaksi seuraavan nipun:

Martin Oliver - Salaisen agentin käsikirja
Leila Azzam - Profeettojen elämä
Terry Jennings - Luonnontutkija
Hetemaa, Hollmén & Toivainen - Suomen keskiaika
Simon Adams - Ensimmäinen maailmansota
Carol Vorderman - Kiehtova matematiikka
Clive Gifford - Nuorten jalkapallokirja
Susan Adams - Pelataan yhdessä
Geneviéve de Becker - Eläinmaailman ennätyksiä
Eilola, Rautiainen & Roiko-Jokela - Matkalla ajassa

Listasta näkee jo sitä suuntaa mihin kiinnitti huomiota jo hyllyjä silmäillessä: lanu-tietokirjojen kotimaisuusaste ei tunnu olevan valtavan suuri (tai sitten ne kotimaiset olivat tehokkaasti lainassa *toiveikas*). Tätä ehdin kyllä jo arvella edellisessäkin postauksessa.
Kotimaisuus vaihteli jonkin verran alasta ja aiheesta riippuen, mutta pikaisella vilkuilulla tuntui myös löytyvän tyylillistä eroa, kotimaiset tuntuivat harrastavan enemmän pitkiä tekstiblokkeja ja vähemmän kuvitusta (joka oli usein mustavalkoista), kun taas ulkomaisissa näkyi usein runsaasti värikuvitusta, lyhyitä kappaleita, "tiesitkö tämän?"-trivialaatikoita yms. Eli sisäinen ADHD-nuoreni saattoi ehkä vain tarttua innokkaammin niihin näyttävämpiin ulkomaisiin...
Pedagogit voivat sitten pohtia kumpi ompi parempi tai tavoittaako näillä erilaisia lukijoita...

Tarjolla olevien kirjojen painottuminen ulkomaisiin (ja taas mutuilen, erityisesti amerikkalaisiin) ei ole mitenkään ongelmatonta: vaikken olekaan mitenkään "paha kulttuuri-imperialismi"-intoilija niin kyllähän mahdollisesta neutraaliuden tavoitteesta huolimatta niistä välittyy oma näkökulmansa ja näkökulman yksipuolisuus on aina vähän tylsää. Lisäksi pariin kertaan törmäsin hieman omalaatuisiin väittämiin ja kun päässäni tein niistä takaisinkäännöksiä alkikielelle jolloin ne tuntuivat ehkä ihan järkeviltä...hyväkään kääntäjä ei välttämättä paneudu näihin ihan samalla intensiteetillä kuin johonkin Joycen Odysseukseen. Lisäksi jotkut esimerkit olivat joskus vähän hassuja, esim. Luonnontutkija-kirjassa käytetyt esimerkkieläin- ja -kasvilajit eivät olleet ehkä Suomen luontoon niitä kaikkein tyypillisimpiä valintoja...

Mieleen tuli myös useamman kirjan kohdalla että ne vaativat myös lukijan ympäristöltä hieman panostusta. Poislukien sellaiset hörhöt jotka nyt lukevat mitä moninaisimpia kirjoja mitä eteensä saavat (sellaiset kuin minä), moni näistä kirjoista vaatii kyllä jonkintasoista kiinnostusta aiheeseensa eli ei riitä että lyö vaan lapsen käteen kirjan ja olettaa että lukeminen hoituu itsestään. Nuorten jalkapallokirja odottaa jonkinlaista harrastuneisuutta lajissa, Luonnontutkija että on jo alkavasti kiinnostunut tutkimaan kasveja ja elukoita jne. Eli joko pitää ensin saada selville mikä sitä lasta tai nuorta nyt sitten mahdollisesti kiinnostaa tai välittää omia kiinnostuksenkohteitaan mallioppimisen kautta eikä olla tylsä sohvaperuna joka vaan katsoo telkkaria tai surffaa netissä.
Ja lasten ja nuorten lukemisessa on sekin ongelma että ne saattavat saada omia ideoita ja toteuttaakin niitä. Toivottavasti ilo nuoren lukuharrastuksesta säilyy myös silloin kun tämä perustaa kastematofarmin, kääntyy muslimiksi tai alkaa kirjoittaa kouluesitelmiä exquisite corpse -metodilla.

Noniin, mitäs minä nyt sitten oikeasti luin.

Salaisen agentin käsikirjasta tuli tottakai mieleen ne oman lapsuuden Vakoojan, Salapoliisin yms käsikirjat jotka olivat tietysti ihan loistavia. Tässä kirjassa on pyritty vähän muodollisempaan ja autenttisemman näköiseen tyyliin, retrohtavaa kantta myöten, ikään kuin tämä olisi "oikea" CIA:n tai MI5:n teos. Sisältö on toki tuttua kamaa varjostuksineen, salakirjoituksineen, naamioineen, valehtelun tuntomerkkeineen yms. (mutta jotenkin tämä tuntuu vähän tylsemmältä kuin ne mitä meidän sukupolvemme luki).

Profeettojen elämä on joukko lyhyitä esittelyjä islamin keskeisistä profeetoista: suuri osa on toki kristityillekin tuttuja, Aatami, Nooa, Mooses, Salomo, Jeesus...vaikka näiden elämissä onkin joitain eroja miten Raamattu nämä asiat on kertonut (mm. Aatami, ei Eeva, ottaa kielletyn hedelmän, Nooan vaimo ei usko miestään ja hukkuu, Jeesusta ei ristiinnaulita). Tämä oli luetuista kirjoista kaikkein tekstipainotteisin, kukin elämä kerrotaan varsin tarinoivaan tyyliin muutaman sivun tekstipaketteina ja kuvitus on vähäistä (itse profeettoja ei kuvissa näy, kuhunkin vain viitataan sopivin tunnusmerkein).

Luonnontutkija on pikakatsaus monensorttisiin kasveihin ja eläimiin ja luonnontarkkailuun harrastuksena. Perustietoja löytyy jonkin verran mutta kirja on vähän hankalassa asemassa, kirja vaatii vähintään kiinnostusta aiheeseensa mutta jos tätä alkaisi oikeasti harrastaa niin kirjan anti olisi nopeasti ammennettu ja lisälähteitä tarvittaisiin, ja koulun biologianopetus kattaa myös osan asiasta...

Suomen keskiaika kattaa aiheensa sivun tai kahden luvuissa ja pääosin mustavalkoisissa yksinkertaisissa kuvissa. Tässä on lähdetty tekemään kattavaa yleisesitystä, joten huomattava osa sisällöstä on kyllä tullut tutuksi myös kouluhistoriasta, mutta kattavuus on tietysti myös hyvä asia. Teksti on pääosin hyvää mutta jäin kyllä kaipaamaan enemmän valokuvia esineistä ja paikoista...

Ensimmäinen maailmansota käsittelee aihettaan vastakkaisella linjalla: teksti lyhyinä pätkinä (sitä on kuitenkin suhteellisen paljon mutta yhdelle sivulle on hyvin mahdutettu useita kappaleita) ja kuvia on paljon. Erityisesti on keskitytty sodassa käytettyyn välineistöön, varusteisiin ja muihin esineisiin. Jonkin verran kuvia toki myös sotilaista, korkeintaan sillai hieman vammautuneina (mutaan hautautuneista ruumiista on mainintoja vain tekstissä, kuvista näitä on vaikea löytää). Mutta tästä on vähän vaikea saada kunnollista kokonaiskuvaa sodan tapahtumista, mm. karttoja ei ole vaivauduttu laittamaan mukaan ja sotaan johtavat tapahtumat tai sen jälkiseuraukset on esitetty tosi lyhyesti: tässä ilmeisesti odotetaan että sodan vaiheet ovat tuttuja koulusta tms. ja tässä kirjassa sen vaiheita saatetaan vain elävämmiksi ja kouriintuntuvammiksi.

Kiehtova matematiikka esittelee matematiikan osa-alueita (ja menee vähän myös fysiikan ja kemian puolelle), paljon kaikenlaisia kokeita, numerokikkailuja ja sen sellaista. Taas kerran jos aihe kiinnostaa niin onhan tämä hauska mutta jos ei kiinnosta niin tämä kirja tuskin mielipidettä ihan heti muuttaa...

Nuorten jalkapallokirja keskittyy pelaamiseen, sääntöihin, miten taklataan, laukaistaan tai sijoitutaan yms., eikä niinkään historiaan tai missä ja ketkä huipputasolla pelaavat (tuo informaatio vanhenisi aika nopeasti). Joitain legendaarisia pelaajia toki mainitaan. Eli asioita joita varmaan treenataan käytännössä jos itse pelaa, tässä tulee tutuksi teoreettisemmin että mitä siellä kentällä oikein tapahtuu. Mukava seikka oli että pelaajakuvissa ja -esimerkeissä ovat edustettuna myös naisjalkapalloilijat, suuremmassa osuudessa kuin mitä heihin yleensä jalkapallokirjoissa ja -lehdissä törmää...

Pelataan yhdessä on aika paljon myös askartelukirja. Pelit itsessään ovat monesti aika yksinkertaisia mutta välineet saa näyttäviksi askartelemalla, johon annetaankin runsaasti ohjeita. Ja sanoisin jopa että jos noiden pelivälineiden tekeminen ei niin kiinnosta niin suuri osa peleistä on vähän turhankin simppeleitä että olisivat vaivan arvoisia...tavallaan tuli mieleen että olisin ollut kiinnostuneempi tämän vastakohdasta, peleistä jotka on toteutetettavissa mahdollisimman yksinkertaisesti ja vähistä materiaaleista, kuten mitä kaikkea voikaan pelata vain kynällä ja ruutupaperilla (ja tiedänkin yhden hyvän pelikirjan joka on erikoistunut tähän puoleen).

Eläinmaailman ennätyksiä edustaa tuttua hyvää lajityyppiä, triviapaketteja. Esitellään joukko eläimiä jotka pitävät hallussaan jotain ennätystä (suurin, nopein, hitain, paras näkö, lyhin elinikä...) ja siinä se. Ei ehkä maailman syvällisimpiä kirjoja tai pysäyttävimpiä lukukokemuksia mutta näihin on toisaalta aina helppo tarttua kenen vain milloin vain ja hyödyttömän trivian oppiminen on kuin laittaisi rahaa pajatsoon.

Matkalla ajassa on katsaus Suomen 1900-luvun historiaan helmikuun manifestista Euroopan unioniin. Tässäkin tekstiä on loppujen lopuksi paljon mutta pilkottuna lyhyisiin lukuihin ja laajoihin kuvateksteihin, ja kuvitusta on paljon. Eräänlaisena kehystarinana mukana kulkee fiktiivinen Lehtiön perhe jonka keskusteluista sinkoudutaan kulloinkin käsiteltyyn aiheeseen. Tämäkin olettanee että tietyt suuret linjat esitellään koulun historiassa, ja keskitytään enemmän sosiaalihistoriaan ja arkielämän kehitykseen: omat lukunsa saavat mm. urheilu, elokuvat, autot ja muoti siinä missä Lapuan liike, talvisota ja YYA-sopimus...ja varmaan eduksi on jos mukaan tulee värittämään myös omien vanhempien ja isovanhempien kokemuksia. Viihdyttävä teos, mielelläni minä tämän luin.


Tulipas taas pitkä jaaritus, varmasti pidetään huolta että pojat jotka eivät lue eivät lue tätä.
Pitää katsoa jos aiheen parissa jatkan itse lisää, yleisemminkin olisi kiva jos näistä lasten ja nuorten tietokirjoista olisi enemmän puhetta...