Toukokuun luetut

Josef Škvorecký - Luutnantti Borůvkan murheet
Rex Stout - A Right to Die
Stig Dagerman - Äidin varjossa
Jenna Kostet - Lautturi
Seicho Matsumoto - Junaongelma
Lasse Heikkilä - Balladi Ihantalasta
Danilo Kiš - Puutarha, tuhka
Bruno K. Öijer - Hopeanmustaa
Kahlil Gibran - Profeetta

Jon Fosse - Plays One

Kalevi Vuorela - Vuosi vuodelta
Tuula Luoma - Käsikirja katolisista pyhimyksistä

Toukokuussa on taas tullut luettua aimo nippu kirjoja, mukana on pienoinen dekkarikeskittymä mutta muutakin löytyy...
Pari lukuhaastetta saatettiin loppuun: Pojat lukemaan -pohdintoja tuli harrastettua itse ja vastaavia kiinnostavia mietintöjä luettua myös muiden blogeista. Kuinka suuri vaikutus niillä on, en tiedä, mutta...
Samoin luetaan sateenkaari -lukuhaasteeseen tuli vedettyä kolme kirjaa ja yhteiskuva kirjanselkämyssateenkaaresta myös laitettua esille.
Elämäkertahaaste ei nyt edistynyt, pohjoismaiseen kirjallisuuteen tutustuminen taas kulkee yhä ihan mallikkaasti (tässä satsissa kaksi ruotsalaista ja yksi norjalainen). Kun pohjoismaat eivät ole olleet mitenkään isossa osassa aiempia lukemisiani niin nyt on ihan mukavakin keskittyä alueelle (lisää on tulossa ensi kuussa).

Lisäksi tuli pohdiskeltua jonkin verran sananvapauden käsitettä (ja keskittää siellä täällä tehtyjä pohdintoja tänne) sekä mallitettua kommunikaatiota mm. kuplissa, kun se nyt on suosittu aihe...ja näiden taulukoiden lisäksi tagattua postauksiin alkuperäiskielet, siltä varalta että joku etsii lukuvinkkejä tietyltä kielialueelta ja haluaa löytää niitä käsittelevät postaukset helpommin.

	mies	nainen	muu
englanti	62	57	1	120
suomi	40	32		72
ranska	20	7	2	29
japani	23	5		28
italia	24			24
saksa	14	1		15
ruotsi	10	5		15
venäjä	7	1		8
norja	8			8
espanja	6		1	7
tsekki	7			7
unkari	2		1	3
puola	1	2		3
islanti	1		2	3
muu			3	3
serbo-kroatia	3			3
viro	2			2
arabia	1		1	2
tanska	2			2
hollanti	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
	239	112	13	364

Jon Fosse - Plays One

Luin vähän aikaa sitten Jon Fossen (ilmeisesti Norjan nykyteatterin huippunimiä vaikka Suomessa jokseenkin tuntematon) näytelmän The Girl on the Sofa ja kun sattui kirjastosta löytymään myös tämä neljän näytelmän yhteisnide niin jatkoin sitten tutustumista.

The Guitar Man (Gitarmannen, käännös Louis Muinzer) on monologi, jostain etelästä pohjoiseen tullut mies puhuu elämästään katusoittajana, ohikävelevistä ihmisistä, perheestään jne.
Someone Is Going to Come (Nokon kjem till å komme, käännös Gregory Motton) kertoo pariskunnasta joka on ostanut talon kaukana kaikista ollakseen ihan vain kahdestaan rauhassa maailmasta, mutta arvatkaapa vain...
The Name (Namnet; Motton) taas on näytelmä raskaana olevasta tytöstä ja tämän poikaystävästä, jotka ovat muuttamassa takaisin tytön perheen luokse...paitsi että tytön perhe ei ole ikinä tavannut tulevaa isää eikä tytön isä edes tiedä raskaudesta.
The Child (Barnet; Muinzer) kertoo episodimaisesti pariskunnasta joka kohtaa sateisena yönä bussipysäkillä, muuttaa yhteen ja alkaa odottaa perheenlisäystä...mutta.

Tarinoina nämä kaikki ovat aika lailla yksinkertaisempia kuin tuo The Girl on the Sofa, ei mitään rinnakkaisia aikatiloja tms, Gitarmannen on pelkkää puhetta ja muutkin etenevät suoraviivaisesti (joskin ajoittain episodimaisesti ja vihjaten tapahtumiin, menneisiin ja tuleviin). Kovin paljoa tapahtumia näissä ei kuitenkaan näytetä, kaikki näytelmät ovat jotenkin riisuttuja ja varsin tyyliteltyjä (Gitarmannen on nimetön, Nokon kjem...in henkilöt on nimetty "he", "she" ja "man", Namnetissa ja Barnetissa henkilöillä on sentään etunimet) ja toisaalta hyvin arkisia.
Erityisen huomionarvoista on Fossen dialogi, se on hyvin katkonaista, henkilöt aikovat sanoa jotain mutta vaikenevat kesken lauseiden, toistavat sanomisiaan puhuen yhtä lailla itselleen kuin muille, jaarittelevat asian vieriä...toisaalta tämä on hyvin tavallista puhetta, näin ihmiset oikeasti puhuvat silloin kun eivät ole fiktiohahmoja, toisaalta mukana on korostetusti "mistä ei voida puhua siitä on vaiettava"-periaatetta.

Oma suosikkini näistä oli Someone Is Going to Come joka on kaikkein abstraktein, mielessäni aloin jo miettiä että se pitäisi esittää naamioiduilla esittäjillä antiikin näytelmien tai No-teatterin tapaan, samalla esiintuoden puheen epäteatraalisuuden. Tai sitten vain ajatuksissa, saattaisi olla pettymys nähdä tämä esitys konkreettisesti ihan oikeiden ihmisten esittämänä.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa etenee.

Pojat lukemaan -kooste

Toukokuu alkaa lähestyä loppuaan joten lienee aika laittaa pakettiin myös Pojat lukemaan -haaste.

Haasteen puitteissa olen lukenut sekalaisen nipun kirjoja ja laatinut (tämän lisäksi) neljä postausta:

Pelikasvattajan opas (ja pelaamisesta ylipäänsä)
Lasten ja nuorten tietokirjallisuudesta
Yöjuttu 7/84: Tuo minulle Asmodinan pää / Keskiyö hirsipuuvuorella
Lasten ja nuorten tietokirjoja: kemiaa, geologiaa ja fysiikkaa

ja noiden ympärillä sitten keskustellut asioista ihan yleisesti.
Olen nimittäin hieman kriittisesti suhtautunut joihinkin esitettyihin keskusteluihin (siis blogien ulkopuolellakin), mieleen on tullut että halutaanko että pojat lukisivat enemmän vai että pojat lukisivat enemmän Anni Swania. Koska noissa on vissi ero, jälkimmäinen ajatus saa minulta lähinnä hymyilevää peukutusta että yrittäkää vain jos siltä tuntuu, minua kiinnostaa enemmän ensimmäinen ajatus ja sen puitteissa olen myös keskittynyt hieman tavallisen lanu-kirjallisuuden ulkopuolelle, sellaisiin kirjoihin (ja muihin teksteihin) joita pojat jotka eivät lue saattaisivat silti lukea.

Yksi asia jota olen myös hieman pohtinut on että en halua kovin mielelläni nostaa esille mitään yksittäisiä nimikkeitä että katsokaa, tässä on nyt hyvä ja suosittu nuortenkirja. Koska en usko että kysymys on ratkaistavissa yksittäisillä nimikkeillä, edes Harry Pottereilla, tai että kun henkilö saadaan lukemaan sitä yhtä nimikettä ja pitämään siitä, niin asia on ratkaistu. Teini joka lukee Harry Potteria (tai Aku Ankkaa tai mitä vaan) saattaa yhtä hyvin olla sitä mieltä että se yksi nimike on hyvä mutta lukeminen on mälsää, ja näiden väitteiden välillä ei koeta ristiriitaa, Potteria luetaan koska se on Potter eikä koska se on kirja.

Tämän vuoksi suhtaudun myös pienellä varauksella väitteisiin että Suomessa olisi nyt jotenkin valtaisan hyvää ja laadukasta nuortenkirjallisuutta: voi pitää paikkansa mutta kuka sen on hyväksi julistanut ja millä perusteilla, ja entäs sitten? Mitävälii?
Joskus tulee myös mieleen että ehkä huono kirjallisuus on joskus parempaa kuin hyvä...

Kun puuhastelen kirpputorilla niin eilen tuli paria tavaralähetystä katsellessa mieleen selkeä Ongelma. Yhdessä nipussa oli vanhoja Korkeajännitys- ja Siivet-sarjakuvia jotka uskoakseni ovat kadonneet kioskien tarjonnasta (alan harrastajille tulee kai yhä jotain suomennoksia kovissa kansissa erikoistuneissa kirjakaupoissa). Samoin hyllyistä on poistunut tuo bloggaamani Yöjuttu-lehti, samoin kuin muut pulp-lukemistot, Jerry Cottonit, FinnWestit ja mitä näitä oli. Samoin Pahkasika, Myrkky, Suomen Mad (viimeisin meni kyllä aika hampaattomaksi viimeisinä vuosinaan). Samoin vaikkapa Buster (urheilusarjakuvia, paljon jalkapalloa mutta myös muuta).
Kaikkien noiden lopettaminen on varmaan ollut taloudellisesti järkevä päätös kannattavuuden laskiessa, mutta samalla niiden katoamisesta syntyy kumuloituva vaikutus jossa lukeminen itsessään marginalisoitui kun kaikki sellainen jota voisi ehkä lukea katosi kioskeista. Ehkä kamppailu kirjallisuudesta käytiin 80-luvun lopulla, ehkä silloin pelit, elokuvat ja televisio voittivat.
Manga-sarjakuvia on tullut joitain, mutta onko näiden käännöspolitiikkakaan paras mahdollinen. Ja esim. urheilusarjoista sanoisin yhä että sarjakuva toteuttaa tämän paljon paremmin kuin kirjallisuus, visuaalisuuden lisäksi sarjamaisuus vastaa paremmin kehitystä urheilussa kuin romaanitaiteen suosima Merkittävä Elämänmuutos. Yhdestä tällaisesta olen kirjoittanutkin, Hikaru No Gosta, ja vastaavia muita minulle on suositeltu (mm. Slam Dunk ja Prince of Tennis) mutta en odota näkeväni näitä ihan heti suomeksi...

(Huomasin että Kirjavuorenpeikko on vähän samoilla linjoilla, hän taas keskittyi vanhoihin poikakirjoihin, Karl May, J.Fenimore Cooper jne mutta ajatuksessa on samaa)

Olen jonkin verran myös pohtinut sitä millä perusteella ihmiset tekevät lukupäätöksensä ja vaikuttaako esim. sukupuoli siihen ja miten, mm. täällä. Onko luettavaksi valittu kirja osa identiteetin rakentamista ja hyväksynnän hakemista joukolta? Saavutetaanko hyväksyntä jaetuilla kokemuksilla, valitsemalla se sama kirja kuin kaikki muutkin, vai erottumalla, hankkimalla erikoistietoja ja etsimällä omaa juttua?
Onko yhteisöissä ja niiden rakenteissa eroja poikien ja tyttöjen välillä?  Entä näiden suhtautumisessa vanhempiin, opettajiin, yms? Lukemisen valinta voi tapahtua yhtä lailla noiden kysymysten pohjalta kuin kirjan sisällön ja laadun pohjalta (ja, kuten pohdittua, roskakulttuurin suosiminen voi olla myös tarkoituksellista erottautumista).
(Huom: lähtökohtaisesti minua ei kiinnosta miten asioiden haluttaisiin olevan vaan miten asiat ovat. Jos poikien ja tyttöjen välillä on faktuaalisia eroja niin ne on otettava huomioon eikä toiveajateltava että niitä ei olisi.)


Niin, kaikesta tästä kriittisyydestä ja lievästä negatiivisuudesta välittämättä tämä haaste on ollut hyvin kiinnostava, kiitos Suketus.

Kahlil Gibran - Profeetta (ja sateenkaari-haaste)

Libanonilais-amerikkalaisen Kahlil Gibranin pääteos Profeetta oli nimenä tuttu, joten kun etsin kirjastosta kirjaa, jossa on violetti selkämys, tämä osui sellaisena joka kai pitäisi lukea (suomentajana Risto Ahti).

Profeetta on jonkinlainen sekoitus proosarunoa, epiikkaa ja filosofista esseetä: kirjassa on narratiivinen kehys jossa Almustafa, kirjan nimen profeetta, on vuosien jälkeen jättämässä asuinmaansa palatakseen synnyinseudulleen, ja satamaan kertyy ihmisjoukko joka pyytää vielä profeettaa puhumaan vielä ja kertomaan Rakkaudesta, Työstä, Lapsista, Vapaudesta, Ilosta ja Surusta, Itsetuntemuksesta ja sen sellaisista. Ja profeetta puhuu.

Tässä on vähän sama kuin muissakin suosituissa "filosofisissa" kirjoissa tyyliin Pikku Prinssi, Lokki Joonatan tai Paolo Coelhon teokset: joihinkin ilmeisesti kolahtaa lujaa ja jotkut muut sitten ihmettelevät että mikä tässä nyt sitten oikein on. Varoitusmerkkinä olisi ehkä pitänyt pitää sitä että tämä oli kuulemma kovasti suosittu 60-luvun hippien keskuudessa, ja, no, siitä porukasta ei tule kovinkaan paljon hyvää.
Eli ei oikein vakuuttanut. Ajoittaisia hyviä hyvin muotoiltuja ajatuksia saattoi löytää jos jaksoi etsiä, mutta suuri osa tekstistä oli hyvin kyseenalaista ja usein sisäisesti ristiriitaista korulausetta jossa on ehkä kimaltavaa pintaa muttei oikein mitään sisältöä. Kirjalliset ansiot ovat varmasti hieman korkeammat kuin self-help-kirjallisuudessa yleensä mutta...
(ja tämä siis sillä huomautuksella että oikeasti minä pidän mystikoista)


Mutta joka tapauksessa kirjasta sai violetin ja viimeisen raidan Luetaan sateenkaari -haasteeseen.

Muut haasteeseen luetut kirjat siis olivat järjestyksessä:
Punainen: Michel Tournier - Kultapisara
Oranssi: Angela Carter - The Passion of New Eve
Keltainen: Hetkipalvelus: Laudes ja vesper - pääsiäisaika
Vihreä: Aksel Sandemose - Alice Atkinson ja hänen rakastajansa
Vaalea sininen: Rex Stout - A Right to Die
Tumma sininen: Danilo Kiš - Puutarha, tuhka

 Kaikki nuo muut kirjat löytyivät omasta hyllystä, tämä violetti oli ainoa jota piti hakea kirjastosta. Haaste oli hyvä sysimään lukemaan noita kirjoja (tai bloggaamaan hetkipalvelus-kirjasta jota siis on tullut luettua muutenkin). Noista muista Tournier oli suosikkini, Sandemose ja Stout olivat myös mainioita, Carter ja Kiš sellaisia että ymmärrän suunnilleen mihin niissä on pyritty vaikken itse nyt niin täysillä pitänytkään, ja tämä Gibrankin menee tulipahan luettua -klassikkona.
Ja kun melkein kaikki löytyivät omasta hyllystä niin tämä tuli suoritettua hieman etuajassa, tässähän ehtisi varmaan lukea vielä toisenkin sateenkaaren vuoden loppuun mennessä (mutta siihen ei omia kirjoja löydy enää niin helposti). 

Bruno K. Öijer - Hopeanmustaa

Siltä varalta että joku kuvittelee minun suhtautuvan nykyään valtavan myönteisesti runouteen kirjallisuudenlajina, voin taas todeta että asia ei ole näin, ja sen muistutti taas kerran Bruno Öijerin kokoelma Hopeanmustaa (suom. Markku Into).

Nämä olivat sellaisia romanttisia "havaitsen jotain/asiat/ovat/kuin toisia asioita/se tuntuu/jotenkin/epämääräiseltä", selkeäkielisiä sentimentaalisuuksia jotka unohti suunnilleen saman tien lukemisen jälkeen.
Öijer on ilmeisesti suosittu Ruotsissa, kommenteista päätellen suurelta osin esiintymistensä ansiosta. Tämän kirjan luettuani nyökyttelen että jossain muualla sen suosion syy piillee...

*

sinä hengitit
läheltä ikkunaruutuun
ja kirjoitit sormella
piirsit nimesi huuruun
sitten pyyhit sen taas nopeasti pois
kerran
kaksi kertaa
kunnes tunsit rauhoittuneesi
tunsit onnen hitaasti ryömivän sisällesi

Kommunikaatiosta, kuplista ja dialogista

Aiemmin tällä viikolla ehdin jo kirjoitella sananvapaudesta pohtien sitä mm. signaalien ja signaalivahvuuksien kautta, ja nyt kun Kyösti Salovaara vuorostaan pohti kuplan käsitettä ja sen vaikutuksia havaitsemiseen ja kommunikaatioon, niin ajatus lähti laukkaamaan ja aloin pohtia voisiko viestintää mallittaa käyttämällä säteilyä analogiana?
Osa esitetyistä parametreista on syytä tulkita allegorisesti, joskin jo puhtaan konkreettisina tekijöinä ne saattavat olla osatekijöinä.

Aloitetaan, kuvitellaan henkilöt V (niinkuin vasen) ja O (oikea). V haluaisi kovasti välittää ajatuksensa O:lle, ehkä jopa saavuttaen dialogisuuden tilan. Miten käy?

Ensimmäisenä meidän pitää tarkastella miten V viestii, onko pyrkimyksenä kohdennettu viestintä vai viestiikö V laajasti ympäristöönsä?

Laajalla signaalilähetyksellä voidaan toki saavuttaa laajasti monenlaisia kohteita, mutta tällöin vain avaruuskulmassa α suuntautunut viestintä on geometrisesti O:n havaittavissa. On tärkeää huomata, että mitä suurempi etäisyys V:n ja O:n välillä, sitä pienempi α on eli mitä kauempana viestijä on kohteesta, sitä pienempi osa vietsinnästäon edes mahdollista havaita.

Keskitytään nyt vain siihen osuuteen jonka on geometrisesti edes mahdollista tavoittaa kohde.

V:n ja O:n välinen etäisyys on s ja tällä matkalla tapahtuu signaalin vaimenemista (x) väliaineesta ja etäisyydestä riippuen. Ja siitäkin signaalista, joka tavoittaa O:n, osa ei tee minkäänlaista vaikutusta, se sivuutetaan ja unohdetaan ilman vaikutusta, vain osuus y havaitaan niin että se tekee vaikutuksen.

(Säteilystä puhuttaessa puhutaan LET-arvosta: säteilytyypit joilla on korkea LET vaimenevat nopeasti väliaineessa mutta detektorit yleensä havaitsevat ne hyvin, matalan LET-arvon säteily läpäisee hyvin väliaineen mutta läpäisee hyvin myös detektorin. Jos mielikuvitusta riittää tälle voi ehkä keksiä viestinnällisen vastineen, esim. liittyen joukkotiedotuksen viihteellistymiseen...)

Tähän asti on oletettu että V ja O ovat samassa ympäristössä. Entäpä jos asia ei olekaan näin?
Persut ovat onnistuneesti tuoneet "kupla"-käsitteen yleiseen kielenkäyttöön, ja omalla tavallaan se on mainio tapa mallittaa yksilön sosiaalista ympäristöä ja siellä vallitsevaa mikroympäristöä. Jotkut ihmiset väittävät että eivät elä kuplassa tai että heidän kuplansa on koko maailman kokoinen, mutta saanen arvella näiden henkilöiden olevan sokeita, hölmöjä tai sellaisia vaarallisia toiveajattelijoita jotka kuvittelevat että heidän kokemuksensa ja mielipiteensä on automaattisesti koko maailman kokemus ja mielipide.

Henkilöön O nähden henkilö V sijaitsee kuplassa (ja toisinpäin), jonka seinämä heijastaa osan lähetetystä signaalista takaisin kuplan sisälle ja vain osa välittyy seinämän läpi. Tämä tuottaa harhailmiön, jossa kuplan sisältä lähetetyt signaalit havaitaan sironnan vuoksi kuplan sisällä tavallista voimakkaammin vaikka kuplan ulkopuolella ne ovatkin todellisuudessa huomattavasti vaimentuneet.

Mutta osa signaalista, vaimentuneena, tavoittaa O:n aiheuttaen reaktion.

Valitettavasti vain O:n reaktio signaaliin tapahtuu myös moneen suuntaan joista V voi havaita vain pienen osan, sen joka suuntautuu avaruuskulma α:n sisälle. Samoin vastaussignaali vaimenee yhtä lailla väliaineessa tai jää V:ltä huomiotta tai heijastuu kuplan seinämästä, jolloin dialogin mahdollisuus saattaa vaimentua niin paljon että sitä ei voida havaita taustamelulta.

Ja siinä häviävät niin V kuin O.

Danilo Kiš - Puutarha, tuhka

Luin reilu vuosi sitten Varhaisia suruja, joka kuvasi Andi Sam -nimisen pojan lapsuutta sodan aikana: kirja oli aika lailla arkisia tapahtumia joissa sota kummitteli taustalla, hyvin harvoin suoraan esille tullen mutta tuoden kaikkeen vähän surumielisen ja pelottavan sävyn...

Ja sen verran pidin että nappasin triptyykin toisen osan (joka on ilmeisesti kirjoitettu ensimmäisenä ja on teoksena itsenäinen, varsinaisesta yhtenäisestä trilogiasta ei siis voine puhua), joka myös ajallisesti sijoittuu pääosin edellistä kirjaa edeltävään aikaan ja keskeiseksi hahmoksi nousee Andin isä Eduard Sam (kirjan suomentaja on Kari Klemelä).
Eduard Sam on selvästi hyvin omituinen henkilö, anarkisti, juoppo, kirjailija, profeetta joka kirjoittaa kolmatta laitosta Linja-auto-, laiva- juna- ja lentoliikenteen aikatauluja, teosta joka paisuu ensyklopediseksi 800-sivuiseksi järkäleeksi jonka sisältämät ajatukset ovat myös poliittisesti hyvin epäilyttäviä...
Eduardin hahmolle sopivasti kielikin on barokkisen ryöpsähtelevää ja sinkoilevaa, tekstissä virtaa listoja ja tarkkoja kuvauksia mutta toisaalta kokonaisuus on hyvin fragmenttinen ja kaoottinen. Tässä välittyy myös Andin näkökulma, muistin, muistojen ja havaintokyvyn epämääräisyys jossa koettu sekoittuu kuultuun ja luettuun, niinpä Eduard sekoittuu osittain uniin, legendoihin, Raamatun kertomuksiin niin ennen kuin jälkeenkin kun juna on vienyt hänet pois perheensä luota (niin, tämä on myös holokaustiromaani jossa holokaustiin viitataan ehkä ohimennen jossain sivulauseessa mutta se on jatkuvasti läsnä).

Täytyy myöntää että tässä oli aika usein aikamoisia vaikeuksia pysyä mukana, tämä on usein unenomainen (tai sekava) kirja jonka kappaleista ei aina pysty sanomaan miten ne liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö...ja saattaa olla että jos en olisi lukenut tuota Varhaisia suruja aikaisemmin niin kirja olisi ehkä jäänyt kesken...mutta nyt se kuitenkin tuli luettua ja seuraavan kirjan, Tiimalasin, lukemista lienee aika harkita.

Ja hei, tummansininen raita Luetaan sateenkaari -haasteeseen.

Sananvapaudesta/ilmaisunvapaudesta, logiikasta ja moraalista

Kun kysymys sananvapaudesta on taas esillä niin kokoanpa tänne hieman ajatuksia aiheesta, asiaa olen pariin otteeseen pohtinut esim. Facebookissa ja toisten blogien keskustelussa ja kyllä, sananvapauden käsite vaikuttaa yhä valitettavan paradoksaaliselta ja mahdottomalta kun sitä tarkastelee loogis-moraalisesti.

Puhehan on siis pilakuvanäyttelystä joka on taas hyllytetty, tässä esitetyistä kommenteista nostaisin esiin Kultti ry:n puheenjohtajan Ilkka Lehdonmäen ajatuksen "Sananvapautta ei voi paloitella. Sitä joko on tai ei ole." Olen tästä aivan samaa mieltä, mutta ilmeisesti varsin eri mieltä siitä mitä tuo oikein tarkoittaa.

Semattisestihan on syytä tässä vaiheessa tarkentaa että puhun nimenomaan ilmaisunvapaudesta niinkuin ilmeisesti kaikki muutkin eikä vain kirjaimellisista sanoista: puheena ovat pilakuvatkaan eivät ole sanoja vaan kuvia, ja vapauden piiriin kuuluu myös vaikkapa ekspressiivinen tanssi ja elekieli. Mutta samalla voidana yhtä hyvin todeta että jokin tietty viesti välittyy parhaiten vaikkapa laittamalla irtileikattu hevosenpää henkilön vuoteeseen, lyömällä tätä henkilöä pesäpallomailalla hampaisiin, polttamalla tämän talo, erottamalla tämä työpaikastaan jne. Nuo kaikki ovat ilmaisua, joten niiden kuuluisi myös kuulua ilmaisunvapauden piiriin.

Kuka määrittelee rajat mikä on hyväksyttyä ilmaisunvapaudessa ja mikä ei, ja millä oikeutuksella? Ilmaisunvapaus ei voi olla absoluuttinen jos sitä rajoitetaan vaikkapa fyysisen koskemattomuuden periaatteella (ja esim. talon polttaminen ei edes kuulu fyysiseen koskemattomuuteen). Joku voi sanoa että fyysinen hyökkäys toista kohtaan rajoittaa tämän toisen omaa ilmaisunvapautta, mutta tämä onkin paradoksi: ilmaisunvapauden käyttö rajoittaa ilmaisunvapautta.

Toinen ongelma on että tiedotusvälineet eivät reaalisessa maailmassa ole tai edes voi olla täydellisen objektiivisia, niiden toiminta heijastaa yhteiskunnan valtasuhteita, poliittista, taloudellista ja mielipidevaltaa, ja näiden ulkopuolisten mahdollisuudet saada esille oma näkökulma, tai usein myös totuusarvollisesti merkittäviä seikkoja, ovat rajalliset. Tiedotusvälineet ovat vallankäytön väline, ja kun tiedotusväline vetoaa "sananvapauteen", tulee sananvapaudesta myös vallankäytön väline ja itsessään potentiaalista sortoa.

Kolmas ongelma on että viestillä on paitsi lähettäjä myös vastaanottaja, ja sananvapaus asettaa myös ehdottomat vaatimukset vastaanottajalle ottaa vastaan kaikenlaisia viestejä, myös sellaisia jotka eivät satu miellyttämään, ja suhtautumaan niihin samalla tavalla täydellisen objektiivisesti punniten niitä vain niiden totuusarvon mukaan. Tämä tarkoittaisi että vastaanottajan tulee olla täydellisen omniskientti, ominaisuus joka esim. kristinuskossa on asetettu Jumalalle ja materialistisessa maailmassa ei kenellekään.

Proudhon totesi aikoinaan että kaikki omaisuus on varkautta. Samalla tavalla jokainen lähetetty signaali vie elintilaa (s.o. vastaanottomahdollisuuksia) kaikilta muilta signaaleilta, eli kaikki sanominen on sananvapauden vastaista, ilmaisunvapauden käyttö rajoittaa ilmaisunvapautta.

(Edelliseen jatkoajatuksena, minusta totuudenilmaisu on hyväksyttävä absoluuttinen tavoiteltava arvo, mutta johtuen omniskienttien puutteesta ei sekään ole reaalisesti täydellisesti toteutettavissa. Mutta tavoitella sitä sopii.
Ja se on eri asia kuin ilmaisunvapaus.)

Lasse Heikkilä - Balladi Ihantalasta

Minulla on nimi, minulla on vanhemmat,
ajattelin paljon tulevaisuutta.

Vanhoja hiippakuntalehtiä selatessa huomasin jutun Lasse Heikkilästä, modernistisesta 50-luvun runoilijasta, joka henkilönä ja näytteiden perusteella kiinnosti sen verran että kävin kirjastosta poimimassa luettavaksi tämän postuumin kokoelman, runosarjan jonka Osmo Pekonen on toimittanut runoilijan jälkeenjääneistä papereista.

He tuovat neilikoita, tulppaaneja, resedoja
tuntuvat pitävän minua puutarhan alla
juurellisten kukkien, pönttökukkien, leikattujen kukkien.
Kuinka monta kukkaa olen ruokkinut?
Olen yrittänyt laskea.

Nimirunon Ihantalasta ohella äänen saavat Spoon River Antologian (ja vähän myös Komppania K:n) tapaan vainajat, yksittäiset henkilöt jotka haudasta puhuttelevat kirjoittajaa/lukijaa kertoen omaa tarinaansa, omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Osa nimetyistä henkilöistä on ilmeisesti todellisia, osa lienee fiktiivisiä, mukana on myös pari tuntematonta (rakastava ja vaitelias).
Tietoa kirjoitusajankohdasta ei ole mutta Pekonen esittää erään runon viittaavan Unkarin kansannousuun 1956. Tämä sijoittaisi mahdolliseksi vaikuttajaksi siis myös Linnan Tuntemattoman sotilaan, joka on ehkä vaikuttanut ainakin siihen että Heikkilä tavoittelee henkilöilleen laajempaa tyylirekisteriä kuin Masters tai March, eri henkilöt puhuvat eri asioista eri tavoilla.
Suurempana vertailukohtana on kuitenkin Runebergin Vänrikki Stool, Heikkilän henkilöt puhuvat paljon suurista aatteista, velvollisuudesta ja sen sellaisesta runebergiseen tyyliin, vaikka yhtä lailla myös irtautuvat siitä ja kritisoivat valheellista ihanteellisuutta ja hymistelyä jossa "mitalit säilyy ruosteetta/mutta Tahvanaisen perikunta...?" Ja silti, on myös jotain suurempaa kuin yksi ihmiselämä, vaikka se elämä olisikin oma...

Käsivarteni ovat pari luuta ja kallokoppa on tyhjä
ja minä elän.
Mikä on ainoa pysyvä voima?
Minä kysyn körttiläisäänelläni,
mitä vastaat Pentti Ylä-Riutalle?

Pidin. Pitänee seuraavaksi kaivaa jostain esiin vaikka se Terra Mariana, kokoelma neitsyt Mariasta (ilmeisesti Heikkilän suosikkiaiheita, Madonna vilahtaa myös tässä kirjassa).

Seicho Matsumoto - Junaongelma

Matsumoton dekkarinovelleja luin aiemmin ja huomasin että yksi kirjansa on ilmestynyt Sapo-sarjassa suomeksi (suom. englannista Kristiina Kivivuori). Joten piti kokeilla.

Merenlahden rannalta löytyy kuollut mies ja nainen sylikkäin: mies on X-ministeriön virkamies, nainen tarjoilija eräässä ravintolassa jossa mies oli käynyt asiakkaana. Rakastavaisen parin kaksoisitsemurhaltahan tämä näyttää, Japanissa on moisia nähty ja sellaisena tämä melkein sivuutetaankin, jos ei paikallinen etsivä olisi kiinnittänyt huomiota pariin outoon yksityiskohtaan, jotka eivät ehkä merkitse mitään mutta...liittyykö itsemurha jotenkin niihin korruptiopaljastuksiin joiden tutkiminen X-ministeriössä on aloitettu? Ja miksi eräs kuolleiden henkilöiden yhteinen tuttu on kuin sattumalta ollut parissa tapaamisessa jotka antavat tälle tutulle raudanlujan alibin kuolemantapaukseen, mutta jotka vaikuttavat hyvin tarkkaan suunnitelluilta nimenomaan antamaan kyseiselle henkilölle alibi...

Kirjan nimikin jo vihjaa että tämä on sellainen aika kuiva arvoitusdekkari jossa kiinnitetään paljon huomioita junien aikatauluihin ja sen sellaisiin, poliisityöskentelyä jossa värikkäät persoonat eivät kovinkaan paljoa pääse esille ja jossa on aika selvää että kuka on syyllinen mutta ongelma on miten rikos on tehty...siinä lajissaan tietysti varsin mainio, ja toki siellä sivussa on myös hieman erilaista miljöötä, japanilaista kulttuuria jossa rakastavaisten kaksoisitsemurhat ovat rutiinitapauksia ja muuallakin on omia omituisuuksia.
Viehättävä ajatus oli myös sama kuin joissain noista edellisne novellikokoelman jutuista, että jutun purkautuminen ei ala murhaajan tekemästä huolimattomuusvirheestä vaan päinvastoin liioitelluista varotoimenpiteistä joilla saa vain huomion kiinnitettyä itseensä: jos olisi vaan antanut mennä ikään kuin ei tietäisi mistään mitään niin olisi voinut käydä paremmin. 

Jenna Kostet - Lautturi

Jenna Kostetin Lautturi on saanut varsin runsaasti blogisavuja, mukaanlukien voiton taannoisessa Blogistanian Kuopus -kisassa. Ja kun se sopivan kiinnostavalta kuulosti niin piti minunkin sitten kokeilla.

Kai elää virralla, soutaa lautalla siellä missä on aina kevät, mutta jokin pakottaa lähtemään katsomaan sitä mistä ne kaikki sielut tulevat. Kai ei ole ensimmäinen jolle tämä tulee mieleen, ylhäällä asuu jo isän veli Eero jonka luokse muuttaa ja joka auttaa Kaita sopeutumaan tähän kummalliseen maailmaan jossa aurinko paistaa kivuliaasti ja jossa ihmiset käyttäytyvät niin merkillisesti...17-vuotiaana Kai alkaa käydä lukiota jossa kohtaa Iran, koulun kauneimman ja suosituimman tytön jolla on omat salaisuutensa...

Tarina flirttailee paranormaalien romanssien genren parissa tuoden mukaan suomalaisempaa mytologiaa, mausteena myös hieman Orfeusta (ja Kailaasta, Södergranista ja sen sellaisista riittää myös puhetta). Nuortenkirjojen peruskauraa ovat myös kirjan teemat erilaisuudesta, koulukiusaamisesta ja vaikeista perhesuhteista: näitä voisi melkeinpä pitää kliseinä joskaan en tiedä pitääkö nuortenkirjaa lajityyppinä edes niin suuresti syyttää samojen teemojen käsittelystä, ensisijaiselle kohdelukijalle kun ne voivatkin hyvin olla uusia. Kostetin ansioksi on luettava että hän pyörittää teemoja kiinnostavasti, heittäen niihin tarpeeksi tvistejä tekemään tästä hyvän nuortenkirjan, mutta ehkä tämä on vähän liian genreorientoitunut että olisin täysin ihastunut.

(mielessä kävi myös että millainenkohan tämä kirja olisi ollut jos oltaisiin menty lähemmäs niitä myyttejä ja sukupuolitus flipattu: ehkä siinä olisi menty liiaksi taikatyttögenren suuntaan).

Stig Dagerman - Äidin varjossa

Kun joku kuolee, on joku sureva jäljellä. Kun vaimo on kuollut, on leski jäljellä suremassa. Kun äiti on kuollut, on poika jäänyt suremaan. Elleivät he sure, he teeskentelevät surevansa. Sitä sanotaan säädyllisyydeksi. Ja säädyllisyys on jonkun jättämistä yksin. Ja teeskentelyä, että joku tekee niin kuin toivotaan.

En ollut varsinaisesti ajoittanut tämän kirjan lukemista äitienpäiväviikonlopuksi mutta kun tähän kohtaan sattui niin huomioidaan temaattinen ajankohtaisuus.
Vaikkei tämä mitenkään auvoinen perhekuvaus olekaan...

On ylipäänsä vaikeata tehdä mitään, mitään muuta kuin katsella käsiään ja joskus ottaa niillä jokin leivonnainen. Sillä vihatulle ilmiselle, joka istuu pöydässämme ja juo teetä, me voimme varsin vähän. Jopa Juudaskin olisi voinut istua pöydässämme. Emmekä kysyisi häneltä Jeesuksesta. Puhuisimme hänen kanssaan ilmasta.

Kirjan (suom. Arvi Kivimaa) alussa valmistaudutaan pienessä tukholmalaiskodissa hautajaisiin, Alma, vaimo, äiti on kuollut ja suremaan ovat jääneet mies Knut ja parikymppinen poika Bengt. Knutin suru tosin ei ole niin kovin syvää, hän pitää kauniista asioista ja vaimo on viime vuosina ollut kovin sairas ja ruma, ja kun Bengt saa vielä hautajaispäivänä vahingossa selville että isällä on suhde toisen naisen kanssa, sappi nousee ja poika haluaa rankaista isäänsä tavasta jolla hän äitiä kohteli...mutta mutta mutta.

Luvassa on siis psykologista erittelyä neljän päähenkilön, Knutin, Bengtin, Knutin rakastajattaren, iloluontoisen Gunin ja Bengtin tyttöystävän, sairaalloisen Beritin suhteista. Ja luonnollisesti myös kuolleen Alman, joka on läsnä kaikkialla...vähän tästä tuli mieleen moderniin realistiseen tilaan siirretty Hamlet jossa Hamletin vanhemmat vaihtavat paikkaa ja näin suhteiden oidipaalisuus saa erilaisia sävyjä.
Kerronta etenee osittain kertojan, osittain Bengtin kirjeiden itselleen tai muille voimalla, ja kertojaäänikin on aika modernistisen subjektiivinen ja rikkonainen.
Täytyy kyllä myöntää että vaikka kirjan ansioita pitääkin tunnustaa niin en tästä ihan valtavasti innostunut, päähenkilö Bengt oli vähän turhan obsessiivinen vässykkä, muut henkilöt olivat ohuempia ja kirja alkoi hajota loppupuolella...mutta on tässä paljon hyvääkin ja luulen että joku teistä pitäisi tästä enemmän kuin minä. Ja niinkuin Hamletissakin, on tässäkin erinomaisen herkullisia siteerattavia pätkiä.

Vanhemmat elävät aina epäpuhtaampaa elämää kuin heidän lapsensa, koska he antavat itselleen kaiken anteeksi. Tämä: antaa kaikki anteeksi itselleen, mutta ei käytännöllisesti katsoen mitään lapsilleen, on se voittosaalis, minkä "kokemus" lahjoittaa ihmiselle. Se, mitä vanhemmat sanovat kokemukseksi, ei ole mitään muuta kuin suoranaiseen kyynillisyyteen saakka johtavia menestyksellisiä yrityksiä kaiken sen kieltämiseksi, minkä he nuoruudessaan ovat eläneet puhtaana, totena, oikeana. Itse he eivät huomaa sitä kauhistavaa kyynillisyyttä, mikä piilee tässä "kokemusta" elämän korkeimpana päämääränä koskevassa alinomaisessa puheessa. He havaitsevat vain lastensa "kokemattomuuden", se on: sen kokemattomuuden muodon, jota sanotaan puhtaudeksi ja kunniallisuudeksi, ja silloin he ärsyyntyvät. Kun he ärsyyntyvät, he purkavat ärtymyksensä lapsiin; tätä sanotana kasvatukseksi, sillä mitä muuta kasvatus on kuin ärsyyntyneiden vanhempien yritys kaiken sen tukahduttamiseksi heidän lapsissaan, minkä he tuntevat heissä itsessään tukahtuneiksi parhaiksi ominaisuuksiksi.

Stig Dagerman oli sodanjälkeisen Ruotsin lupaavimpia kirjoittajia jonka elämä kuitenkin katkesi 31-vuotiaana itsemurhaan. Käännöksen nimi on vähän väritön verrattuna alkuperäiseen ("Bränt barn", palanut lapsi) mutta tuo kansikuva on symbolisesti sopiva kun tuntee kirjan...
Tällä kirjalla poimin neljännen Ruotsi-osuman Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, olen siis nyt myös ruotsalaisen kirjallisuuden taituri (joo, niin varmaan).

Rex Stout - A Right to Die

Stout on Stout on Stout eli edellisten lukemieni kirjojensa tapaan tämäkin on varsin toimiva, varsin itsenäinen dekkari joka pelaa yhtä hyvin henkilökemioiden kuin varsinaisten juttujensa avulla.

Luen näitä täysin satunnaisessa järjestyksessä (tämä on vissiin 40. osa) ja tässä onkin viittaus aikaisempaan juttuun, jota en ole lukenut: tuon tapauksen eräs nuori mies jonka todistus ratkaisi jutun onkin nyt vähän vanhempi ja tulee Nero Wolfen luo pyytämään apua: miehen poika on löytänyt tyttöystävän joka ei vanhempia miellytä, ja niinpä mies haluaa tytön taustat selvitetyiksi, mitä lokaa tästä voisi kaivaa esiin. Wolfe ei kovin innokas asiasta ole mutta kiitollisuudenvelkaisena tarttuu työhön, tai siis lähettää Arche Goodwinin selvittelemään...mutta juttu saakin käänteen kun tyttö murhataan, ja poika on pääepäilty.

Kirja on julkaistu alunperin 1964 ja ajankohtaiset tapahtumat ovat poikkeuksellisen vahvasti mukana, nimittäin kansalaisoikeustaistelut ja rotukysymys: Wolfen asiakas (ja siis myös poikansa) on musta, pojan tyttöystävä taas valkoinen, nuoripari työskenteli Rights of Citizens Committeessa ja on syytä olettaa että rotu näyttelee ainakin jotain osaa jutussa...näin tarjoten oman kiinnostavan ajankuvansa dekkarijuonen kuorrutukseksi.

Emmeköhän taas jossain vaiheessa jatka näiden parissa, ovat nämä sen verran laadukkaita olleet (okei, jutun ratkaisevat yksityiskohdat venyttivät hieman uskottavuutta mutta kuitenkin). Tällä kertaa kirjan nosti juuri nyt lukulistalle sen sopivuus Luetaan sateenkaari -haasteeseen, kun sen selkämys oli varsin kirkas vaalea sininen.

Josef Škvorecký - Luutnantti Borůvkan murheet

Aikaisemman Kadare-postauksen yhteydessä mainitsin että nämä keski-itä-Euroopan dekkarit alkoivat kiinnostaa, erityisesti asia tuli mieleen kun mietin että olen pääsääntöisesti pitänyt lukemistani tsekkiläiskirjoista ja ne ovat olleet hyviä sellaisella tavalla että siltä alueelta voisi tulla myös hyviä dekkareita. Ja sitten huomasin tämän: Škvoreckýlta, jolta viime kesänä olin lukenut mainion Ihmismielten insinöörin, on ilmestynyt myös Sapon julkaisema kirja (suom. Kirsti Siraste).

Kirjastonhoitaja kauhisteli makaaberia kantta kun tätä haetutin kirjavarastosta ja onhan tuo tosiaan, no, aika verinen...sisällöltään tämä on vähän leppoisampi 12 novellin kokoelma. En koskaan ole ollut suuri dekkarinovellien ystävä ja tässäkin on vähän samaa ongelmaa, että on vaikea toteuttaa novelli joka on kokonainen kiinnostava dekkariongelma sekä tarinana toimiva. Škvorecký on päätynyt painottamaan tarinoita, joista moni myös liittyy toisiinsa, aikaisemman tarinan henkilöitä ja motiiveja päätyy myöhempään tarinaan ja luutnantti Borůvkan työpaikan ihmissuhteet etenevät novellien varrella (Borůvkasta ja työpaikastaan tuli vähän mieleen Donna Leonin Guido Brunetti ja venetsialaisen yhteiskunnan kuviot lienevät usein yhtä outoja kuin 60-luvun Tsekkoslovakiankin. Borůvka on kuitenkin melankolisempi ja Škvorecký ironisempi).

Tarinoissa harjoitetaan toki lajityypin, arvoitusdekkarin, perinteitä vaikka aika ajoin tunnutaan lajityyppiä ennemmin parodioivan, esim. ensimmäinen tarina on mainio shaggy dog -tarina jossa Borůvkan alainen on tullut ensimmäisenä tapahtumapaikalle, aikaansaanut massiiviset etsinnät, todistajalausuntojen kokoelman, ultratarkan aikataulutuksen ja niin edelleen kunnes Borůvka saa lopussa poikkipuolisen sanan väliin ja esittää yksinkertaisen kysymyksen joka ratkaisee koko jutun...(ja huomasin kirjoittajan julkaisseen pari muutakin dekkarinovellikokoelmaa, joista seuraavassa otetaan käsittelyyn isä Knoxin laatimat kultakauden dekkarin kymmenen käskyä, ja kymmenessä novellissa rikotaan ne yksi kerrallaan)
60-luvun Tsekkoslovakia on tietysti myös varsin omanlaisensa miljöö, vaikkei näissä kovin paljoa yhteiskunnallista kommentointia epäilemättä voitukaan harjoittaa, mutta vähän kuitenkin.

Viihdyttävä kirja ja erinomaisen suositeltava kaikille dekkarien ja keskieurooppalaisen kirjallisuuden ystäville. Nyt pitää katsoa josko niitä myöhempiäkin Borůvka-kirjoja sattuisi löytymään jostain (suomennettu niitä kai ei ole).