Neula ja hakaneula

Kyselin taannoin bloggaajien salaseuralta josko on olemassa mitään "Kritiikki for dummies"-teoksia, vaikken sille tielle haluakaan niin aiheesta voisi saada materiaalia bloggaamisen reflektointiin, tyyliin ja ilmaisuun (viimevuotinen Rivien välissä keskittyi kirjablogeihin sosiaalisena ilmiönä ja yleisissä blogeja käsittelevissä kirjoissa painotukset ovat myös muilla suunnilla).
Ihan tuollaista kaivattua kirjaa ei kukaan osannut nimetä, ehkä sellaista ei ole, mutta muutamia aihetta käsitteleviä viitteitä kyllä annettiin ja näin ensihätään päädyin lukemaan kolme esseetä, Markku Envallin 'Kritiikistä' (kirjassa Synnyttämässä ja muita esseitä, 1999), Suvi Aholan 'Pieni saippualaatikko' (Tietokone ja silitysrauta, 2003) ja Putte Wilhelmssonin 'Minä, Suvi ja Toini' (Turmio ja perikato, 2009) joista viimeinen kommentoi paljon Aholan kirjaa ja sivuaa Envallia.

Näistä Envallin teksti on poleemisin ja sanoisin myös että eniten väärässä. 15 vuoden ero selittää ehkä jotain, koska kuten Ahola kirjamessuilla totesi, ammattikriitikot jotka keskittyvät kirjallisuuskritiikkiin ovat käytännössä kadonneet, nykyisin kaikki ovat toimittajia jotka kirjoittavat siinä sivussa myös kritiikkejä, eli Envallin pääasiallinen kohde on myös kadonnut. Toiveensa että kriitikot keskittyisivät muihin lajeihin kuten artikkeleihin, esittelyihin ja haastatteluihin on siis toteutunut ja tämän perusteella voimme sanoa että Envall 1999 olisi tyytyväinen kulttuurijournalismin kehityksen suuntaan vuonna 2014 (onko Envall 2014 samaa mieltä on kiinnostava kysymys).

Kyseenalaisena perusjatuksena tässä on että lehtikritiikki on tarkoitettu kirjailijalle eikä esim. lukevalle yleisölle. Tästä on pakko olla eri mieltä, ja sitä on myös Ahola. Wilhelmsson yrittää synteesiä toteamalla että myös kirjailijat lukevat Helsingin Sanomia joten ei heitä voi kohteena sivuuttaa, mutta huomauttaisin että "kirjailijat" on eri asia kuin "kirjailija". Kirjailija yleensä tietää itse että häneltä on ilmestynyt kirja ja usein (muttei aina) jopa että mitä kirjassa on sisältönä, eli hänelle tuon lukeminen lehdestä ei pitäisi tulla uutisena, muille tästä on ehkä enemmän iloa (ja muihin kuuluvat myös muut itseään kirjailijoiksi nimittävät).

Envall on myös varsin ristiriitainen nostaessaan esiin esim. itsekritiikin, ateljeekritiikin ja lukijoidne kritiikin mutta päätyessään silti suhtautumaan journalismiin (ja mahdollisesti myös lukijoiden kritiikkiin?) ikäänkuin valmis taideteos olisi omaksuttavissa sellaisenaan niinkuin taiteilija on sen tarkoittanut, ja tähän kohdistuva kritiikki olisi suureen monoliittiin jälkijättöisesti takertunut loinen. On ehkä totta että esim. Lascauxin luolamiehet eivät kirjoittaneet Hesariin (luonnollisista syistä) mutta voinemme pitää varsin todennäköisenä että he kyllä tarkastelivat ja tulkitsivat teoksia niinkuin mekin nyt teemme: taideteos jota ei vastaanoteta ei ole taideteos, tai kritiikki (laajemmin ymmärretynä, ei vain lehtikirjoitteluna) erottaa taiteen masturbaatiosta.
Eikä siihen ehkä edes tarvita auteur-teorioitua "taiteilijaa" tai "teosta", kriitikko voi tarkastella vaikka mitä jos niin huvittaa (ehkäpä henkilöt jotka aikoinaan totesivat Duchampin pisuaarista tai Warholin tomaattikeittopurkeista että ne eivät ole taidetta olivatkin oikeassa, ehkä Duchamp ja Warhol olivatkin kriitikoita).

Lisäksi Envall sortuu perinteiseen "tee itse paremmin"-ajatukseen, ikään kuin olisi tarpeen itse lypsää lehmää että voisi sanoa että maito on päässyt happanemaan.

Aholan esseeseen on tullut myös omalaatuinen aikaperspektiivi, kun hän korostaa henkilökohtaisuuden ja oman kokemuksen nostamista esille ja osaksi kritiikkiä: näin bloggaajanäkökulmasta tässä oli paljon tuttua, kirjablogien tyylissä ja lähestymistavassa on paljon sitä mitä Ahola kuvaa, usein pitemmälle vietynä. "Kriitikkona olen enää oma itseni, auktoriteettina oikeastaan aika mitätön: erehtyvä, rajallinen ja raadollinen. Toisaalta tunnen itseni entistä vapaammaksi. Jos vastaa itse omista ajatuksistaan, saa myös valita ne aivan itse." (Eri kysymys on tietysti olemmeko me sitä mieltä että tuo pätee tai tuon kuuluisi päteä Aholaan, tai toisinpäin, mutta kyllä tuo kelpaa mutuhuttu-manifestiin). Yhtenä erona toki on Pekka Tarkka -nojaus että kritiikin tärkein osa on mielipiteen ilmaiseminen: vaikka blogeissakin mielipiteitä toki riittää voi myös kirjoittaa esittämättä niitä mitenkään näkyvästi jos siltä tuntuu (tosin eipä tätä tunnuta noudattavan myöskään kaikissa lehtikritiikeissä...)

Hieman kyseenalaisena pidin kuitenkin Matti Mäkelältä nostettua ja allekirjoitettua ajatusta että kirjailijoiden ja teosten erottaminen olisi käynyt Suomessa vaikeaksi. Tässä ehkä näkyy toimittajuus, Envall piti kriitikot ja kirjailijat tiukasti eri pöydissä mutta kun ammatin puolesta joutuu usein kohtaamaan kirjailijoita myös muissa olosuhteissa kuin tekstinä sivuilla niin tältä ei voi välttyä. Mutta minulle joka en juuri kirjallisuustapahtumissa käy (tai kun käyn en tapaa kirjailijoita) ei useinkaan tuota ongelmia suhtautua kirjailijoihin kuin heitä ei olisi olemassa muuten kuin musteena paperilla. Toki ihan täysin ei kirjailijoiden henkilöydeltä voi välttyä kun medioita seuraa, mutta kun journalismin totuudenmukaisuuteen tapaa suhtautua muutenkin varsin kielteisesti niin en minä niitä juttujakaan kovin vakavasti ota (joskin jokunen kirjailija on päässyt sikalistalle oman sekundaarisen tuotantonsa perusteella, kuten kirjoittamalla kolumneja joilla jättää vakuuttamatta ajattelijana, tällöin primäärinenkin tuotantonsa tulee sivuutettua).

Wilhelmsson vetää taas takaisinpäin Aholan korostetusta henkilökeskeisyydestä julkisten arvojen suuntaan, joista voisi tietysti pohtia että milloin "julkiset arvot" ovat vallankäytön välineistö tai sortoa ja onko Wilhelmssonin kokemus Sonja O:sta jotenkin luontaisesti autenttisempi kuin 22-vuotiaan opiskelijatytön, mutta näistä on varmaan paremmin keskusteltu muualla (ja epäilemättä Wilhelmsson osaa ainakin verbalisoida kokemuksensa paremmin kuin keskimääräinen 22-vuotias opiskelijatyttö, joten annetaan anteeksi).

----------------------------------

Bloggaamisen tyylilajeista, myös mahdollisista on jonkin verran käyty keskustelua, reflektointi tullee helposti pinnalle kun jotain asiaa on jonkin aikaa tehnyt. Minullekin on tänne kertynyt postauksia lähemmäs neljäsataa, ja mieleen nousee kysymyksiä että jatkanko samalla tyylillä kuin aiemminkin vai haluanko kehittää jotain uutta, ja mikä se "sama tyyli" edes on. Jonkin verran olen jo aihetta harrastanut, mm. taidearvostelun jatkumon mallitusta pohtiessa (kyseisessä tekstissä sanalla "kritiikki" on eri merkitys kuin yllä, ja olen kallistunut siihen suuntaan että kritiikki ja päiväkirja eivät ole täysin tyydyttäviä osasten kuvaajia, "akateeminen" ja "mutuhuttu" voisivat olla parempia ja "kritiikki" luonnehtii tekstejä joissa mh<50% ja päiväkirja tekstejä joissa mh>50%

En minä oikein osaa ajatella postausten määrää: blogi on yksi ja uudet tekstit tulevat vain osiksi yhtä. Blogit epäilemättä taipuvat enemmän tähän suuntaan kuin vaikkapa lehdet: Suvi Ahola saattaa ehkä pitää leikekirjaa omista teksteistään mutta me muut luultavasti emme, joten jokainen teksti tulee näkyviin itsenäisempänä. Blogeissa "oma ääni" on korostetumpi, se näkyy myös aihevalinnoissa ja millaisia asioita tapaa huomioida tai jättää huomiotta, yksittäiset tekstit ovat paljon tiukemmin sidottuja toistensa kontekstiin. Rakenne on vähän kuin saippuaoopperalla: periaatteessa yhtenäistä jatkumoa voi alkaa seurata myös kesken kaiken (ja joskus on jopa ihan hyvä että vanhat tekstit painuvat tuonne hakemiston pohjalle), seuraaminen ei vaadi täydellistä keskittymistä (kun merkittävien juonenkäänteiden ohella riittää myös minuuttikaupalla lähikuvaa Stephanie Forresterin kasvoista) mutta enemmän irti saa kun on edes jotenkin kärryillä laajemmista juonikuvioista.

Blogeissa ei välttämättä ihan täysin toteudu "kirjoitan sellaista kuin mitä haluaisin lukea"-periaate: suurin osa bloggaajista korostaa että eivät ole kriitikoita tai jos sellaista taustaa on, eivät kirjoita blogiin niinkuin muualle, mutta moni lukee mielellään myös kritiikkiä, kulttuurijournalismia, esseitä yms ja jotkut marmattavat jos vaikka Matti Mäkelä kirjoittaa Hesariin tyylillä joka sopisi paremmin blogiin. Kirjoittajat siis usein korostavat medioiden eroa ja pitävät luonnollisena että media näkyy myös sisällössä, tavassa kirjoittaa (eri asia näkevätkö lukijat asiaa näin, satunnaisista kävijöistä puhumattakaan).
Eipä silti, tämäkin blogi alkoi lähinnä siitä että en ollut juuri nähnyt runoudesta puhuttavan "karvalakki"-tasolla joten valtasin kulttuurisen ekologisen lokeron kun se näytti vapaana olevan, eli jossain määrin kyse oli sellaisesta kuin mitä haluaisin lukea. Ja tietysti on mukava lukea esittelyjä kiinnostavista ja hyvistä kirjoista, joten toki sellaisia kirjoittaa paljon myös itse. Kun luettavat kirjat vielä päätyvät luettavaksi useimmiten henkilökohtaisen kiinnostuksen eikä uutisarvon mukaan, positiivinen bias on selviö.
Periaate vaatii ehkä selvennyksen: "kirjoitan sellaista kuin mitä haluaisin lukea, mutta en halua lukea vain sellaista kuin mitä kirjoitan" (ehkä tämä on osana Envallin esseen ongelmaa, taiteilijat kirjoittavat manifesteja joissa määrittävät miten kuuluu kirjoittaa, kun kriitikot joutuvat olemaan avoimempia sille että joku muu kirjoittaakin aivan eri tavoin ja tavoittein kuin itse).

Joskus tulee myös ihmeteltyä sitä ristiriitaa että luen mielelläni harkittua kieltä ja punnittua ja hiottua tekstiä, mutta kirjoitan itse tänne varsin spontaanisti mitä mieleen juolahtaa. Normaalisti jonkin verran mietin ensin mitä voisin haluta sanoa mutta valmis teksti syntyy yleensä yhdeltä istumalta (tämä on sen verran pitkä teksti että ihan ei onnistu), aloitan alusta ja kirjoitan loppuun, ja kun viimeinen piste on paikallaan painan Julkaise-nappia (muista bloggaajista osa ilmeisesti harrastaa vähän samaa tyyliä, jotkut hautovat ja hiovat tekstiä vähän pitempään).
Tekstien julkisuus on hyväksi koska se epäintuitiivisesti pitää itsekritiikin kurissa: kun teksti on julkaistu niin meni jo, ja jos näitä kirjoittaisi pöytälaatikkoon ja sitten miettisi että löytyykö näistä mitään tolkkua niin liiallinen itsekritiikki pakottaisi ehkä hylkäämään kaikki, myös ehkä ne joissa voisi joku ideantynkä olla.
Jotkut kirjailijat ja kirjoittajat käyttävät blogia jonkinlaisena luonnoskirjana johon heitellään ajatuksia josko niistä vaikka syntyisi jotain muuta, mutta tämä ei päde meihin joille blogi on medium an sich ja lopputuotteena eikä luonnoksena on bloggaus (tai blogi kokonaisuutena, kuten aiemmin totesin).

Kyse on ehkä paluusta esseen arkaaiselle tasolle, tekstiin joka pyrkii selvittämään myös kirjoittajalle itselleen mitä hän mahtaa aiheesta ajatella ja jossa tekstin puolivälissä ei ole vielä kovin varmaa mitä lopussa sanotaan (ja kun kyse on vuorovaikutteisesta blogista, joskus asian kehittely jatkuu vielä julkaisemisen jälkeenkin kommenttiosiossa). Jos tarinat topografisista meristä alkavat ahdistaa niin voi opetella kolme sointua ja now I wanna sniff some glue.
Myönnän kuitenkin että oli hieman outoa lukea yllälinkatusta Rivien välistä -kirjasta lainauksia omista teksteistä, kirjoitustyyli joka tuntuu luontevalta blogissa ei ehkä ole sitä painetussa kirjassa, "the medium is the message".

Spontaaniuteen, itsejulkaisuun ja amatööriharrastuneisuuteen kuuluu tietysti myös suurempi mahdollisuus karnevalisointiin: ei taide tai taidekeskustelu ole niin kuolemanvakava asia. Blogeissa voi käsitellä kirjoja joiden uutisarvo on vähäinen (koska ovat vanhoja, obskuureja tai kuuluvat niin syvästi johonkin kirjallisuuden alaluokkaan että niitä ei voi kunnolla tarkastella yleisesti) tai jotka ovat perinteisen kirjallisuuskeskustelun marginaalissa, usein korkeintaan sosiaalitieteitä kiinnostavia (hömppä, kioskikirjallisuus, lastenkirjallisuus, genrekirjallisuus, muut tekstityypit kuin auteur-kirjat). Tekstien ei tarvitse keskittyä kirjailijaan tai tämän intentioon, vaan tulkinta voidaan tehdä täysin lukijakeskeisesti joskus hyvinkin tolkuttomista näkökulmista.
Tekstin ei myöskään tarvitse sisältää varsinaista mielipidettä tai arvotusta vaikka menisikin yksinkertaista juoniselostusta syvemmälle, ja asiatekstin rajoistakin voidaan luopua (esim. Librarything-sivustolla kävijät kirjoittavat haikuja kirjoista...)

Kirjojen kuvailutkaan eivät ole yleensä kovinkaan tyhjentäviä, bloggaus on enemmän vuorovaikutteista jolloin hyviin tapoihin kuuluu antaa myös muille lukijoille lukukokemuksen mahdollisuus ja olla paljastamatta että kirjan puolivälissä tapahtuu yllätyskäänne jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt teksti näyttääkin ihan erilaiselta. Tämä puolittaisuus voi ehkä harmittaa esim. kirjailijaa itseään tai perinpohjaista akateemista perkausta toivovia lukijoita, mutta se on useimmiten ihan tietoinen valinta.

Jonkin verran on harrastettu myös spekulatiivista kritiikkiä, Luutiissa on asiasta teoretisoitu ja ainakin Ketjukolaaja on moisia tuottanut useita. Ja vaikka valekirja-arviotempauksessa olikin muut vaikuttimet, voi niitä lukea myös sellaisinaan, spekulatiivisina versioina olemassaolevista kirjoista. Joitain ehkä kauhistuttaa ajatuksena tällainen tosiasioiden vääristely, mutta onko sitten olemassa jaettua kaikille yhteistä todellisuutta (ja jos on, mihin me sitten tarvitsemme kriitikoita).

Toki suurin osa blogeista tuottaa suurimmaksi osaksi sellaisia perinteisiä "kuvaile kirjaa, jatka arvottamisella"-arvioita, mutta muitakin mahdollisuuksia on jos vain keksii mitä (ja sellaisia huvittaa tehdä, kaikkia ei huvita). Ja tietysti jotkut lehtikriitikotkin voivat ajoittain sooloilla omiaan, ainakin jos ovat saaneet tarpeeksi "saa tehdä mitä tahtoo"-karmaa eikä tee sitä kauhean usein, mutta bloggaajalle tuo on helpompaa. 

Tulipas tekstiä, nyt voisi varmaan painaa Julkaise-nappia.