Oli aika erikoinen kokemus lukea tämä kirja niin pian (kaksi kuukautta) kirjailijan toisen teoksen, Sixty-Ninen jälkeen. Näissä kirjoissa on paljon henkistä yhteyttä, melkein voisi kuvitella tämän jatkoksi tuolle (tai itse asiassa toisinpäin, tämä on Murakamin esikoisromaani ja kirjoitettu reilu kymmenen vuotta ennen Sixty-Nineä) mutta suunnilleen kaikki on käännetty päälaelleen.
Tarkkailussa on yhä 60-70-luvun vaihteen nuorisoliikehdintä Japanissa, mutta vuosissa on siirrytty hieman eteenpäin (Sticky Fingers mainitaan Rolling Stonesin uusimmaksi levyksi, eli ollaan vuodessa 1971). Kertojana on nuori biseksuaali narkkari Ryu joka nuoren ystäväjoukkonsa kanssa elää päivästä päivään huumeiden, seksin, huumeiden, rockin, seksin, huumeiden, väkivallan, huumeiden täyttämää elämää, välinpitämättöminä, päämäärättöminä...
Varsinaista juonta tässä ei ole, kliinisellä ja hyvin havainnollisella kielellä kuvataan vain tapahtumia jotka seuraavat toisiaan, henkilöitä joista ei saa oikein mitään irti, yletöntä dekandessissa rypemistä, fyysisen halun ja pahoinvoinnin sekoittumista (noin 120 sivuun on saatu mukaan aika monta oksennusta)...
Murakami on luonnollisesti tarpeeksi hyvä kirjailija että pääsee kuvauksillaan sopivasti ihon alle, yhtenä sinänsä yksinkertaisena kikkana päähenkilön nimeäminen itsensä mukaan ja näin omaelämäkerrallisuudella flirttailu, jolla ruokitaan myös lukijan kokemusta eksploitatiivisen viihteen kuluttajana (ymmärtääkseni kirja ei kuitenkaan oikeasti ole kovin suoraan omaelämäkerrallinen, toisin kuin yllämainittu Sixty-Nine...jonka päähenkilölle on menty antamaan ihan eri nimi).
Ja saattaa olla että jos tämä olisi ensimmäinen lukemani Murakami, niin tuomitsisin jyrkemmin itsetarkoituksellisen rypemisen ja rankkuudentavoittelun joka epäilemättä on purrut hyvin 70-luvulla (kirja ilmestyi 1976, nappasi merkittävän kirjallisuuspalkinnon ja oli myyntimenestys) mutta joka ei niin ihmeellisesti kestä aikaa.
Mutta kun tämä on jo neljäs lukemani niin tämä asettuu kiinnostavasti kirjailijan kokonaiskuvaan, erityisesti mainittu rinnastuminen Sixty-Nineen tuo molempiin teoksiin uusia tasoja: kun nämä luki tässä järjestyksessä niin pääsi näkemään että mitenkäs sille uudelle vesimiehen ajalle ja hienolle hippiaatteelle oikein kävikään, oikeassa ilmestymisjärjestyksessä jälkimmäisessä kirjassa kuvattu innokas toimeliaisuus ja optimistinen naivius korostuvat entisestään ja nuoruuskuvauksen lämmin ironia saa uuden lisäsävyn...
Tässä vaiheessa voinee sanoa että olen kirjailijan fani, mutta en ehkä suosittele nykylukijaa aloittamaan tästä...
"Ryu, you're tired, your eyes look funny, shouldn't you go home and get some sleep?"
After I'd killed the moth, I'd felt strangely hungry. I'd gnawed on some leftover roast chicken from the refrigerator. But it had gone completely bad; its sour taste stabbed my tongue and spread through my head. When I'd tried to pull out the sticky lump stuck in the back of my throat, a chill wrapped my whole body. It was intense and sudden, as if I'd been beaten. No matter how much I rubbed at my gooseflesh, it stayed on the back of my neck, no matter how often I rinsed my mouth, I could still taste the sourness and my gums felt slimy. The chicken skin caught between my teeth numbed my tongue. The piece of chicken I'd spit out, wet with saliva, floated soggily in the sink. A small cube of potato blocked the drain, and grease made rings on the surface of the dirty water. When I seized the cube between my fingernails and pulled it out, trailing strings of slime, the water began to go down, the piece of chicken moved in a circle and was sucked into the hole.
8 kommenttia:
Ehkä pitäisi kokeilla tätä toista Murakamia. Tällaiset kuvaukset ovat ok, jos siinä ei ole mitään "falskia", eikä tässä tunnu sitä olevan. Olen tosin pitänyt 1960- ja 1970-luvun Japania työorientoituneena "siveellisenä" maana, mutta olen jo aiemmin huomannut, että moni "kirja"tietoni on osoittautunut osin luuloksi :)
japanilainen kulttuuri monella tapaa onkin hyvin työorientoitunutta ja saavutuskeskeistä (joita piirteitä myös ironisoidaan siinä Sixty-Ninessa ja kritisoidaan voimakkaammin Miso Soupissa ja Auditionissa), mikä epäilemättä vaikutti tällaisen kirja joka on täysin poikittain vallitsevien arvojen kanssa suosioon (ja samalla ehkä myös Murakamien väliseen suosioon, Ryu keskittyy selvemmin japanilaisen kulttuurin käsittelyyn, Haruki on universaalimpi).
Mutta on siellä varmaan aina ollut myös monenlaisia radikaaliliikkeitä ja alakulttuuritoimintaa joka on sitten saattanut olla hyvin radikaalia ja hyvin alakulttuuria...
Hmm, mielenkiintoista ja samalla ei-mielenkiintoista. Luen itse parhaillaan sitä Misoa ja olen aika koukussa. Näyttää siltä, että luen kyllä lisää Murakamia, mutta tuskin tätä (tai sitä kuusysiä) ihan heti.
Lainauksesi kirjasta on sellainen, että enpä taida lukea tätä, vaikka tämä Murakami muuten kiinnostaakin. Ehkäpä valitsisin häneltä jonkun toisen kirjan.
Kun ei laita varsinaista juonta tai laajaa psykologista kuvausta niin tilaa jää mm. yksityiskohtaiselle havainnoinnille, vastaavia kohtauksia löytyy muitakin...
Murakamin kirjoista näyttää muodostuvan omanlaisensa kokonaisteos Japanista joka on pintansa alla eksyksissä ja hukannut sielunsa ja tämäkin kirja siihen kuuluu, mutta tosiaan joku muu on varmaan parempi aloitus.
Nyt pitää kärkkyä josko käsiin saisi lisää, englanniksi näitä on ainakin muutama...
Nyt toivon, että Ruy Murakami kirjoittaisi tästä uudesta ilmiöstä, kotiinsa syrjäytyneistä 'hikikomoreista', joiden koko elämä on netissä. Se voisi olla hyvää jatkoa huumeisiin paenneiden kuvaukselle.
Tykkäsin Sixty-Ninesta juuri sen raikkauden vuoksi. Tämä saattaisi puuduttaa.
Hikikomoreista on jo kirjoittanut vuonna 2000, kirjan nimeltä Parasites joka wikipedian mukaan on käännetty ranskaksi mutta englanninkielistä käännöstä ei mainita...ja ilmeisesti myös Exodus of the Country of Hope käsittelee vähän samaa aihetta (nuoria jotka kieltäytyvät osallistumasta yhteiskuntaan ja muodostavat oman yhteisönsä nettiin) mutta sitäkään ei kai ole käännetty.
Tämän kirjan päämäärättömyys ja välinpitämättömyys saattaa olla tarkoituksellisestikin vähän puuduttavaa, toisaalta kuvauksissa on myös hätkähdyttävää ainesta, ruokitaan myös lukijan syyllisyyttä jos tämä suhtautuu yhtä välinpitämättömästi kuin Ryu siihen mitä tapahtuu...
Ja tämä on epäilemättä myös yksi tekijä jossa Sixty-Nine ja tämä ovat tarkoituksella vastakkaisia, Sixty-Ninesta on helppo pitää ja tämä taas on eksploitatiivisen epämiellyttävä...mutta kuitenkin liittyvät valitettavan läheisesti yhteen.
Kiitos, kun kerroit lisää. Kyllä alkaa sittenkin kiinnostaa ...
Pitää odottaa sitten käännöksiä näiden kahden osalta.
Lähetä kommentti