18.12.14

Neula ja hakaneula

Kyselin taannoin bloggaajien salaseuralta josko on olemassa mitään "Kritiikki for dummies"-teoksia, vaikken sille tielle haluakaan niin aiheesta voisi saada materiaalia bloggaamisen reflektointiin, tyyliin ja ilmaisuun (viimevuotinen Rivien välissä keskittyi kirjablogeihin sosiaalisena ilmiönä ja yleisissä blogeja käsittelevissä kirjoissa painotukset ovat myös muilla suunnilla).
Ihan tuollaista kaivattua kirjaa ei kukaan osannut nimetä, ehkä sellaista ei ole, mutta muutamia aihetta käsitteleviä viitteitä kyllä annettiin ja näin ensihätään päädyin lukemaan kolme esseetä, Markku Envallin 'Kritiikistä' (kirjassa Synnyttämässä ja muita esseitä, 1999), Suvi Aholan 'Pieni saippualaatikko' (Tietokone ja silitysrauta, 2003) ja Putte Wilhelmssonin 'Minä, Suvi ja Toini' (Turmio ja perikato, 2009) joista viimeinen kommentoi paljon Aholan kirjaa ja sivuaa Envallia.

Näistä Envallin teksti on poleemisin ja sanoisin myös että eniten väärässä. 15 vuoden ero selittää ehkä jotain, koska kuten Ahola kirjamessuilla totesi, ammattikriitikot jotka keskittyvät kirjallisuuskritiikkiin ovat käytännössä kadonneet, nykyisin kaikki ovat toimittajia jotka kirjoittavat siinä sivussa myös kritiikkejä, eli Envallin pääasiallinen kohde on myös kadonnut. Toiveensa että kriitikot keskittyisivät muihin lajeihin kuten artikkeleihin, esittelyihin ja haastatteluihin on siis toteutunut ja tämän perusteella voimme sanoa että Envall 1999 olisi tyytyväinen kulttuurijournalismin kehityksen suuntaan vuonna 2014 (onko Envall 2014 samaa mieltä on kiinnostava kysymys).

Kyseenalaisena perusjatuksena tässä on että lehtikritiikki on tarkoitettu kirjailijalle eikä esim. lukevalle yleisölle. Tästä on pakko olla eri mieltä, ja sitä on myös Ahola. Wilhelmsson yrittää synteesiä toteamalla että myös kirjailijat lukevat Helsingin Sanomia joten ei heitä voi kohteena sivuuttaa, mutta huomauttaisin että "kirjailijat" on eri asia kuin "kirjailija". Kirjailija yleensä tietää itse että häneltä on ilmestynyt kirja ja usein (muttei aina) jopa että mitä kirjassa on sisältönä, eli hänelle tuon lukeminen lehdestä ei pitäisi tulla uutisena, muille tästä on ehkä enemmän iloa (ja muihin kuuluvat myös muut itseään kirjailijoiksi nimittävät).

Envall on myös varsin ristiriitainen nostaessaan esiin esim. itsekritiikin, ateljeekritiikin ja lukijoidne kritiikin mutta päätyessään silti suhtautumaan journalismiin (ja mahdollisesti myös lukijoiden kritiikkiin?) ikäänkuin valmis taideteos olisi omaksuttavissa sellaisenaan niinkuin taiteilija on sen tarkoittanut, ja tähän kohdistuva kritiikki olisi suureen monoliittiin jälkijättöisesti takertunut loinen. On ehkä totta että esim. Lascauxin luolamiehet eivät kirjoittaneet Hesariin (luonnollisista syistä) mutta voinemme pitää varsin todennäköisenä että he kyllä tarkastelivat ja tulkitsivat teoksia niinkuin mekin nyt teemme: taideteos jota ei vastaanoteta ei ole taideteos, tai kritiikki (laajemmin ymmärretynä, ei vain lehtikirjoitteluna) erottaa taiteen masturbaatiosta.
Eikä siihen ehkä edes tarvita auteur-teorioitua "taiteilijaa" tai "teosta", kriitikko voi tarkastella vaikka mitä jos niin huvittaa (ehkäpä henkilöt jotka aikoinaan totesivat Duchampin pisuaarista tai Warholin tomaattikeittopurkeista että ne eivät ole taidetta olivatkin oikeassa, ehkä Duchamp ja Warhol olivatkin kriitikoita).

Lisäksi Envall sortuu perinteiseen "tee itse paremmin"-ajatukseen, ikään kuin olisi tarpeen itse lypsää lehmää että voisi sanoa että maito on päässyt happanemaan.

Aholan esseeseen on tullut myös omalaatuinen aikaperspektiivi, kun hän korostaa henkilökohtaisuuden ja oman kokemuksen nostamista esille ja osaksi kritiikkiä: näin bloggaajanäkökulmasta tässä oli paljon tuttua, kirjablogien tyylissä ja lähestymistavassa on paljon sitä mitä Ahola kuvaa, usein pitemmälle vietynä. "Kriitikkona olen enää oma itseni, auktoriteettina oikeastaan aika mitätön: erehtyvä, rajallinen ja raadollinen. Toisaalta tunnen itseni entistä vapaammaksi. Jos vastaa itse omista ajatuksistaan, saa myös valita ne aivan itse." (Eri kysymys on tietysti olemmeko me sitä mieltä että tuo pätee tai tuon kuuluisi päteä Aholaan, tai toisinpäin, mutta kyllä tuo kelpaa mutuhuttu-manifestiin). Yhtenä erona toki on Pekka Tarkka -nojaus että kritiikin tärkein osa on mielipiteen ilmaiseminen: vaikka blogeissakin mielipiteitä toki riittää voi myös kirjoittaa esittämättä niitä mitenkään näkyvästi jos siltä tuntuu (tosin eipä tätä tunnuta noudattavan myöskään kaikissa lehtikritiikeissä...)

Hieman kyseenalaisena pidin kuitenkin Matti Mäkelältä nostettua ja allekirjoitettua ajatusta että kirjailijoiden ja teosten erottaminen olisi käynyt Suomessa vaikeaksi. Tässä ehkä näkyy toimittajuus, Envall piti kriitikot ja kirjailijat tiukasti eri pöydissä mutta kun ammatin puolesta joutuu usein kohtaamaan kirjailijoita myös muissa olosuhteissa kuin tekstinä sivuilla niin tältä ei voi välttyä. Mutta minulle joka en juuri kirjallisuustapahtumissa käy (tai kun käyn en tapaa kirjailijoita) ei useinkaan tuota ongelmia suhtautua kirjailijoihin kuin heitä ei olisi olemassa muuten kuin musteena paperilla. Toki ihan täysin ei kirjailijoiden henkilöydeltä voi välttyä kun medioita seuraa, mutta kun journalismin totuudenmukaisuuteen tapaa suhtautua muutenkin varsin kielteisesti niin en minä niitä juttujakaan kovin vakavasti ota (joskin jokunen kirjailija on päässyt sikalistalle oman sekundaarisen tuotantonsa perusteella, kuten kirjoittamalla kolumneja joilla jättää vakuuttamatta ajattelijana, tällöin primäärinenkin tuotantonsa tulee sivuutettua).

Wilhelmsson vetää taas takaisinpäin Aholan korostetusta henkilökeskeisyydestä julkisten arvojen suuntaan, joista voisi tietysti pohtia että milloin "julkiset arvot" ovat vallankäytön välineistö tai sortoa ja onko Wilhelmssonin kokemus Sonja O:sta jotenkin luontaisesti autenttisempi kuin 22-vuotiaan opiskelijatytön, mutta näistä on varmaan paremmin keskusteltu muualla (ja epäilemättä Wilhelmsson osaa ainakin verbalisoida kokemuksensa paremmin kuin keskimääräinen 22-vuotias opiskelijatyttö, joten annetaan anteeksi).

----------------------------------

Bloggaamisen tyylilajeista, myös mahdollisista on jonkin verran käyty keskustelua, reflektointi tullee helposti pinnalle kun jotain asiaa on jonkin aikaa tehnyt. Minullekin on tänne kertynyt postauksia lähemmäs neljäsataa, ja mieleen nousee kysymyksiä että jatkanko samalla tyylillä kuin aiemminkin vai haluanko kehittää jotain uutta, ja mikä se "sama tyyli" edes on. Jonkin verran olen jo aihetta harrastanut, mm. taidearvostelun jatkumon mallitusta pohtiessa (kyseisessä tekstissä sanalla "kritiikki" on eri merkitys kuin yllä, ja olen kallistunut siihen suuntaan että kritiikki ja päiväkirja eivät ole täysin tyydyttäviä osasten kuvaajia, "akateeminen" ja "mutuhuttu" voisivat olla parempia ja "kritiikki" luonnehtii tekstejä joissa mh<50% ja päiväkirja tekstejä joissa mh>50%

En minä oikein osaa ajatella postausten määrää: blogi on yksi ja uudet tekstit tulevat vain osiksi yhtä. Blogit epäilemättä taipuvat enemmän tähän suuntaan kuin vaikkapa lehdet: Suvi Ahola saattaa ehkä pitää leikekirjaa omista teksteistään mutta me muut luultavasti emme, joten jokainen teksti tulee näkyviin itsenäisempänä. Blogeissa "oma ääni" on korostetumpi, se näkyy myös aihevalinnoissa ja millaisia asioita tapaa huomioida tai jättää huomiotta, yksittäiset tekstit ovat paljon tiukemmin sidottuja toistensa kontekstiin. Rakenne on vähän kuin saippuaoopperalla: periaatteessa yhtenäistä jatkumoa voi alkaa seurata myös kesken kaiken (ja joskus on jopa ihan hyvä että vanhat tekstit painuvat tuonne hakemiston pohjalle), seuraaminen ei vaadi täydellistä keskittymistä (kun merkittävien juonenkäänteiden ohella riittää myös minuuttikaupalla lähikuvaa Stephanie Forresterin kasvoista) mutta enemmän irti saa kun on edes jotenkin kärryillä laajemmista juonikuvioista.

Blogeissa ei välttämättä ihan täysin toteudu "kirjoitan sellaista kuin mitä haluaisin lukea"-periaate: suurin osa bloggaajista korostaa että eivät ole kriitikoita tai jos sellaista taustaa on, eivät kirjoita blogiin niinkuin muualle, mutta moni lukee mielellään myös kritiikkiä, kulttuurijournalismia, esseitä yms ja jotkut marmattavat jos vaikka Matti Mäkelä kirjoittaa Hesariin tyylillä joka sopisi paremmin blogiin. Kirjoittajat siis usein korostavat medioiden eroa ja pitävät luonnollisena että media näkyy myös sisällössä, tavassa kirjoittaa (eri asia näkevätkö lukijat asiaa näin, satunnaisista kävijöistä puhumattakaan).
Eipä silti, tämäkin blogi alkoi lähinnä siitä että en ollut juuri nähnyt runoudesta puhuttavan "karvalakki"-tasolla joten valtasin kulttuurisen ekologisen lokeron kun se näytti vapaana olevan, eli jossain määrin kyse oli sellaisesta kuin mitä haluaisin lukea. Ja tietysti on mukava lukea esittelyjä kiinnostavista ja hyvistä kirjoista, joten toki sellaisia kirjoittaa paljon myös itse. Kun luettavat kirjat vielä päätyvät luettavaksi useimmiten henkilökohtaisen kiinnostuksen eikä uutisarvon mukaan, positiivinen bias on selviö.
Periaate vaatii ehkä selvennyksen: "kirjoitan sellaista kuin mitä haluaisin lukea, mutta en halua lukea vain sellaista kuin mitä kirjoitan" (ehkä tämä on osana Envallin esseen ongelmaa, taiteilijat kirjoittavat manifesteja joissa määrittävät miten kuuluu kirjoittaa, kun kriitikot joutuvat olemaan avoimempia sille että joku muu kirjoittaakin aivan eri tavoin ja tavoittein kuin itse).

Joskus tulee myös ihmeteltyä sitä ristiriitaa että luen mielelläni harkittua kieltä ja punnittua ja hiottua tekstiä, mutta kirjoitan itse tänne varsin spontaanisti mitä mieleen juolahtaa. Normaalisti jonkin verran mietin ensin mitä voisin haluta sanoa mutta valmis teksti syntyy yleensä yhdeltä istumalta (tämä on sen verran pitkä teksti että ihan ei onnistu), aloitan alusta ja kirjoitan loppuun, ja kun viimeinen piste on paikallaan painan Julkaise-nappia (muista bloggaajista osa ilmeisesti harrastaa vähän samaa tyyliä, jotkut hautovat ja hiovat tekstiä vähän pitempään).
Tekstien julkisuus on hyväksi koska se epäintuitiivisesti pitää itsekritiikin kurissa: kun teksti on julkaistu niin meni jo, ja jos näitä kirjoittaisi pöytälaatikkoon ja sitten miettisi että löytyykö näistä mitään tolkkua niin liiallinen itsekritiikki pakottaisi ehkä hylkäämään kaikki, myös ehkä ne joissa voisi joku ideantynkä olla.
Jotkut kirjailijat ja kirjoittajat käyttävät blogia jonkinlaisena luonnoskirjana johon heitellään ajatuksia josko niistä vaikka syntyisi jotain muuta, mutta tämä ei päde meihin joille blogi on medium an sich ja lopputuotteena eikä luonnoksena on bloggaus (tai blogi kokonaisuutena, kuten aiemmin totesin).

Kyse on ehkä paluusta esseen arkaaiselle tasolle, tekstiin joka pyrkii selvittämään myös kirjoittajalle itselleen mitä hän mahtaa aiheesta ajatella ja jossa tekstin puolivälissä ei ole vielä kovin varmaa mitä lopussa sanotaan (ja kun kyse on vuorovaikutteisesta blogista, joskus asian kehittely jatkuu vielä julkaisemisen jälkeenkin kommenttiosiossa). Jos tarinat topografisista meristä alkavat ahdistaa niin voi opetella kolme sointua ja now I wanna sniff some glue.
Myönnän kuitenkin että oli hieman outoa lukea yllälinkatusta Rivien välistä -kirjasta lainauksia omista teksteistä, kirjoitustyyli joka tuntuu luontevalta blogissa ei ehkä ole sitä painetussa kirjassa, "the medium is the message".

Spontaaniuteen, itsejulkaisuun ja amatööriharrastuneisuuteen kuuluu tietysti myös suurempi mahdollisuus karnevalisointiin: ei taide tai taidekeskustelu ole niin kuolemanvakava asia. Blogeissa voi käsitellä kirjoja joiden uutisarvo on vähäinen (koska ovat vanhoja, obskuureja tai kuuluvat niin syvästi johonkin kirjallisuuden alaluokkaan että niitä ei voi kunnolla tarkastella yleisesti) tai jotka ovat perinteisen kirjallisuuskeskustelun marginaalissa, usein korkeintaan sosiaalitieteitä kiinnostavia (hömppä, kioskikirjallisuus, lastenkirjallisuus, genrekirjallisuus, muut tekstityypit kuin auteur-kirjat). Tekstien ei tarvitse keskittyä kirjailijaan tai tämän intentioon, vaan tulkinta voidaan tehdä täysin lukijakeskeisesti joskus hyvinkin tolkuttomista näkökulmista.
Tekstin ei myöskään tarvitse sisältää varsinaista mielipidettä tai arvotusta vaikka menisikin yksinkertaista juoniselostusta syvemmälle, ja asiatekstin rajoistakin voidaan luopua (esim. Librarything-sivustolla kävijät kirjoittavat haikuja kirjoista...)

Kirjojen kuvailutkaan eivät ole yleensä kovinkaan tyhjentäviä, bloggaus on enemmän vuorovaikutteista jolloin hyviin tapoihin kuuluu antaa myös muille lukijoille lukukokemuksen mahdollisuus ja olla paljastamatta että kirjan puolivälissä tapahtuu yllätyskäänne jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt teksti näyttääkin ihan erilaiselta. Tämä puolittaisuus voi ehkä harmittaa esim. kirjailijaa itseään tai perinpohjaista akateemista perkausta toivovia lukijoita, mutta se on useimmiten ihan tietoinen valinta.

Jonkin verran on harrastettu myös spekulatiivista kritiikkiä, Luutiissa on asiasta teoretisoitu ja ainakin Ketjukolaaja on moisia tuottanut useita. Ja vaikka valekirja-arviotempauksessa olikin muut vaikuttimet, voi niitä lukea myös sellaisinaan, spekulatiivisina versioina olemassaolevista kirjoista. Joitain ehkä kauhistuttaa ajatuksena tällainen tosiasioiden vääristely, mutta onko sitten olemassa jaettua kaikille yhteistä todellisuutta (ja jos on, mihin me sitten tarvitsemme kriitikoita).

Toki suurin osa blogeista tuottaa suurimmaksi osaksi sellaisia perinteisiä "kuvaile kirjaa, jatka arvottamisella"-arvioita, mutta muitakin mahdollisuuksia on jos vain keksii mitä (ja sellaisia huvittaa tehdä, kaikkia ei huvita). Ja tietysti jotkut lehtikriitikotkin voivat ajoittain sooloilla omiaan, ainakin jos ovat saaneet tarpeeksi "saa tehdä mitä tahtoo"-karmaa eikä tee sitä kauhean usein, mutta bloggaajalle tuo on helpompaa. 

Tulipas tekstiä, nyt voisi varmaan painaa Julkaise-nappia. 

15 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Kiitos hdcanis!Tämä on mielenkiintoista pohdintaa!

Olen nyt vajaa pari vuotta bloganneena ajatellut, että kirjablogistakin saattaa muodostua kuin romaani, varsinkin niillä, jotka kirjoittavat myös itsestään.Blogiin kehittyy jonkinlainen juoni ja tarkoitus, kohokohtia ja suvantoja. Bloggari huomaa kirjoittaessaan palaavansa tietynlaisiin kirjoihin ja aiheisiin, vaikka ei olisi tehnyt mitään tietoista päätöstä siitä, mistä kirjoittaa. Kiinnostavin ja merkityksellisin vain panee kirjoittamaan.

Toinen huomio on se, että blogin pitäminen tuottaa valtavasti uusia ajatuksia. Jos aloittaessa murehtii, ettei löydy kirjoitettavaa, niin kohta löytää itsensä ideoiden pommituksesta. Toisten blogeissa harhailu ja keskusteluihin osallistuminen synnyttää uusia ajatuksia, samoin jokainen oma kirjoitus ja kommentit. Ei ihme, että jotkut kirjailijat käyttävät blogia luonnoslehtiönään.

Jokke kirjoitti...

Pieni kommentti (ehkä) asian vierestä.

Olen pohtinut sekä asiantuntemusta että riippumattomuutta.

Bloggarin ja toimittajan kannattaa tehdä itselleen selväksi, että onko riippumaton, mitkä tekijät ohjaavat arviota, kuinka objektiivinen pystyy olemaan.

Toinen on asiantuntemus. Jos antaa kovin voimakkaita lausuntoja, olisi hyvä perustella jollain objektiivisella tavalla. Subjektiivinen arvio on minusta ok, jos sen on pystynyt tekemään riippumattomana. Mielestäni olen riippumaton taloudellisessa mielessä, mutta en useinkaan pysty (tai halua erottaa) erottamaan taiteellista hienoutta kirjan tapahtumista tai sanomasta.

Kun kirjoittaa blogia(an) kauemmin lukijat oppivat ymmärtämään blogia, eli lukija tajuaa, että kirjoittaja on nuiva tietyntyyppisille teoksille, tämä pätee myös ammattikriitikoihin. Elokuva-arvostelijoillakin on minusta omat suosikkiohjaajat, näyttelijät ja genret.

hdcanis kirjoitti...

Jatkuvajuonisuutta varmasti tulee sekä lukemisissa että myös muissa mahdollisissa kirjoituksissa, yksi teksti johtaa toiseen ja kolmanteen, ja verkosto muista blogeista (ja tietysti myös blogien ulkopuolisista keskusteluista) ruokkii omalta osaltaan aiheita. Mutta lukija voi hypätä mukaan myös kesken matkaa lukematta kaikkia vanhoja postauksia eli siinä mielessä tv-sarja on minusta kuvaavampi.

Ja jossain noissa blogioppaissa vinkattiin että aloittaessa on hyvä miettiä ehkä kymmenkunta aihetta joista haluaa kirjoittaa, sen jälkeen alkaa aiheita yleensä tulla itsestään :) Ja lukupäiväkirjoissa alkuaiheet on helppo valita...

Kriitikoita lukiessa on toki myös hyvä pitää jotain filttereitä, jonkin aikaa luettuaan oppii tietämään vähän mitä painotuksia tällä on. Blogeissa saman kirjoittajan useat tekstit ovat selvemmin rinnakkain, joten bloggaaja voi halutessaan myös olla jyrkempi (ja joskus kohtuuttomampi) kannoissaan. Toki jossain erikoistuneissa lehdissä voi myös muodostua tällaisia tyyppejä, mieleen tulee ainakin Tähtivaeltajan Toni Jerrman jonka arviot ovat erinomaisia sitten kun käsittää kirjoittajan painotukset.

Mutta tuo vaatii kirjoittajalta myös jonkinlaista johdonmukaisuutta, joka taas vaatii riippumattomuutta.

Marjatta Mentula kirjoitti...


Tv-sarja kuvaa blogikirjoittamista erinomaisesti.

Minusta tuntuu, että ennen vanhaan arvostetut kriitikot aina kritisoivat löytäen moitittavaa. Pelkkää kehua ei olisi edes kutsuttu kritiikiksi. Nykyään enempi kehutaan. Myynninedistämistähän se tietysti on, mutta onko myös niin, että kirjailijat ovat itsetietoisempia eivätkä osaa ottaa vastaan moittivaa kirjoitusta. Onko tämä ruotsalaistyyppistä pehmoilua?

Tuo Jokken ajatus, että subjektiivinen arvio on ok, jos se on riippumaton, on niin rauhoittava. Itsekin kun joskus tunnehöyryissäni möläyttelen blogimaailmassa ja sitten kadun, mutta en kyllä koskaan kirjoita tuttujen tai läheisten kirjoista enkä edes ota vastaan ilmaisia kirjoja - jos nämä olisivat sitten lieventäviä seikkoja. ;)

hdcanis kirjoitti...

Ahola kirjoitti hieman negatiivisuudesta, totesi että ainakin Suomessa kriitikot muistetaan yleensä parhaiten teilauksista, mutta on myös ylpeä että on osannut innostua joistain teoksista jotka ovat sen ansainneet...ja Wilhelmsson taas totesi että kyllä on saanut palautetta negatiivisuuksista, avointa, privaattia ja päätoimittajalle mennyttä...

Tuohan on vanha ongelma, onko sopivaa tai suotavaa että kirjailija vastaa kritiikkiin, ja mielipiteitä on monia (itse olen sinnepäin kallellaan että saavat hyvin vastata, mutta samalla en tunnusta että ovat erehtymättömiä auktoriteetteja julkaistuista teoksista vaikka nimensä kannessa lukisisikin...)

Kirsi Hietanen/Kirsin kirjanurkka kirjoitti...

Ihailen näitä analyyttisiä ja hyvin taustoitettuja blogiesseitä. Huomaan jälleen, kuinka heppoisin perustein itse kirjablogiani pidän. Eikä tämä ollut moite, hyvä ystävä, vaan kiitos!

Saippuaoopperan tai sitcomin kirjoittajaksi osaan helposti mieltää itseni. Ei tosiaankaan kuvittele, että oikeastaan kukaan blogiani seuraava olisi lukenut kaikki vuodatukseni, niitä on sentään jo lähemmäs seitsemänsataa, parin romaanin verran, mutta huomattavasti keveämmällä kädellä kirjoitettuja, julkaisukynnys kun on vain omien korvien välissä.

Kirjoittelen vähän myös lehtiarvioita, ja kirjoittamisprosessi on hyvin erilainen kuin blogitekstiä synnyttäessä. Kyllä tekstilaji on minusta eri.

Siitä vielä sananen, että en ole missään vaiheessa jaksanut tai halunnut kirjoittaa itsestäni enkä edes tehdä mitään sivua blogiin, jossa erittelisin bloggausperiaatteitani. Oletan, että ne välittyvät teksteistäni. Jos eivät, ei voi mitään. Itsestään tulee kuitenkin kirjoittaneeksi, kun jonkin mielipiteen kertoo ja ehkä perustelee.

Juha Makkonen kirjoitti...

Tämä on lukemistani kirjablogipohdinnoista hienoin -- vielä säilyttäen edelleen kirjablogimaisuutensa. Hyvä, hyvä. Olen näitä samoja kysymyksiä pyöritellyt aina saatuani tasaluvun verran postauksia kasaan. Nytkin pitäisi keksiä, miten jatkaa seuraavat viisisataa postausta. Jatkaako vaiko antaako olla? Ehkäpä bloggaamisen suunta löytyy vain kirjoittamalla.

Kirjallisuuskritiikin ja kirjabloggaamisen välillä on kaiketi ero, mutta mitä enemmän sitä pohdin, sitä enemmän se kapenee. Kritiikki ja kirjablogit ovat samalla tavalla suhteessa toisiinsa kuin ammattijalkapallo ja sunnuntaifutis (olen juuttunut tähän analogiaan). Molemmissa pelataan samaa peliä, mutta edellinen on erikoistunutta, taitavaa, ammattimaista ja siinä on kovasti jotain panoksena. Sunnuntaifutiksessa kaikki pelaavat, eikä kelloa tai maaleja ei aina niin seurata. Sunnuntaifutis on tärkeää vain osallistujille, ammattifutis pelaajille ja yleisölle. Peli on siis sama, mutta erot ovat siis kilpailuhengessä, kunnianhimossa ja teknisissä taidoissa.

Analogian rajat tulevat vastaan etabloituneen eliitin suhtautumisessa: harrastajien höntsäily ei vie katsojia liigapeleistä, uhkaa ammattilaispalloilijoiden uraa eikä laimenna "jalkapallokeskustelua". Ehkä kirjablogien arvottava luonne vie niiltä viattomuuden, tai ehkä kirjallisuus ei halua harrastajien osallistumista tai ainakin roolit pitää olla selvät.

hdcanis kirjoitti...

Kirsi, jos mennään meemiteorian mukaan niin tekemisessä tietyt ratkaisut päätyvät "hyviksi" vaikka niitä ei olisi sen tarkemmin miettinyt, on vain tehnyt.
Mutta joskus on tietysti myös hyvä pohtia ja määrittääkin tekemisiään, tapojaan ja motiivejaan. Ulkopuolelta määritelmiä tulee joka tapauksessa, sisäisestikin hyviä käytänteitä vaikkapa arvostelukappaleiden, tekijänoikeuksien, kääntäjien kreditoimisen ja sen sellaisen suhteen on keskusteltu ja omaksuttu.

Juha, 500-pohdintasi nosti esiin joitain pointteja tekstissä, en tainnut kuitenkaan muistaa sulloa linkkiä mihinkään...

Joissain asioissa perinteisen kritiikin ja bloggausten välillä on varmasti tapahtunut kaventumista, moniäänisyys on tuottanut teknisiä taitoja (joista osa ehkä erilaisia kuin peruskriitikoilla), ja panoksetkin ovat kasvaneet kun mm. merkitys markkinoinnissa on nollasta eroava. Ja samalla näyttää siltä että merkittävä osa kriitikoista, kustantajista ja kirjailijoista on tunnustanut aseman kentällä eli jyrkät vastakkainasettelut lienevät vähenemään päin (lukijoiden asenteista ei taas aina tiedä, onhan jo kuultu netin lukemiskeskusteluissa kommenttia että tavallisenkin lukijoiden ääni voi päästä kuuluviin eikä vain kriitikoiden tai bloggaajien...joillekin siis olemme jo etabloituneita, toiset taas sivuuttavat kaikki muut kuin lehtikritiikit roskana)

Mutta erojakin on ja joissain suhteissa ne saattavat vain korostua ja kasvaa myös ryhmien sisällä: jotkut korostavat ehdotonta amatöörimaisuutta, riippumattomuutta ja ulkopuolisuutta muuten kuin lukijana ja lukemisen kommentoijana, toiset taas lähestyvät nettijournalismin fuusiota tai saattavat suhtautua blogiin kuin omakustannelehteen, puhtaasti julkaisualustana jonne laittaa sellaisia juttuja joita voisi yhtä hyvin julkaista printtimediassa.

Mutta joka tapauksessa mediatyyppi vaikuttaa niin sisältöön kuin tyyliin, Hesarin tai Parnasson ratkaisut eivät ole suoraan siirrettävissä Kiiltomatoon, Luutiihin tai tänne. Ja näitä yksilöllisiä ratkaisuja voi myös korostaa ja asettaa esteettiset ja kulttuurilliset tavoitteet toiseen suuntaan kuin muut mediat.

Sitten kun tavoitteet ja miten niitä tavoitellaan ovat varmempia niin voidaan kirjoittaa manifesti, koska manifestit on kivoja :)

Marjatta Mentula kirjoitti...

Anteeksi jo etukäteen, mutta pakko kysyä, kun en tajua, mitä tuo otsikointisi tarkoittaa "Neula ja hakaneula". Olen odotellut, että se tulisi jotenkin ilmi ja minun ei tarvitsisi tunnustaa tyhmyyttäni. Se lienee viittaus johonkin ja olisi pitänyt ymmärtää.
Neulalla pistetään tai ommellaan, hakaneulalla laitetaan kiinni...

Jokke kirjoitti...

Täällähän keskustellaan :)

MM:lle "Siis itselleni subjektiivisuus on ok, sillä se kuvaa omia ajatuksiani, eikä ne ole riippuvaisia siitä, että olisin saanut jotain korvausta bloggauksestani tai olisin saamassa, enkä aja mitään agendaa en omaa enkä toisen".

JM:lle "Olen osallistunut kaikenlaisiin 'sunnuntai-urheiluihin' ja sielläkin otetaan homma usein varsin vakavasti, mutta pelin itsensä takia ei niinkään mestaruuksien eikä rahan takia, eli ehkä bloggaus tosiaan kuvaa näitä sunnuntaifutiksia"

KH:lle "Jokainen bloggaa tyylillään, luulen, että näitä minä-sivulehtiä katsotaan vähän, loppujen lopuksi lukemalla toiselta muutamakymmen bloggausta jostain tutuista kirjoista tietää ajatuksenjuoksusta aika paljon.

Itselleni on tärkeää olla itselleni rehellinen, eli kirjoittaa se, mitä kirjan tiimoilta ajattelen, se onko se rehellistä on eri asia, sen saa jokainen lukija päättää. Kirjablogien lukijat ovat varsin valistunutta väkeä, kuten ihmiset yleensäkin.

Todellisesta elämästä en niinkään halua kirjoittaa. Omaa elämää avataan joidenkin blogeissa, ja joillekin se sopii ja onnistuu hyvin. Itse vierastan sitä.

hdcanis kirjoitti...

Marjatta, otsikoinnin tuotti vapaa assosiointi, ensin kävi mielessä pari muutakin Ramones-lainaa kuin tuo tekstissä linkattu vihjaamaan punk-eetoksen suuntaan, ja sieltä sitten tuli mieleen tunnusmerkki hakaneula, josta päästiin Olavi Paavolaisen Ristiin ja hakaristiin.

Tietysti noista voi vetää pitemmällekin mielleyhtymiä, neulalla ommellaan siististi asioita yhteen ja hakaneulalla korjataan nopsaan repsottavia saumoja, tai neuloilla voi piikitellä pahemmin, hakaneuloilla vähemmän...

Jokke, juu, nuo "minä"-välilehdet on suunnattu ehkä enemmän satunnaisille hakukoneiden kautta paikalle päätyville lukijoille.

Ja niin, pelataan pelin itsensä vuoksi.

Marjatta Mentula kirjoitti...

hdcanis: onpahan luova ja hieno assosiointi, siis tuo postauksen nimi. Kiitos kun selvitit!
Sinullahan on rutkasti musiikki- tietämystäkin, mistä ottaa.

Tätä esseetäsi on kiinnostavaa käydä lukemassa yhä uudelleen.

Ja kyllä - blogikirjoituksiin voisi kehitellä myös jotain ihan uutta.

ketjukolaaja kirjoitti...

Pätevää tekstiä ja asiantuntevia kommentteja.

Minun mielestäni sellainenkin taideteos, jota taiteilijan lisäksi kukaan ei koskaan näe, on taidetos.

Sitten vielä sekin, että lukemaansa kirjaa kuvaillessaan lukija jakaa tietoa lukemastaan. Sisältääkö se tieto absoluuttisen totuuden kirjasta tai edes yrityksen arvioida kirjaa jonkinlaisilla asiaperusteilla, ei ehkä ole niin tärkeää kuin se, että joku toinen lukija saa tietää mitä kirjasta kertonut lukija oli siitä mieltä. Minulle tämä on kirjablogin perusajatus. Minkä tahansa kirjablogin.

hdcanis kirjoitti...

Vanha zen-arvoitus, jos puu kaatuu mutta kukaan ei ole kuulemassa, syntyyö siitä ääntä...

Itse olen sitä mieltä taideteos pitää kokea ollakseen taideteos mutta ymmärrän toki vastakkaisetkin mielipiteet (ja pitemmälle vietynä voisi pohtia onko taiteilija jollain toisella ajanhetkellä teoksen tuottamisen jälkeen jo toimiva yleisö...)

ketjukolaaja kirjoitti...

Voi varmaan olla toimiva yleisö jo tuoreeltaankin. Sanovathan monet naiset ehostavansa itseään ihan omaksi ilokseen!