Olen aiemmin maininnut että olen LibraryThingissa mukana 1001 Books -ryhmässä jossa on jo jonkin aikaa ollut käynnissä projekti lukea ryhmänä koko lista (siis kaikki painokset eli 1300+ kirjaa) läpi, siis niin että jokaisen kirjan olisi lukenut ainakin joku ryhmäläinen.
Lukematta olevat kirjat ovat vähenneet pikkuhiljaa, muutamia olen minäkin ollut poimimassa, ja nyt aletaan vetää ihan viimeisillä: tämä Straussin kirja oli kuudenneksi viimeinen kirja (Emine Özdamarin Elämä on karavaaniseraljille ja Park Kyong-Nin Landille on ilmoittautunut jo lukija, loppuja kolmea eli Wäldä-Sellassén The New Worldia, Soljanin The Port of Lukaa ja Jo Jung-Raen The Taebak Mountainsia ei ole käännetty englanniksi eikä kai kauhean monelle muullekaan kielelle, joten ne saattavat jäädä toistaiseksi suorittamatta).
Mutta asiaan. Straussin saksankielinen alkuteos on ilmestynyt 1984, suomennos Otavan sinisessä kirjastossa aika vauhdilla 1986 (suom. Marja Kyrö), ja lukemani kappaleen siis kävin hakemassa viime viikolla Pasilan kirjavarastosta: hivenen ihmettelin että 30 vuotta vanhaksi kirjastokirjaksi teos oli hämmästyttävän hyväkuntoinen, olinko ensimmäinen, toinen vai kolmas lukija? Lupaavaa...
Ja messun alla iltoina ja nyt tällä viikolla sitten luin tämän teoksen, yllättävänkin reipasta tahtia ottaen huomioon että en lopulta kauheasti tästä pitänyt.
Kirjan johdanto oli aika hämärä mutta sen varsinainen alku vaikutti ihan mainiolta: nuori aloitteleva teatteriohjaaja saa isompaan teatteriin kiinnityksen eräänlaiseen kahden diivan vanity-projektin ohjaajaksi, ja nämä diivat pompottelevat ohjaajaa miten mielivät ja ohjaaja yrittää parhaansa mukaan saada omaa tahtoaan läpi: turhautuminen oli hyvin esitetty. Myös tätä seuraava virkanaisen kulku metsässä ja hankala kohtaaminen kaupassa jossa myytiin ääniä oli varsin kiinnostava, futuristisen antropologin kyseenalainen tutkimus syk-kansan keskuudessa taas ei niin säväyttänyt (jos kysytte miten nämä liittyvät toisiinsa, NIINPÄ!)
Tämän jälkeen ote kirjasta alkoi käydä entistä löyhemmäksi kun mukaan tulee joukko henkilöitä joista en oikein saanut mitään tolkkua esittämässä piiiitkiä monologeja ja kertomassa sisätarinoita, jossain vaiheessa lukeminen oli lähempänä sivujen kääntelyä ja ihmettelyä että mitäköhän minä oikein luen. Täälläkin toki aina silloin tällöin esiin nousi jotain mieleenjäävempää, se taiteenentisöintiepisodi ja apokalyptinen visio kuninkaan ruumissaatosta...ja sitten palataan ohjaajaan joka ei enää ole nuori mies.
On vaikea uskoa että tässä olisi mitään suurempaa kuin että kasa fragmentteja olisi lämäisty yhteen ja lopputulosta nimitetty romaaniksi. Jossain tämän 380 sivun uumenissa olisi ehkä parisataasivuinen parempi novellikokoelma (ei sekään kai mikään huipputeos mutta parempi) mutta tällaisena en tähän lämmennyt.
Tähän mennessä lukemistani sinisen kirjaston kirjoista tämä on tosin ensimmäinen varsinainen huti.
3 kommenttia:
Katsoin muutamankin kerran sinun otsikkoa ja olin todella hämmennyksen vallassa. Lähinnä uskon ja epäuskon tilassa. Olenhan minä tottunut tuohon olotilaan, kun silmäilin messupostauksia, niin niissä vilisee nimiä, jotka eivät sano minulle yhtään mitään. En ole kovinkaan kiinnostunut kotimaisista kirjailijoista. Olen ollut kirjastossa töissä, yleisessäkin, en vain tieteellisessä, joten käsieni läpi on kulkenut kirjoja.
Tuo sinun lukemasi kirja... tuo Otavan asu... En ole tiennyt, että tuollainen kirja on olemassa ja suomeksi. Tavaan yhä nimeä. En siis ymmärrä sitäkään, miksi se on tuossa asussa. Botho Strauss ja Omistus on julkaistu Aikamme kertojissa (WSOY). Tuo kirja mahtuu minulla 5 parhaimman lukemani kirjan joukkoon. Oletko sinä lukenut Omistuksen? Haluan ehdottomasti löytää tuon kirjan omakseni, vaikka se olisi huono. Minulla on monta tuon sinisen sarjan kirjaa hankintalistallani eli olen selannut listoja kirjojen lopusta. Miten olenkin ohittanut tuon nimen... Omistus kuuluu minulla vielä kolmikkoon, jonka muodostavat Willy Kyrklundin Solange ja Peter Handken Vasenkätinen nainen ja kolmantena on Omistus. Olen lukenut Omistuksen lukiossa (hah) ja nojaan nyt muistiini, että kirjassa on kohtaus, että mies tilaa lehden ja syy on se olennainen. Toivottavasti muistini ei tee kepposta.
Olen kirjastossa huomannut pari muuta Straussin kirjaa ja tämän jälkeen, no, saatan jossain vaiheessa kokeilla koska näyttivät lyhyemmiltä ja luulen että kirjailija toimii paremmin lyhyemmässä muodossa.
Ja muistelinkin että olet joskus maininnut Botho Straussin.
Mutjoo, divareilla ja kirppiksellä olen alkanut kiinnittää viime vuosina enemmän huomiota tähän siniseen kirjastoon mutta eipä tätä juuri näe, tämä kirja ei taida liikkua (ja kun googlasin, että onkohan kukaan muu kirjoittanut tästä, niin huomasin että nettidivareissa tätä jokunen kappale oli tyrkyllä ihan perushintaan, eli kysyntääkään ei taida kummemmin olla). Eli luultavasti klassinen tapaus kirjasta joka ilmestyessään ei juuri huomiota saanut, myi heikosti ja sen jälkeen on suurelta osin unohtunut.
Hae ja lue ja kerro sitten onko tällä jotain syytä tulla kutsutuksi romaaniksi.
Olen lukenut jonkin matkaa kirjaa Ei kukaan muu. Minulle tulee aika vahvasti Handken teksti tästä mieleen. Jostain minun on saatava tämäkin.
Lähetä kommentti