Henri Alain-Fournier - Suuri seikkailu

Suuri seikkailu alkaa aika nuortenkirjamaisesti, kun kirjan kertojan, 15-vuotiaan maalaisopettajan pojan François Seurelin kotiin ja kouluun majoittuu uusi poika, Augustin Meaulnes, joka vetovoimaisella persoonallaan kerää pian koulun oppilaiden huomion ja arvostuksen (jota kuvastaa kirjan alkukielinen nimi, Le grand Meaulnes).
Eräänä päivänä Augustin vaeltaessaan lähiseuduilla päätyy vieraaksi kartanoon jossa vietetään merkillisiä juhlia ja tämä kokemus muuttaa Augustinin elämän pysyvästi, palattuaan kotiin haluaa löytää kartanon (ja kartanon nuoren neidon Yvonnen) uudestaan mutta kun alun perin päätyi sinne eksymällä, tämä ei olekaan niin helppoa, ja koko kokemus on kovin unenomainen mutta silti todistettavasti todellinen...
Tähän etsintään tulee Françoiskin mukaan, vaikka moni muu suhtautuukin siihen varsin pilkallisesti, ja aikanaan Yvonne löytyy mutta mitä sitten tapahtuu...

Vaikka kirjassa onkin juoni, tapahtumia ja henkilöitä, on sen leimaa-antavin piirre kuitenkin tunnelma, unenomaisen sumuinen jossa ei ole ihan täyttä varmuutta mikä onkaan totta ja mikä ei, tosi, uni, haaveet ja muistot sekoittuvat toisiinsa.
Korkealentoisen romantiikan sijasta tarinaa sävyttää tietty surumielisyys ja toivottomuus, kertoja François on varsin passiivinen sivustakatsoja ja Augustinille taas haavekuva ja etsintä käyvät niin voimakkaiksi että kun Yvonne löytyy niin tuntuu kuin onni pitäisi tarkoituksella torpedoida, hakeminen on tärkeämpää kuin päämäärä ja menneisyyden haaveeseen takertuminen kuin se mikä on edessä. Henkisesti tässä tunnutaan kommentoitavan saksalaistyyppistä romantiikkaa kitkerämpään sävyyn...mutta sen verran epämääräisyyttä säilytetään että tulkinnanvaraa henkilöissä ja näiden toimissa tuntuu olevan (ilmeisesti moni lukija suhtautuu Augustin Meaulnesiin varsin ihailevasti, mitä en nyt itse tavoittanut, ehkä kirja pitää lukea joskus uudestaan).

Kun Henri Alain-Fournierin ainoaksi jääneen kirjan olen nähnyt mainittavan siellä täällä ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena, niin nostin luettavaksi, ja sopivasti tämä kirja osuukin klassikkohaasteen aikaan. Mutta miten tämä täyttää "klassikon" mitat?
Itsehän en halua laskea mitä tahansa vanhaa kirjaa klassikoksi, osa on ihan vaan vanhoja kirjoja ja ehkä kirjallisesti ansiokkaitakin, hyviä, viihdyttäviä jne. ilman että tohtisin nimittää niitä klassikoiksi.
Ja tosiasiahan on, että jos minulta olisi kysytty tästä kirjasta vaikkapa kymmenen vuotta sitten niin en olisi varmaan ikinä kuullutkaan (ja suoraan sanottuna oletan että tämänkin bloggauksen lukijoissa on aimo joukko heitä jotka eivät kirjaa tunnista eivätkä muista siitä ikinä kuulleensa). Väittäisin kirjaa siis Suomessa jokseenkin tuntemattomaksi.

Kuitenkin kirja on käännetty suomeksi kolme kertaa, mikä on aika vahva klassikon tunnusmerkki, vanhin muutaman vuoden viiveellä 1910-luvulla, tämä minun lukemani Jaakko Ahokkaan käännös 1963 ja tuorein 2000-luvulla. Hämäävästi tosin joka kerta eri nimellä (Ihmeellinen seikkailu, Suuri seikkailu, Ensirakkaus) ja tuoreinta käännöstä ihmeteltiin Kiiltomadossa että miksi tämä kirja nyt piti kääntää ja julkaista uudestaan...
Ruotsiksi tästä on samoin tullut kolme käännöstä, ja englanniksi ilmeisesti useampi (ja eri nimiä niissäkin harrastetaan, alkukielinen kun ei käänny kovin sujuvasti suoraan).

Kirjan alkusanoissa tämä kuitenkin mainitaan teokseksi jonka "kaikki ranskalaiset ovat [...] lukeneet" ja kun kysyin ranskalaistutultani tästä kirjasta, hän kyllä nimesi tämän klassikoksi, josta voi odottaa että kaikki ainakin tietävät sen, ja jos listattaisiin vaikkapa 50 keskeistä teosta ranskalaista kirjallisuutta niin tämä kyllä kuuluisi niihin...
Muualla tämä vaikuttaa myös vähän rajatapaukselta, sitä ei löydy Boxallin 1001 Books You Must Read Before You Die -listalta mutta joiltain vähän vastaavilta kyllä (esim. Guardianin 1000 Books -joukossa) ja kun lueskelin kommentteja LibraryThingissa, niin amerikkalaiset taitavat tuntea teoksen ensisijaisesti vaikuttajana heidän omaan klassikkoonsa, F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyyn (joka toki tunnetaan muuallakin, mutta kun USAssa sitä luetaan paljon kouluissa, siellä "kaikki ovat lukeneet").
Kirjannimen Fitzgerald tästä nappasikin, ja tuntui kirjoissa muitakin yhtäläisyyksiä olevan (mukaanlukien jättämänsä tunne että en nyt oikein tavoittanut kaikkea sitä mikä tekee teoksesta niin arvostetun, vaikka sellaista ehkä onkin).

Mutta tämä onkin kirjaryhmä joka minua on usein kiinnostanut ja josta olen joskus aiemminkin blogissa puhunut, kirjat joita itse nimitän B-sarjan klassikoiksi: teokset jotka eivät ihan yllä universaaliin tunnettavuuteen ja arvostukseen, teokset joiden klassikkoasema on ehkä joskus tunnustettu mutta jotka ovat luisuneet unohduksiin tai joita arvostetaan suuresti jossain kulttuuripiirissä mutta ovat jääneet lähes tuntemattomaksi joissain toisissa. Tähän piiriin kuuluu tietysti melkein kaikki monen pienen maan kirjallisuus (kuten Suomen), mutta kun Ranskasta kuitenkin tulee myös Flaubert, Hugo, Baudelaire, Camus jne. niin miksi sitten tällainen teos matkustaa huonommin, mitä se kertoo teoksesta, Ranskasta tai Suomesta (toisesta vastaavasta, kokonaan kääntämättä jääneestä Les malheurs de Sophiesta, olen kirjoittanut aiemmin).


Ainakin huomaan niin itseni kuin Kiiltomadon Aino Rajalan ja kirjan myös lukeneen Jokken keskittyvän kirjan melankolisen haihattelevaan resignaatioon eikä kukaan juuri arvosta Augustin Meaulnesia ihmisenä, siinä missä Librarythingissa näkemissäni kommenteissa romanttisuus ja ensirakkaus tulevat enemmän esiin...