Erlin laakson kansan neuvosto esittää linnanherralleen toiveen että kuningassukuun hankittaisiin taikuutta, jotta taikavoimainen hallitsija tekisi maasta kuuluisan ympäri Englantia ja maailmaa. Linnanherran poika Alveric varustautuu matkalle Haltiamaahan ja lähtee noutamaan itselleen puolisoksi Haltiamaan prinsessa Lirazelia, ja vaikeuksien jälkeen saakin tämän mukaansa ja vietetään häitä.
Tuo tapahtuu ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana, tästä tarina vasta alkaa. Lordi Dunsanyn varhainen fantasiaklassikko ei siis noudata perinteistä tehtäväfantasiaa jossa kirjan alussa on kartta jonka paikkoja prinssi/sikopaimen lähtee kiertämään pelastaaksen maailman joltain kauhealta tuholta: vaikka tässä juonivetoisia ollaankin niin harmit ovat enemmän päähenkilöiden itsensä aiheuttamia, jos olisivat ymmärtäneet pysyä hoitamassa sikoja tms niin olisi ehkä ollut tylsempää mutta rauhallisempaa. Tämä piirre on myöhemmin näkynyt ehkä enemmän Lovecraftin tarinoissa kuin Tolkien-Howard-akselin (seuraajineen) epiikoissa.
Tarkempi lajityyppi on taidesatufantasia, maailma on monella tapaa selittämätön ja arkkityyppejä vilisevä ja kieli lyyrisen maalailevaa (Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos tuntui hyvältä), sellaista että kirjaa ei voi oikein ahmia, aina silloin tällöin vain nauttia pari lyhyttä lukua kerrallaan. Ja hyvän sadun tapaan tästäkin löytyy kaiken eteerisyyden taustalla hivenen melankolinen pohjavire, alusta lähtien mukana tuntuu olevan hieman "doomed hero"-arkkityyppiä (johon ilmeisesti germaanit ovat vanhastaan olleet kovin ihastuneita) ja kiertelevä tarina on varsin ambivalentti, mitään hyvä/paha-erottelua ei kannata odottaa.
Viehättävä teos, kustantajansa Vaskikirjat on keskittynyt muutenkin näihin persoonallisempiin fantasiateoksiin.
Kirjan ovat lukeneet ainakin Mikko, Jenni ja Salka.
6 kommenttia:
Piti käydä ihan Risingin viestiarkistosta tarkistamasta mitä ajatuksia Haltiamaan kuninkaantytär herätti minussa, kun kirjan luin (näköjään toukokuussa 2008) ja kieli nousi minullakin esille. Vainikainen-Uusitalon suomennos taitaa tosiaan olla onnistunut. Neil Gaimanin saatesanoissa on ilmeisesti vertaus cokiksesta ja hienosta viinistä, ainakin pistin itseni cokis-sukupolveen, kun en täysin ihastunut teokseen. Nyt saattaisin arvostaa tarinaa enemmänkin, kun tässä on kasvanut lukijana reilun kuuden vuoden ajan lukukokemuksen jälkeen. Taitaisin silti yhä pitää muutamaa vuotta myöhemmin julkaistusta Hope Mirrleesin Lud-in-the Mististä enemmän. Joka tapauksessa, Vaskikirjat on tosiaan julkaissut hienoja pienimuotoisia klassikoita, joita kannattaa aina lukea.
Jooh, tämän ansiot ovat kielessä ja tunnelmassa, ja että tarina kulkee varsin omalaatuisesti fantasian myöhempiin perinteisiin verrattuna.
Mutta tuli mieleen että McKillipejä pitäisi myös lukea enemmän.
Minäkin tykkäsin tästä kovasti. Viehättävä, helppolukuinen mutta ei yksinkertainen. Muita kirjoja en häneltä ole vielä lukenut mutta tämä jätti nälän tutustua paremmin hänen tuotantoonsa.
Muistelen että yksi novelli löytyy muinaisesta Velhojen valtakunta -antologiasta (ja että en siitä niin innostunut silloin joskus 15-vuotiaana).
Pitää kokeilla lisää jos tulee vastaan, tuo Mirrlees tietysti myös.
Tosiaan McKillip. Serren metsissä sopii Dunsanyn seuraan. Muut suomennetut eivät McKillipiltä niin kolahtaneet, vaikka muistelen kohtalaisesti pitäneeni. Riddle-Master -sarja oli jopa jonkin asteinen pettymyskin. Mutta jos kirjailijaa käännettäisiin lisää, voisin lukeakin. Saattaa vain vaatia oikeanlaisen mielentilan.
Okei, Serren metsässä on ainoa lukemani McKillip ja se oli tosiaan hyvä tässä satufantasian ryhmässä...
Lähetä kommentti